Leppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi pesutuvan ovea.
— Maren, Maren! huusi hän pihalle päin.
Hän näki vain kaksi varjoa, jotka pakenivat lammikkoa kohden.
Hän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa näyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.
Hän istuutui tuoliinsa ja kädet ristissä tuijotti hän tyhjään huoneeseen.
Isä avasi oven:
— Eikö täällä ole ketään, sanoi hän.
Puolipimeässä vastasi äiti hiljaa:
— Minä.
Ja isä sanoi:
— En nähnyt sinua.
Hän alkoi kävellä edes takaisin lattialla ja sanoi:
— Kysyin äskenkin, mutta kukaan ei ollut kotona.
— Ei, sanoi äiti.
— Mutta missä he ovat — mitä he kaikki tekevät?
Hiukan värähtelevällä äänellä vastasi äiti:
— Nyt on kevät, Fritz.
Isä käveli taas.
— Etkö voi sanoa, että heidän on pysyttävä kotona, sanoi hän.
— Koko talo on tyhjänä iltasin. Se ei sovi.
Äiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen suoraan eteensä:
— Maaemo on itse ruvennut lapsiaan opettamaan.
Isä pysähtyi huoneen nurkkaan ja istuutui.
Kauan hän istui vaiti.
Sitten hän sanoi:
— Kuinka kauas oletkaan etääntynyt —
Äiti ei vastannut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi.
— Fritz, luonto on aina vahvin, ja maaemo itse kutsuu heitä.
— Niin, Fritz; ja hän puhui kiihkeämmin:
— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi ainoa laki, elämän jatkumisen laki.
Hän vaikeni taas hetkeksi ja sanoi sitten hitaammin:
— Se on minun uskoni.
— Jatkuminen, mitä päämäärää kohti:
— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.
— Ja minkä vuoksi?
Äiti katseli tyhjään avaruuteen:
— En tiedä, sanoi hän:
— Onhan biljoonia tähtiä. Ja niilläkin kai on tarkoituksensa.
Hän vaikeni taas.
Sitten sanoi hän:
— Fritz, minkävuoksi ihmiset ovat niin turhamaisia?
— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain kasvojen eteen emme milloinkaan joudu?
— Meidän täytyy salata kyyneleemme.
— Me kärsimme ja — tuotamme kärsimystä.
— Muuta emme tiedä …
Isä nousi pystyyn mieli kuohuksissa:
— Ja koko elämäsi todistaa omia sanojasi vastaan; etkö luule minun tietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?
Äiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:
— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä jollakin… yhdentekevä millä.
— Onko uhrauskin yhdentekevää?
— On — täydellisesti.
Isä ei vastannut.
Hänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.
— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuutenioikeastaansinun elämäsi rikkaammaksi?
Ehkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti ja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.
Korokkeeltansa sanoi hän taas:
— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa, uhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain siinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.
Äiti vaikeni, ja huoneessa oli äänetöntä.
Hiljaa nostettiin oven säppeä.
Väki tuli kotiin.
— Nyt he tulevat takaisin, sanoi äiti.
Isä meni ovelle ja kutsui heitä. Hänen äänensä vapisi.
Puistokäytävästä kuului laulua. Se oli niin kirkasta ja kevätkylläistä,
— Se on Tine, sanoi äiti.
Ja hän avasi ikkunan.
Hohtavin poskin tuli koulumestarin tytär.
— Minuntäytyitulla tänne, tässä ovat ensimmäiset mansikat. Äiti poimi ne tänä iltana; ja hän ojensi punaiset marjat ikkunaa kohden.
— Ihana rouva, sanoi hän.
Ja äiti taivutti päänsä tuoksuvien marjojen yli.
* * * * *
Joka päivä täytyi Tinen juosta katsomaan, olivatko ruusut puhjenneet.
Äidin huvimajan valkoisten pylväiden ympäri kiertyi villiruusuja.
— Kohta ne puhkeavat, sanoi Tine.
— Viime vuonna ne eivät puhjenneet, sanoi äiti, eivätkä mansikat kypsyneet.
Ruusuja ja mansikoita piti olla äidin syntymäpäiväksi.
