Isä ei vastannut.
Mutta äiti istui hetken.
— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi hän.
— Stella, mitä puhut.
— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut jonkinlaisen sielun.
Hän oli vähän aikaa vaiti.
Nuorissa on vain verta.
Oli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:
— Minäen voiunohtaaniitä tyhjiä kasvoja.
Koko saari kokoontui hautajaisiin.
… Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset lumikinosten keskellä.
Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:
— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.
Viimeisessä talossa asui Elsebeth.
Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai ehkä se oli unohtanut sen taidon.
Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän paljonkin asioita.
Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.
Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli kuin pysähtynyt kello.
Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.
Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:
— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.
— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.
Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa kahden.
— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.
— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja odottaa.
— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.
— Niin.
— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri, ja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.
Elsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta syvällä —:
— Kerran saa hänkin verta kylliksi, sanoi Elsebeth.
— Paljon verta ja paljon kyyneleitä saa ihminen samalla kertaa.
— Mitä hän puhuu? kysyi poika.
Mutta äiti ei vastannut.
Elisabeth istui hetken vaiti, kissa avasi silmänsä.
— Sitten tulee äidinsurun aika, mutta sekin menee ohi.
— Mitä hän puhuu? kysyi poika.
— Muutamat äidit kuolevat lasten pieninä ollessa, sanoi äiti.
— He ovat onnellisimmat, sanoi Elsebeth.
Tuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää vetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan — auttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.
— Lopuksi jää vain miettimään kaiken päämäärää.
— Mitä Elsebeth tarkoittaa?
— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikähänkäänvoi meistä välittää.
— Sitä emme voi tietää, Elsebeth, sanoi äiti.
— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikäJumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.
Elsebeth vaikeni, äiti ja lapset nousivat lähteäkseen.
— Hyvästi Elsebeth, sanoi äiti, tänne panen seljateen.
— Hyvästi, sanoi Elsebeth. Mutta tiellä oli äiti vaiti.
— Mitä kaikkea hän puhuikaan? kysyi poika.
— Hän puhui sinusta, sanoi äiti. Ja hän vaikeni taas.
Mutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan Elsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä pelottanut.
… Koulumestarin tietä pitkin kuljettaessa saavuttiin rouvaJespersenin luo.
Talo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa oli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja siellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.
Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.
Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.
— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen. Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä erilaatuiselle kankaalle.
Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli kotoisin.
— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän kolkkaan.
Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa oli meripihkaiset rannerenkaat.
Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.
Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään monet pukukaavansa.
Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.
Skotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.
Hän muutti ainoastaan puserot.
Puvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin ommeltiin niihin uudet reunakoristeet.
Kahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. RouvaJespersenin sänky oli vuoren korkuinen.
— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi käsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet monet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden sormien lihavuuteen.
Helena neiti juoksi edestakaisin ja jutteli.
Stina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen.Hän ei päässyt ompelukoulustaan.
— Tulkaa nyt edes hetkeksi, antaa lasten neuloa, sanoi äiti.
Mutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin, jossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet yhteenpuristettuina.
Stina neiti oli pitkä kuin mies ja luiseva kuin työjuhta.
Hänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän sai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.
— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan rauhaa.
— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.
Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä kädenliikettä.
Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden, eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.
— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.
Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi jotain kestävää alleen.
Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.
Ne annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.
Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta — vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.
Vanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa:
— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.
Hän ei koskaan opi käyttäytymään.
Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat kukkaset ja hymyili vain.
— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.
Stina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.
Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin hameen vieressä.
Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa kuvattavan.
Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi istuutunut herkullisen pöydän ääreen.
— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.
Ei kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.
— Poika ensin.
— Poika ensin, sanoi äiti.
Ja poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä ja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.
— Entäs sitten, entäs sitten?
Poika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja juoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:
— Mitä siellä tarjottiin?
Ja lapset kilvan ruuasta kertomaan.
Ruualle, jota kutsuissa tarjottiin, äiti nauroi eniten.
— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala, mitä he tuovatkaan pöytään!
Lastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja mantelivanukasta.
Isä avasi vihdoin huoneensa oven.
— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.
— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.
Isän ovi sulkeutui jälleen.
Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä. Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne. Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes takaisin lattialla.
— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.
— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.
Ja isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.
Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä valkeat.
Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon takana —:
— Jumala tietää, miten nämäkin lapset kasvatetaan.
— Fritz kulta, vastasi äiti, miten pitäisi sitten lapsia maalla kasvattaa.
— Lapsina, sanoi isä ja vaipui jälleen mietteisiinsä.
Hänen kasvonsa olivat aina valkeat ja parta oli alkanut harmaantua.
— Mutta äiti sanoi koulun Tinelle:
— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he kuulevat väentuvassa.
Se olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa. Siellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän istuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki; sillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.
Karjatyttö juoksi vain sukkasillaan edes takaisin hakemaan uutta olutta.
Oltiin kuin kapakassa ainakin.
Isäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin seinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.
Kaikki kylän juorut kulkeutuivat väentupaan.
Äiti avasi oven:
— No lapset, mitä täältä kuuluu?
Ja hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten vilkuillessa haarikoitaan.
Isäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon palvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle yhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:
— No, anna niitten mennä.
Äiti kohotti avuttoman katseensa kattoon:
— Mutta kun ne eivät tahdo, sanoi hän.
Ja ne jäivät.
Sisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin että muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen valitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän koskaan puuttunut mihinkään.
— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.
Luudat olivat unohtuneet.
Hanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:
— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.
— Sehän hyvä, vastasi äiti.
— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.
— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.
Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut, jotta olisi syytä laiskotella…
Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä, eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.
— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.
Hän löi kädet yhteen helmassaan.
— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin korko-ompeluun.
Nuorimmalla lapsella oli ollut imettäjä. Hänen nimensä oli Rosa, ja pian selveni, että hän oli kuuluisa koko saarella. Lakattuaan imettämästä, kävi hänen asemansa jotenkin epämääräiseksi, koska talossa entuudesta oli lastenhoitaja.
Isä todisteli perusteellisesti, että hän oli lähetettävä talosta.
— Hyvä ystävä, sanoi äiti: voitko sanoa, millä keinoin minä hänet lähetän.
Vierashuoneessahan hän vain istuu ompelemassa.
Sielläei hän ketään vahingoita.
Rose sai istua.
Palvelijoista puhuttaessa sanoi äiti:
— Niin Fritz, jos vähänkin siihen asiaan puuttuisit, saisit itse nähdä.
76
Isä oli aivan liian väsynyt siihen puuttuakseen.
Yhtä kertaa lukuunottamatta.
Vanhin poika kulki huoneen läpi ja sanoi Hanna sisäkölle:
— Sulje ovi.
Hän ei tietänyt oven olevan avoinna isän huoneeseen. Tämä ilmestyi kynnykselle lumivalkeana kasvoiltaan:
— Hanna, olkaa ystävällinen ja pyytäkää muut palvelijat tänne, sanoi hän.
Kaikki sisäpalvelijat kokoontuivat pojan vavistessa ja isän odottaessa.Kaikkien saavuttua löi isä vanhinta poikaansa korvalle muitta mutkitta.
— Ehkäpä nyt tahdot pyytää Hannalta anteeksi ja sanoa hänelle:
— Hanna, olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Poika totteli itku kurkussa, jonka jälkeen palveluskunta lähetettiin pois.
Jonkinlainen kohteliaisuus alempia kohtaan — sillä kukaan lapsista ei muistanut muuten saaneensa isältä kuritusta — meni tästä hetkestä lähtien heidän veriinsä.
— Palvelijan asema on muutenkin kova, sanoi isä.
Ehkäpä lapset tätä "kovuutta" ajattelivat arvostelevasti: sillä kotona hallitsivat yksistään palvelijat.
Koulun Tine, joka oli tervejärkinen ihminen, sanoi äidin valittaessa:
— Herra Jumala, älkää vaihtako, on parempi olla entisten komennettavana.
— Tule, sanoi äiti Tinelle, mennään vähän ulos.