— Niin, viime vuonna, sanoi Tine, silloin olikin kylmä.
Ja he istuivat valkealle penkille ja katselivat lammikkoa ja puhuivat siitä, minkälaista oli viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä ja monta syntymäpäivää sitten.
— Voi, voi, mutta silloin te olitte pieni, sanoi äiti.
Äiti rupesi äkkiä nauramaan niin että hytki.
— Voi herrajumala! Teillä oli punaruutuinen hame yllä; minkä näköinen te olittekaan. En ole milloinkaan nähnyt niin punaposkista olentoa kuin te pienenä.
— Ja kömpelö, sanoi äiti.
Äiti nauroi yhä ja kertoi Tinestä lapsena. Mutta hulluinta oli sinä syntymäpäivänä, jolloin rouva Jespersen putosi lammikkoon.
— Lapsi kullat, sanoi äiti, siinä hän istui äärimmäisellä reunalla, ja yht’äkkiä on kuin Isäjumala takaapäin olisi tarttunut sekä rouvaan että hänen tuoliinsa, ja hän kaatui taaksepäin, Herra Jeesus, nurin niskoin suoraan veteen.
Näky oli ollut kamala.
— Kolme kamelikurjen sulkaa vain näkyi veden pinnalla, sanoi äiti.
— Niin, silloin minä juuri olin päässyt ripille, sanoi Tine. Syntymäpäivän aattopäivänä oli kiire kuin joulun edellä. Tine sotki taikinoita ja Tine leipoi.
Kaikki keittiön ikkunat olivat selko selällään, ja Pesu-Mare, jolla oli yllään omakutomansa hame, hikoili niin että vesipisarat tippuivat. Miehet tulivat vuorotellen ovelle katsomaan.
— Mene matkoihisi, Lars, sanoi Tine. Hän lensi ulos ja sisään taas ja vispilöi rusinakaakkua vadissa, joka oli niin suuri, että koko lähiseutu olisi voinut siitä syödä mahansa kylläiseksi.
Äiti seisoi avuttomana keskellä keittiötä.
— Tine, tuleekohan vain kylliksi syötävää. Tiedättehän, mitä kaikkeaJespersenin joukko jaksaa poskeensa pistää kylässä.
Kermavispilät läiskyivät savivatien reunoja vastaan ja miehevä Mari lisäsi puita uuneihin, niin että ne hehkuivat.
Isä avasi oven:
— Stella, kätesi.
— Fritz, enhän liiku paikaltani.
Isä sulki taas oven.
Lapset syöksyivät sisään pesutuvasta ja täyttivät toisen puolen huoneesta; he tahtoivat maistaa taikinaa.
He maistoivat, niin että naamat tulivat keltaisiksi kuin munat.
— Nyt ulos, sanoi Tine.
— Pannaan ovi lukkoon.
Lapset ajettiin ulos, äiti samoin. He kuulivat vain pihalle asti, kuinka vispilät läiskyivät ja Tine piti komentoa.
Pesu-Maren alkoi laulaa kenraali Ryestä. Äiti juoksi puistokäytävää pitkin kaikki lapset kintereillään.
— Viimeinen, viimeinen, huusi hän juosten edellä.
Isä avasi ikkunansa:
— Stella, rintasi, sanoi hän.
— Fritz, mehän juoksemme vain.
Koko joukko kiiti eteenpäin.
Ennenkuin he olivat ehtineet puistokäytävän päähän, kohtasivat he posetiivin soittajan.
— Siinä on posetiivi, huusi äiti.
— Mies kulta, tulehan sisään.
Ja posetiivin soittaja ontui etummaisena muiden seuratessa ja äiti huusi:
— Tine, Tine, täällä on posetiivin soittaja.
Mies alkoi soittaa keskellä pihaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään sanoen:
— Saanko minä.
Ja lehmuksen alla alkoi hän itse vääntää nauraen täyttä kurkkua, sillä hän soitti kenraali Bertramin jäähyväislaulua.
Keittiössä juostiin ikkunoihin, ja miehet ilmestyivät pesutuvan ovelle.
Jens-renki pisti päänsä ulos tallin ovesta.