He ottivat pari vaippaa, menivät veräjästä puutarhan jäätyneelle lammelle. Sen rannoilla oli lunta kuloheinässä.
Poppelien takana levisivät laajat niityt. Äkkiä kävi äidin mieli murheelliseksi ja valituksena kaikui hänen ihana äänensä.
— Kuinka kaunista täällä olikaan kesällä, sanoi hän.
Pitkään ja surumielisenä katseli hän niittyjen jäätä ja lunta, hän, joka rakasti vienoa tuulta ja auringonpaistetta.
Hän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen syntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.
— En näe enää montakaan kesää, sanoi hän.
— Tottakai, sanoi Tine.
Mutta äiti jäi tuijottamaan huvimajaansa ja jäisiä niittyjä sen takana.
En, sanoi hän, ja puhkesi itkuun, hän, joka rakasti valoisaa elämää.
– – –Emo, pääs joka painoit,kun saapui murhe,ja silmäsi suljit,kun lankesi hämyliki sua sekä meitä —Ah äiti,sidotaan yhä ruusuja siellä,sidotaan sulokukkia, ruusujapilareiden valkeiden ympäri —ah, kiedotaan kukkia,äiti —vuoks toisten.
Mut talven valtaaet kestää voinut;et aikaa, kun kuolleetoli maa sekä sydän.Sä läksit.
Kohoaa toki sielläheleät ruso-ruusut —Toki toisille kasvaasiell' loistavat ruusut.– – –
Kun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon edustalla.
Siinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli vihreä, kirkonovi taas oli musta.
Vasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto kuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.
Vanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli äänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi oli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies, joka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.
Hän katseli kirkkoon meneviä.
Mutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta. Eikä poika ikinä olisi uskaltanut mennäsinne, jossa sanottiin sepän liikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.
Oikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea kirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.
Koulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti saranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia kiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi vihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.
Oikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina. Lapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä, kummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa. He hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha koulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän hikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.
Tullessaan koulun eteiseen, raotti äiti ovea:
— Hyvää iltaa, koulumestari, sanoi hän.
— Täälläpä on lämmintä.
— Päivää, päivää, vastasi koulumestari.
Mutta puna- ja mustahousuiset lapset lensivät pystyyn.
— Niin, sanoi koulumestari, monet pikkuistujat hautovat ilman lämpimäksi
Äiti sulki oven. Käytävän toiselta puolelta oli Tine jo kuullut hänen äänensä ja avannut kamarin oven.
— Tulkaa toki sisään, täällä on lämmin.
Koulussa oli aina lämmin.
— Jumala varjelkoon, minkälainen kuumuus siellä kouluhuoneessa oli, sanoi äiti vaipuen tuolille istumaan. Ei mihinkään ollut niin helppo vajota kuin koulumestarin tuoleihin. Ne olivat niin leveät ja avosyliset kuin olisivat vain istujaa ikävöineet.
— Se tulee lapsista, sanoi Tine.
Kotona väitti äiti, että vanha koulumestari lämmittää liikaa.
Mutta sisällä kamareissa tuntui vain kuivattujen ruusunlehtien ja puhtauden tuoksu.
Lukkarin muori ilmestyi keittiön kynnykselle.
— Kas, kun tulitte, sanoi hän niiaten.
— Herra varjelkoon, täällähän me olemme sen seitsemän kertaa viikossa.
Äiti oli jo keittiössä. Hänen täytyi saada nähdä se. Koulumestarin keittiö oli hänen alituinen ilonsa ja ihmetyksensä. Niin monet kiiltävät kupariastiat — pannuja, patoja ja muotteja pitkin seiniä.
Isomahainen kahvipannu oli aina tulella.
— Se ei tule milloinkaan liedeltä, sanoi äiti.
— Ei sanoi muori, täällähän käy niin moni. —
— Luojankiitos… onhan meillä tuttuja. Koko seudun väki tuli koululle.Kaikki pysähtyivät oven ulkopuolelle ja "pistäysivät" sisään.
— Sinne täytyy pakostakin mennä, sanoi äiti, tuntuu kuin he aina odottaisivat.
— Ja koulumestarin väki tietää uutisia — vaikkeivät juorua.
Lapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa kamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut. Sillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni eivätkä juoksua estäneet.
- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin huonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.
Tine otti kupit esille ja Tine johti leikkiä.
— Ylös taas, ylös taas, huusi hän. Vanhin poika oli kaatunut.
— Kas noin, nyt keikahtaa poika kumoon, sanoi äiti.
— Ylös taas, ylös taas, huusi Tine.
— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli vajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona ollessaan.
— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja pudisti epätoivoisena päätään.
Hänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin pöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen mielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä lukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.
— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin tullessaan.
Sängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella päällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.
— Minä tukehtuisin, sanoi äiti.
Lukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti kaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen ristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.
— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien kättensä töitä.
Nyt hän oli saanut vohveliraudat käsiinsä. Äiti tunsi tuoksun.
— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen tavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa jotain hyvää syödäkseen.
— Ihanaa, sanoi hän.
Ensimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti hevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan alle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.
Lapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän kieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.
— Katso kuppiasi, huusi äiti vanhimmalle pojalle.
— Herranen aika, antaa pojan istua, sanoi Tine.
Äiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.Siitä tulee hänen onnettomuutensa.
Mutta Tine nauroi silittäessään hänen hiuksiaan:
— Ehkei hän ole sitä vierailta perinyt, sanoi hän.
— No, Tine, sanoi lukkarin muori.
Mutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet sinersivät.
— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo keskellä kämmentä.
Lukkarinmuori silitti niitä:
— Ne eivät olekaan arkiaskareita varten, sanoi hän.
Mutta äiti oli äkkiä käynyt vakavaksi:
— Ei, sanoi hän, ja sitten melkein muuttuneella äänellä: sellaisilla käsillä ei voikaan itseään puolustaa.
Hänen tunnelmansa muuttui äkkiä.
— Ei, mutta katsokaa Tinen käsiä, sanoi hän ja katseli ihaillen Tinen ahkeraa kättä, joka taas jakoi vohveleita lapsille. Se oli niin voimakas, vaikkei ollutkaan suuri.
Sitten he alkoivat keskustella kreivitär Dannerista:
— Jumala varjelkoon sitä naista, sanoi Tine.
Kreivitär Danner oli seudun tavallinen puheenaihe. Gottorpin linnahan oli lähellä, ja Gottorpista tulivat kuningas ja kreivitär silloin tällöin Sönderborgiin. Kreivitär toivoi aina pääsevänsä jonnekin, jossa häntä ihailtaisiin.
Kreivittären saapuessa Sönderborgiin, kutsuttiin kaikki saaren virkamiehet rouvineen hänen luokseen päivällisille. Virkamiehet noudattivat kutsua, mutta heidän rouvansa ilmoittivat olevansa estetyt.
Äiti meni sinne melkein yksin.
— Tahdon nähdä hänet, sanoi hän.
— Hyvät ystävät, hän oli totisesti merkillinen.
Isä ja äiti menivät sinne, eikä heitä otettu erittäin armollisesti vastaan. Kreivitär tiesi heidän olevan sukua Sjaellandin piispan kanssa, jonka hän hyvin muisti vihkiäisistään. Kerrottiin, että heidän oli täytynyt pitää piispaa melkein vankina Fredriksborgissa, ennenkuin he saivat hänet pakoitetuksi toimittamaan vihkimisen.
- Kykenevä hän on, sanoi äiti kotiintullessaan kreivittärestä:
— Mutta Herra Jumala, kuinka hän on avokaulainen … ja mitä hän asettaa näkyville? … sellaisia lihaläjiä ei voi paljastaa edes peilinsä edessä…
Koulusta kuului laulua. Vanha lukkari johti laulua ja lapset veisasivat monessa äänilajissa, Se oli hautausvirsi.
Sisällä keskusteltiin edelleen kreivitär Dannerista.