— Nyt rouva itse vääntää posetiivia, sanoi hän.
Kenraali Bertramin jäähyväislaulu oli lopussa ja äiti väänsi yhä.
— Nyt tanssimaan, sanoi hän, tämä on polkkaa.
Tine, Tine, huusi hän, tanssikaa nyt.
Palvelustytöt juoksivat ulos, Tine etummaisena, ja alkoivat tanssia, hikoillen ja avopäin, keskellä pihaa, posetiivin ympäri: Pesu-Marenin hame ulottui vähän polvien yli.
— Tanssimaan, tanssimaan, huusi äiti miehille.
Mutta isäntärenki oli ainoa, joka uskalsi; hän hiipaili vähän hämillään alas, otti puukengät jalastaan ennenkuin pyysi Tineä tanssimaan ja pyörähteli sitten sukkasillaan nurmikolla.
— Hei, hei huusi äiti, tästä tulee talkootanssit.
Hän väänsi posetiivia niin että hikihelmet kihoilivat valkeilla kasvoilla.
Lapset juoksivat kirkuen posetiivin ympäri.
— Tanssikaa, tanssikaa, huusi äiti, ja lapset juoksivat. Mutta ontuva posetiivin soittaja seisoi rauhallisena ja haisteli tuoreen leivän tuoksua.
Isäntärenki oli pyörittänyt Tineä niin että karttuunihame heilui — sen alla ei liikoja ollut — ja nyt hän kumarsi jäykästi posetiivin edessä.
— Tine, väännä, huusi äiti.
Tine juoksi posetiivia vääntämään ja äiti pyöri kaikkien lasten huutaessa:
— Äiti tanssii, äiti tanssii.
Sukkasillaan tanssien piteli isäntärenki niin varovaisesti hentoa äitiä kuin olisi hän ollut posliinia.
— Nyt en jaksa enää, sanoi äiti.
Mutta Tine väänsi vääntämistään, ja äiti sanoi:
— Jollei Fritz olisi kotona, päästäisimme hevoset ulos.
Hänentäytyisaada hevoset ulos.
— Tine, huomennahan on syntymäpäiväni, ei hän silloin raski mitään sanoa.
Hän huusi renkiä:
— Jens, Jens.
Jens tuli ontuen.
— Jens, sanoi äiti, ja äkkiä hän kuiskasi: laskekaa hevoset ulos.
Pihalla tanssivat palvelijat, ja lapset kirkuivat villiintyen omasta meluamisestaan.
— Siinä ne ovat, sanoi äiti.
Molemmat ruskeat laukkasivat ulos tallinovesta.
Perästä tuli "Beauty".
— Pelottakaa niitä, pelottakaa niitä, sanoi äiti ja heilutti itse nenäliinaansa.
Hevoset kirmasivat ja tytöt tanssivat.
— Varokaa, varokaa, huusi äiti.
Melu oli ylimmillään.
- Stella, Stella, kuului äkkiä ikkunasta.
— Herra Jumala, Fritz, sanoi äiti kangistuen.
Tytöt katosivat samassa, kuin olisi maa niellyt heidät.
— Fritz, sanoi äiti änkyttäen, en ymmärrä, kuinka kaikki on käynyt.
Mutta isä sulki ikkunansa, ja äiti sanoi hiljaa Tinelle, kohottaen olkapäitään kuin olisi nauttinut jostain hyvästä:
— Nyt annetaan miehelle kahvia.
— Herra Jumala, Tine, posetiivin soittajat tietävät tuhansia juttuja.
Posetiivin soittaja tuli väentupaan, ja äiti kuunteli hänen puhettaan tuntimääriä.
— Entä sitten, posetiivin soittaja, entä sitten, sanoi äiti ja siirtyi yhä lähemmäksi ukkoa penkillä.
Posetiivin soittaja kertoi juttuja maailmankiertomatkoiltaan.
— Lähtiessään sai hän taalerin.
— Tine, sanoi äiti innostuneena: se mies osaa valehdella. Hänen juttunsa ovat samanlaisia kuin lukukirjan kertomus neekerikuningattaresta, joka antoi polkea vatsaansa, jotta ruoka paremmin sulaisi.