Maan yrtit kukkivat vain hetken, on kaikki täällä katoovaa, on lyhyt aika maisen retken se vaikka Herrast alkuns' saa; ylhäällä minkä Luoja soi kukoistaa iäti se voi.
laulettiin sisällä, lukkarin bassoääni ja lapsijoukon diskantto.
Äiti tiesi monta juttua kreivittärestä. Hän oli kuullut ne appiukoltaan. Hänen ylhäisyydeltään, joka vihasi tätä "henkilöä" sydämensä pohjasta.
Äiti kertoi jutun Fredriksborgin kanavalta. Kuningas ja hänen rouvansa olivat soutelemassa. Silloin Hänen Majesteettinsa Vapaudenkuningas äkkiä raivostui.
— Heittäkää hänet veteen, huusi kuningas: — Heittäkää akka veteen, kirkui hän.
Ihmiset epäröivät.
— Heittäkää pirun nimessä narttu järveen, komensi Majesteetti.
Ja majesteetin rouva sai "mennä järveen" ja kahlata rantaan. Äiti nauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin murheellisena
Jokainen, jonka toivo palaa aarteisiin taivaan ylhäisen, se, joka korkeuteen halaa maailman loiston hyljäten. Hänelle taivas majan soi, jot' aika hävittää ei voi.
— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli hautausvirttä —:
— Heidän täytyy laulaa se — kuoropoikien takia.
Mutta äiti tiesi muutakin kreivittärestä ja Hänen majesteetistaan.
Hän jatkoi juttujaan.
Hän kertoi, kuinka kuningas valtakunnanneuvostossa oli heittänyt asiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet oikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.
— Appeni sanoo hänen kuuntelevan valtakunnanneuvoston ovien takana.
— Ja jälkeenpäin tekee hän selkoa asioista Berlingille.
Hän kertoi taukoamatta juttuja kreivittärestä, Lukkarinmuori kuunteli ja Tine nauroi. Koulussa alettiin laulaa isänmaallisia lauluja. Vanha lukkari korotti aina ääntänsä, kun ehdittiin "isänmaahan."
— Mutta kykenevä hän on, sanoi äiti ja lakkasi puhumasta kreivittärestä.
Ei mikään maailmassa ollut tehnyt niin valtaavaa vaikutusta äitiin kuinLouise Rasmussenin käytännöllinen kyky.
— Mutta sitä rumuutta, sanoi hän, voi lapsikullat — — —
Oli kuin lapset koulussa olisivat vironneet. Laulu kaikui bassoäänen johtamana
On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on; mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon? Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian, näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan — näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.
Laulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä voimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä muita:
Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa, rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa, halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi, me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.
— Kuinka ihanaa, sanoi lukkarinmuori: on kuin koko talo laulaisi.
— Niin onkin, sanoi äiti ja juoksi nauraen "isoon kamariin":
— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on todella laulua koko talossa.
Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten, hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain, näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.
Pajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että "rouva laulatti koululapsia".
Seppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin akkunoiden alla kuunnellen.
— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat "isoon kamariin".
— Niin, sanoi Tine, poika saa ruveta näyttelemään.
Poika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian ja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.
Hän levitteli käsiään ja juoksi.
— Kas poikaa, huusi Tine, kas poikaa!
Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä, vannotti sitä ja lausui runojaan.
— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta tuolillaan.
Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt. Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja tappelivat lapset:
— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.
— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.
Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan, sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja. Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti tuotti hänelle huvia.
— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt karkuun.
Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:
— Antaa sen mennä.
… Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.
— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva" lauloi.
— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.
— Tine on rakastunut, nauroi äiti.
"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:
Valo auringon kaunis on, kilo kuun voi sorea olla, kun yössä äänettömässä yli vierivän virran se valuu. Valo auringon kaunis on.
Toki onvalo lemmen kaikista kaunein,mi kasvoilla lempivän loistaa,kun äkkiä, tietämättänsä,hän kohtaa armahansa.
Mut kun alas aurinko käy, maan kaiken pimeä kattaa, tuli lemmen myöskin sammuu — ja saapuu yö.
Mut ah, Isän taivaisen pyhä päivä laupias on, se uudelleen yhä nousee. Tuli lemmen, mi kerran sammu, ikipäiviks se sammui pois.
Petä toinen toisiansa ei lapset ihmisten, he toinen toistaan ei hylkää, toist' uhriks tee rakkauden. Tuli sammui lemmen liekin yht’äkkiä vain — ja yö levis maailman ylle.
Valo auringon kaunis on, joka päivä sen soihtu syttyy, kaikk' katsoo kehrää sen. Muthän, joka milloinkaan ikiliekkiä lemmen nähnyt palavan sekä sammuvan ei, hän päivän valtaa ei tunne, ei ymmärrä yön pimeää.
Laulu lakkasi.
— Ihana laulu, sanoi Tine.
— Se on varmaan tosi, sanoi äiti.
Mutta vanha lukkari virkkoi tuoliltaan pimeästä.
— Niin, rakkaus on sellainen, jota ei auta miettiä. Se tulee.
— Ja menee, sanoi äiti.
— Niin, sanoi muori hiljaa nurkastaan.
Oli äänetöntä hetkisen. Sitten sanoi vanhus:
— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta on sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole kärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa… odottaa, kunnes se palaa taas…
Äiti ei vastannut.
Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua —:
Mut Luojan aurinko, ah on laupias, lempee, sen loisto ei lakkaa. Valo rakkauden, joka sammui, se ainiaaks sammui.
- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä hautuumaalle.
Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat aina Tine ja lapset hänen kintereillään.
He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan keittiön läpi puutarhaan.
— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.
— Hyvää yötä.
Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat lumikiteet.
— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.
— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.
He avasivat veräjän ja tulivat kirkkomaalle.
Kaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla lumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.
— Täällä lepää hyvässä turvassa, sanoi äiti.
Teitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen keskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.
He jatkoivat kävelemistään kirkkomaan ympäri.
Äiti ja Tine kulkivat edellä, lapset tallustelivat jäljestä lumessa.
Tähdet vain tuikkivat heidän yllään.
Tine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden kuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin pojasta.
— Niin, hän oli saattanut monen onnettomuuteen, sanoi Tine.
— Niin sanotaan.
— Ja Herra tietää, mitä hurmaavaa he hänessä huomasivat.
— Mitäkö huomasivat?
Äiti puhui:
— Mehiläiset, Tine, huomaavat, missä kukissa on hunajaa.
— Ehkäpä.
— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti.Sitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.
He kävelivät yhä. Pysyttekö perässä lapset? kysyi äiti.
Mutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä kohden, joille hän oli antanut monta nimeä.
— Tine, elämässä on vain kaksi suurta tapausta — rakkaus ja kuolema.
He saapuivat suurelle portille. Tine nosti salvan.
— Nyt kotiin, sanoi äiti.
He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja koirat tunsivat heidät.
Tämä oli äidin raskaita päiviä.
Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat valkeina pimeässä, ja hän lauloi:
On koittava aika, kun mielin ankein elon tiedämme arvon. On koittava aika, kuin kaiken kalliin me menetämme.
Isä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.
On koittava aika, kun aatokset kulkee kuin kuolinsaatto. On koittava aika, kun kaipuukin uupuin unehen vaipuu.
Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta pylväs.
On koittava aika, kun muistotkin muuttuu pelkäksi pilkaks. On koittava aika, elo meillä kun ehtyy — kun kuolohon käymme.
Isä sulki oven.
Ääni sai äidin vavahtamaan.
— Kuka siellä oli, kysyi hän.
— Isä, vastasi vanhin poika nurkastaan:
— Äiti, laula se, jota emme ymmärrä.
Mutta äiti sulki klaveerin.
Pitkään aikaan ei sitä enää avattu.
* * * * *
Mutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea avattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi Sönderborgiin ja renki toi kirjoja.
Äiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan” liikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä käsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt. Hän vain luki kirjan toisensa jälkeen.
Isä tuli sisään:
— Etkö lähde ulos, sanoi hän.
— Minähän luen.
— Etkö menisi koululle?