— Sen olen lukenut saksalaisesta lukukirjasta ja se on tosi, vaikkaFritz väittää minun valehtelevan.
— Mutta tule nyt, sanoi hän. Nyt lähdetään.
He kulkivat puutarhan läpi.
Ilta oli tyyni ja valoisa, ja lammikko lepäsi peilikirkkaana.Ensimäiset ruusut tuoksuivat pensaissa.
— Kuule, kuinka kaikki on hiljaa, sanoi äiti.
— Niin on.
Niityiltä kohosi sumu. Kaukana häämöitti metsä.
— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten valkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli hän lammikkoa, niittyä ja metsää.
— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä vaipui hänen kaunis kätensä alas.
* * * * *
Aamulla saapui Tine viideltä.
Ensi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi kertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.
Sillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt vaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: — Herra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.
Mutta äiti oli nähnyt kaikki lahjansa, ennenkuin pöytä oli valmis.
Lapsia ei kukaan voinut pitää vuoteissa kuuden jälkeen.
— He tahtoivat nousta.
Äidilläkään ei ollut rauhaa vuoteessaan. Hän hypähti lattialle paljain jaloin ja jyskytti lukittua ovea.
— Tahdon ulos, huusi hän.
Ja hän jyskytti vielä kovemmin.
Mutta Tinellä ei ollut vielä pöytä valmiina.
Sille oli levitetty lumivalkea liina; ruusuista oli tehty S kirjaimia, ja S oli puhallettu syntymäpäivärinkilälle.
Se puhallettiin paperitötteröstä, joka oli täynnä vettä ja valkoista sokeria.
Tine seisoi keittiössä puhaltaen taideteosta, kaikki lapset ympärillä katsomassa.
Kaikkien suut olivat ammollaan:
— Nyt, sanoi Tine, nyt minä puhallan.
Ja naama punaisena hän puhalsi S kirjaimen rinkilälle lasten tuijottaessa.
— No, sanoi Tine, nyt tulee kiemura.
Ja hän puhalsi taas.
Äiti jyskytti jyskyttämistään ovea:
— Tine, Tine.
— Niin, niin, huusi Tine juosten rinkilää viemään, pysykää vain siellä.
Palvelustytöt juoksivat huvimajaan punaisiksi maalatut kukkaruukut käsissä.
He lahjoittivat rouvalle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi kultalekkoja, jotka olivat kasvaneet palvelijoiden huoneessa ylenpalttisessa yölämmössä.
Kaikki lahjat olivat paikoillaan pöydällä, ja Tine ja lapset tarkastelivat komeutta.
Isä tuli pensasaidan viertä kulkien.
Hiljaa pani hän lahjansa pöydälle, puoleksi salaa, ja katosi.
— Nyt haetaan rouva, sanoi Tine.
Lapset syöksyivät taloon, ylös portaita.
— Äiti, äiti — nyt —
Ja Tine avasi oven.
Valkoisissa mekoissaan juoksivat lapset äidin edellä vihreiden pensasten välillä, valkoista huvimajaa kohden.
— Äiti, äiti, kuului lakkaamatta.
— Äiti, äiti, huusivat he, kunnes saapuivat valkealle huvimajalle.
Ja kaikki lapset tempasivat lahjansa pöydältä ja antoivat ne äidille, kädet ylöspäin ojennettuina.
— Äiti, äiti, tämä on minulta.
— Äiti, äiti, ei mutta minulta.
Ja varpaillaan he seisoivat voidakseen paremmin ojentaa.
Hetken seisoi äiti valkoisena, valkeiden lastensa ympäröimänä. Hän katseli niin kauas yli kesäisten niittyjen. Kaikki oli valoa: taivas, ilma ja maa.
— Kuinka ihana päivä, sanoi äiti.
Ja hän hymyili.
Yht’äkkiä hän kohautti kättään. — Tyras nuoleskeli hänen sormiaan ja paneutui makaamaan hänen jalkojensa juureen.
— Sinäkö siellä, sanoi hän.
Ja auringonpaisteessa seisoi hän ruusujen keskellä, lasten ympäröimänä,Tyras jalkojen juuressa maaten.