— Näethän, että luen.
Hän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului tunteja. Lapset hiipivät huoneissa.
Mutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina lujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.
Hän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja dogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.
Isä kulki huoneen läpi:
— Etkö ollenkaan aio mennä ulos?
— Huomenna.
— Niin sanot joka päivä.
— Mutta, minähän luen.
Hän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää humalaansa eikä tahdo herätä.
Tine tuli hämärissä.
— Mitä olette toimittanut? kysyi hän.
— Olen lukenut.
— Mitä?
— En tiedä.
Mutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti syyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan: Mistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he istuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi, ristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja asioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet ajattelemaan… muusta ne eivät kirjoita.
— Kaikkihan kirjoittavat rakkaudesta, sanoi Tine. Äiti nauroi.
— Sitäpä ne eivät teekään.
— Tottakai.
— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden katsoa totuutta suoraan silmiin.
— Mitä totuutta?
— Totuutta.
Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa ja katseli hänen ihania kasvojaan:
— Minätunnensen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se…
- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä sanoa.
— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista, he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä laulaa … Mutta totuutta he eivät sano … Niin, kirjansitojat ovat ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän vaiheittensa selät… Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut… mutta ole hyvä — ja osta vain uusi valhe… Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan rauhallisesti:
— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan totuuden.
Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt aivan toivottomaksi.
Äiti istui hetken vaiti:
— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.
Tine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:
— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä onnettomuuteen…
— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi…
— Kun se oli ohi?
— Niin —himo…
— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on herra ja mestari.
— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.
— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää… minkä vuoksiminäsanoisin totuuden?
— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.
Hänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku…
Sitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.
Kauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.
Lepo vainaille anna, lepo vainaille anna — elämään älä muistoja konsana kutsu, sydämelleni kuolleelle ah lepo anna, levon, lohdun kuolema yksin antaa. sydämelleni kuolleelle ah, lepo anna.
Kevätaamuin ennen, kun syreenit tuoksui, kun paahteessa päivän oven tempasit auki ja kuiskasit riemusta säteillen: "Suo vielä päivä, elämään viel' yksi suo ainoa päivä."
Me iltoina tyyninä, hiljaisina esikaupungin puiden siimeksessä kävelimme riemuiten, äänettöminä. Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.
Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha, älä unta sen häiritse. Levon, lohdun kuolema yksin antaa. Elämään älä muistoja konsana kutsu, älä häiritse kuolleen syämeni unta. — — —
Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa. Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.
Lumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan maassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.
— Katsokaa, katsokaa, huusi hän, löytäessään hentoja vihreitä taimia.
— Kuinka kaunista, sanoi äiti, katsellessaan ikkunasta.
— Mutta on niin kylmä vielä, lisäsi hän ja sulki ikkunan.
Koko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi ikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin vankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi äiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.
Hän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan märehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn ja juoksi ulos.
— Pannaanpas Jens rengin hattuun lumipisaroita.
Pihan poikki, ulkohuonerakennusten luo.
Jens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja pisti lumipisarat nauhan taakse.
Jens-renki jäi seisomaan hattu kädessään.
Sitten alkoi hän nauraa hohottaa kauan, suu ammollaan.
Mutta äiti juoksi sisään taas ja sanoi Tinelle:
— Hyi, miten ilkeä oli koskea hänen hattuunsa.
Kevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat lehdossa rouvan huvimajan takana.
Äidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä vielä särkyneinä kappaleina.
Hameenhelmat nostettuina seisoi äiti jäälautoilla.
— Tine, Tine, se särkyy…
Tine seisoi keskellä liejua, hameet nostettuina polvien yli odottaen pahinta.
Äiti lensi lautalta lautalle.
Loiskis — siinä makasi vanhin poika, pitkällään märällä niityllä.
— Kas, siinä on poika.
Äiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa, mikä näkyi vedestä:
Herra Jumala, aivan kuin hylje!
Äiti nauroi niin että lautta heilui.
Tine, Tine, vedä poika ylös, ennenkuin Fritz huomaa hänet.