Palvelustytöt tulivat, ja miehet saappaat jaloissa.
He tulivat kuin hiipien lammikon ympäri, pitkässä jonossa, niskat ja polvet koukussa — he näyttivät siltä kuin menisivät uhrattaviksi. Äiti otti heitä kädestä yksitellen.
Palvelustytöt vilkuilivat lahjojansa ja jatkoivat matkaansa.
Takimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa niin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.
Kaikkien lähdettyä pesi äiti kätensä lammikossa.
Tine oli mennyt suklaata hakemaan.
— Lapsikullat, juodaan se heti, niin on siitä päästy — — —
Lapset olivat juosseet pois ja hän oli yksin.
Hiljaa meni hän sisään ja avasi isän kirjeen.
Hitaasti otti hän sen esille ja luki:
— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan sinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.
Äidin pää painui jälleen.
Hän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät kukkaisnimen pöytäliinalta.
Silloin hän näki isän tulevan pensaiden luota.
— Kiitos ystäväni, sanoi hän tarttuen isän käteen. Ja hetken he seisoivat monien lahjojen edessä — molemmat vaiti.
Sitten hiipi isä pois lehtoa kohti.
* * * * *
Viideltä iltapäivällä saapuivat pitäjäläiset. Tine oli käynyt kotona noutamassa lukkarinmuoria, jolla oli käsissään valkeaan pääliinaan kääritty kaakku.
Kun Jespersenin perhe oli nähnyt lukkarin perheen sivuuttavan pitäjänvoudin talon, lähti rouva Jespersen liikkeelle molempine tyttärineen. — Rouva Jespersenillä oli juhlallisen tukanlaitteensa päällä diadeemin muotoinen hattu, johon oli kiinnitetty kaksi jäljennettyä kamelikurjensulkaa.
Stina-neidillä oli yllään musta kirjosilkkihame, josta sai sen vaikutuksen, että tässä kehyksessä oli hän ensi kertaa mennyt ripille. Stina-neidin puvuille oli muuten ominaista, että ne aina olivat liian lyhyet ranteiden ja helman kohdalta. Rouvan syntymäpäivä oli — lukuunottamatta laissa määrättyjä loma- ja juhlapäiviä — ainoa päivä, jolloin Stina oli vapaana.
Hän lahjoitti hajuvesipullon, jonka sisällyksen äiti jälkeenpäin kaasi kahteen pienempään pulloon ja antoi ne palvelustytöille.
Helena neiti oli valkopukuinen ja vilkas kuin nuori vuohi. Hänen lahjansa oli käärittynä ruusunpunaiseen silkkipaperiin. Se oli kanavakankaalle ommeltu korutyö, joka oli tarkoitettu satulasepän kehystettäväksi.
Helena neidin lahjat lähetettiin säännöllisesti seuraavana vuonnaSönderborgin hyväntekeväisyysmyyjäisiin arvottaviksi.
Pitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman jälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli lähettänyt voiruukun.
Miesväkeä ei ollut ollenkaan.
— Fritz, sanoi äiti, syntymäpäivänäni ainakin tahdon olla rauhassa.
— Yksi ainoa mies vaikuttaa häiritsevästi laverrukseen.
Jespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen lupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.
Stina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti että melkein teki kipeää.
Ja hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi anteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.
— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä onkaan elämä.
Helena neiti oli pelkkää nuorekasta levottomuutta.
Ei ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan pukuunsa.
Lukkarin muori, joka istui Stina-neidin vieressä, kertoi, että rouvaEsbensen oli ajanut ohi Ulkeböliä kohden.
Rouva Esbensen oli kätilö.
— Tietysti Sörensenille, sanoi lukkarin muori. Minähän näin selvästi, miten hän viimein ohi ajaessaan täytti vaununistuimen.
— Niinpä melkein.
Tämä puheenaihe huvitti kaikkia.
— Jumala varjelkoon häntä, sanoi äiti, tämä on yhdeksäs.
Kaikki puhuivat, lukuunottamatta pitäjänvoudin vaimoa, joka mustassa vaipassaan istui suorana ja sanaakaan sanomatta tyhjensi kolme suklaakuppia.