Tine tarttui poikaan niin lujasti että tämä kirkui.
Äiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä lintu.
Miehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu putosi suusta.
Mutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä taitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.
Isäntärenki oli usein käynyt Flensborgissa ja nähnyt sirkusnaisia.
— Niin, totta se on, sanoi hän ja levitteli sormiaan housuntaskuissa.
Mutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret olivat hoikat kuin vuohen.
Äiti juoksi jäälautoilla hämäriin asti.
Sitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi poppeleita.
— Miten hehkuvana aurinko laskee, sanoi äiti.
— Tulee myrsky, sanoi Tine.
Äiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä suorina taivasta vastaan.
Sitten sanoi hän hiljemmin.
— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat.Portailla tapasivat he isän.
— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat vielä.
— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.
Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. — Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.
Äidin sormet kiitivät koskettimilla.
— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin kerrallaan.
Vähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:
Joka lapsi, mi tänne syntyy, hän syntyy vain kurjuuteen. Joka lehti, mi puuhun puhkee, se puhkee vain kuihtuakseen.
Joka kerta kun rakkaus huumaaolemuksemme, tuskaa se tuo.Heti kun sana lemmen syntyiei enää se hehkua luo.
Kudos onnen, min kätemme kutoi, kudottaissa se murtui jo. Joka kerta suudeltaessa toist' tarkoitti suutelo.
— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti, sitten hän sanoi:
— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?
— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.
Hän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:
— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.
— Ihmeellistä se onkin.
Äiti istui pää käsien nojassa.
— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä huoneen läpi kuin varjo.
— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.
— Nyt sytytämme, vastasi äiti.
Ja Tine sytytti lamput.
— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen tuntimääriksi.
— Korteista löytyy aina "onnen prinssi" sanoi hän. Tine katseli, kunnes hänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.
Viereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes takaisin, edes takaisin.
* * * * *
Kevät tuli.
Kylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa hento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.
Siellä oli hänen lempipaikkansa.
Ilma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan ruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta vastaan kuin tähystäen kevään tuloa.
Mutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä tuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä karviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.
Pellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja kostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin pysähdyttää Tinen ja lapset.
— Katsokaa, sanoi hän, katsokaa, kuinka maa hengittää.
Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.
Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.
Äidissä oli vaeltamistauti.
Hän käveli kävelemistään.
Äkkiä saattoi hän pysähtyä.
— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.
Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.
Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja huumaavan tuoksunsa.
Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.
— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.
Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.
Äiti poimi vaieten kasteisia kukkia.
Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.
Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko, jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen kosteuteen.
Äiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:
— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.
He kulkivat takaisin lehdon läpi.
— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.
— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.
— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.
He avasivat veräjän ja menivät sinne.
Kaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu loisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien sisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.
Äiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa seisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:
"Tapahtukoon minulle tahtosi mukaan."
Ja hän kulki eteenpäin.
"Rakkaus on lain täyttymys."
Hän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi niiden tuoksua kestänyt.
— Nyt on pitäjän voudin pojan hauta laitettu kuntoon, sanoi Tine.
— Niin on, sanoi äiti.
Hän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle hautakummulle:
— Se on niiltä, joille hän toi onnea ja joiden täytyi itkeä, sanoi hän.
— Kiitokseksiko? kysyi Tine.
Äiti ei vastannut.
Jäykästi tuijottaen jäi hän vaieten seisomaan hautakummun viereen.
Yölepakko lensi ohi ja äiti vavahti.
— Tule, sanoi hän. Ja ulos tultuaan tarttui hän taas päähänsä:
— Oi, Tine — elävätkö kuolleet? sanoi hän ja koetti hymyillä.
Alhaalta mäenrinteeltä muurin takaa kuului kuiskauksia ja levottomuutta.
— Kas vain, sanoi Tine, ei muuta kuin miehet tyttöineen.
Äiti tuli kotiin, pihan läpi kamariinsa.
Oli puolipimeätä ja kaikki ovet selällään.
— Maren, Maren! huusi hän talon läpi.
Kukaan ei vastannut.