Lukkarin muori sanoi äkkiä kovemmalla äänellä kuin muut:
— Mutta onhan ihmeellistä, rouva Jespersen, että kullakin pitäjällä onomakuukautensa. Täällä on toukokuu.
Äiti, joka nautti kuin karitsa lämpimässä, nauroi ja sanoi:
— Mutta hyvä rouva Balling, mistä te sen tiedätte?
— Sehän näkyy kirkonkirjoista, sanoi lukkarinmuori. Ja hän lisäsi.
— Mutta kuolemantapauksia on enimmän marraskuussa.
Stina neiti sanoi, että hänen koulussaan olivat useimmat syntymäpäivät joulukuussa.
Äiti rupesi puhumaan imettäjistä. Sill’aikaa sitoi Helena-neiti korallinauhan kaulaansa ja leikki huvimajan edessä Tyraan kanssa.
Hänen monet pikkuhuudahduksensa keskeyttivät keskustelua.
— Nyt leikitään, sanoi äiti.
Ja hän hypähti pystyyn ja koetti ehättää Helena-neitiä.
— Viimeinen, viimeinen! huusi hän. Tine lensi jälestä.
— Viimeinen.
Lapset tulivat esille pensaiden takaa ja juoksivat hekin:
— Viimeinen.
Äiti juoksi etummaisena:
— Viimeinen.
He juoksivat lammikon ympäri.
Stinan hajuvesipullo löi äidin sääriä vastaan, kunnes hän sai sen taskustaan ja asetti sen nurmikolle lammikon viereen.
— Stina mukaan, huusi äiti.
Stina tuli huvimajasta ja lähti juoksemaan Tinen jälkeen.
Äiti nauroi niin, että hänen oli pakko nojautua puun runkoa vastaan.
Juostessaan muistutti Stina selvästi kanakauppiaan pattijalkaista hevoskaakkia.
Äkkiä istuutui äiti nurmikolle; kaikki muut heittäytyivät hänen viereensä.
— Nyt täytyy rantakalojen saada ruokaa, sanoi äiti.
Ja kaikki heittivät murusia lammikkoon, jossa rantakalat uiskentelivat vilkkaina auringonpaisteessa.
Vanhukset istuivat kolmisin huvimajassa. Rouva Jespersen oli kaikessa rauhassa tutkinut lahjoja.
Tine tarjosi viiniä ja lasit olivat ruohikossa lammen reunalla. —
Kaadapas Stina, sanoi äiti.
Stina-neiti tuli aina niin surumieliseksi juotuaan pari lasillista.
— Anna lapsillekin, sanoi äiti.
Lapset saivat kirsikkaviiniä, niin että päätä huimasi.
Mutta Stina-neiti jäi istumaan leuka käsien nojassa, ja äidin nauraessa ja lasten juostessa — vanhin poika joi tähteet laseista — lausui Stina-neiti hiljaa itsekseen runon vanhasta saksalaisesta almanakasta.
— Lausu vielä, sanoi äiti.
Ja Stina-neiti lausui miehekkäällä äänellään — se muistutti messua.
Pitäjänvoudin vaimo oli noussut seisomaan.
Vaieten antoi hän kättä hyvästiksi ja äiti saattoi häntä pensasaidalle.
Muut vieraat seurasivat, ja äiti sanoi Tinelle:
— Vie nuo pois.
Hän näytti laseja ja lautasia ja vaiti hän istuutui huvimajan perimmäiseen soppeen.
— Vie kaikki nuokin, sanoi hän.
Hän tarkoitti lahjoja, ja äänestä kuului, kuin olisi niiden pelkkä näkeminen koskenut kipeästi hänen silmiinsä.
Tine liikuskeli huvimajassa korjaten kaikki pois.
Lasten äänet kuuluivat pihasta…
Tinen palatessa istui äiti lukien vanhaa kirjaa.
Tine istuutui hiljaa hänen viereensä.
— Mitä luette? kysyi hän.
— Runoa, sanoi äiti.
Äiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon uudelleen:
Omituista näin kerran unta: Erämaata ma kuljin. Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää, ei muuta kuin paljasta hiekkaa. Mut silmäni säikkyvä näyn peljättävän näki silloin. Erämaan petojen loputon tuli saattue silloin esiin. Jalopeurat valkea-hampaat edell' astuivat; seurasi sitten suku tiikerin täplikästaljan ja pantterien. Arat astui lopuks raatoja rakastavaiset hyeenat saattueen päässä.
Oli ihmisten viettejä ne,erämaata jotk' etsien astui.
Uni muotoa sitten muutti.Kamaralla maan mahtavan seisoinma yksin.Mut maapallo oli tuo maa.Ja pimeys ainainenmaan kaiken vaippaansa kattoi —mut pimeydessäkohos risti niin suurikuin ois käsivarret sen valtavatsylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.Oli hiljaista.Vain tuolloin tällöinpisara putos ristiltä alas,ja taas oli hiljaista kaikkisiks kuin putos pisara toinen,ja kaikki taas mykistyisiks kuin veripisara seuraava putos.Oli vertasi se,sa ristillä riippuva ihmiskunta.
Äiti sulki kirjan.
Nojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja valkeana kesäillan ihanuutta.
— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen nimensä melkein kuin apua anova.
Mutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia sanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:
"Ei ole mailmaa Veronan ulkopuolella", sanoi hän.
Ja hän vaikeni taas.
Hetken perästä hän sanoi:
— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni, niinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi kaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei unelman varjoa.
— Silloinhan olisi parempi kuolla.
— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka päivä koettaa elää…
Hän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja kuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei tuntenut:
Ah, kammiossansa mykäss', äänettömässä mun syämeni lepää — ah, kuolleena lepää.
Ei yksikään itkemun syäntäni kylmää:sitä ainoastaannäet yksi vain lempi.
Mut hän, joka kuoli,sydämensä kun kuoli,ei itkeä voisydäntään elotonta.
Ah kammiossansa mykäss', äänettömässä mun sydämeni lepää — ah kuolleena lepää.
* * * * *
Iltasin ei enää laulettu, eivätkä lapset enää saaneet kuten ennen tanssia arkihuoneessa paitasillaan ennen maata menoaan.
Tädit olivat saapuneet.
He käyttivät tätä paikkaa jälkiparantolana kylpypaikasta palattuaan.
He puhuivat matalalla äänellä, istuivat suorina kuin kynttilät, käsissä heillä oli puolihansikkaat.
Heillä oli alituinen huoli ilmasta ja he kulettivat aina sateenvarjoa mukanaan peläten sadetta.
— Hyvä ystävä, sanoivat he äidille, ei tarvita muuta, kuin että jalassa on märkä sukka puoli tuntia, niin saa yskän, joka kestää viikkoja.
Äiti, joka parantola-aikana oli kalpeana pelosta, myöntyi kaikkeen ja käytti musliinipukuja. Koko päivänä ei hänen päässään ollut kuin yksi ainoa ajatus, etteivät lapset taas pääsisi saattamaan epäjärjestystä tätirykmentin kalosseihin.
Tinen hän näki aamulla.
Oli kuin olisi tehty sellainen sopimus, että Tine katoasi talosta tätikautena. Äiti ja hän tapasivat toisensa melkein kuin kaksi salakuljettajaa. Mutta aamulla täytyi Tinen tulla äitiä ajamaan vuoteesta.
Tätien parantolasäännöt vaativat, että he nousisivat aamulla kello seitsemältä, ja he olivat täsmällisiä kuin tuomiokirkon kello.
- Nyt teidäntäytyynousta, sanoi Tine.
- Niin, kultaseni — — — paljonko kello on
Äiti rakasti vuodettaan ja vapauttaan ollessaan yöpaitasillaan.
— Mutta nyt teidän on noustava.
— Niin — — —
Vihdoin hän pääsi vuoteesta.
Tullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen esiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello viidestä, jolloin voi kirnuttiin.
Molemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella pöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle lähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen helmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut, joiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään hautaseppeleitä.
Näitä hirviöitä koristivat silmien yli riippuvat pitsit.
- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy ajatella silmien suojaamista.
Äiti sanoi:
— Näyttää siltä, kuin olisi aikomuksenne marssia Jerusalemiin.
He eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he inhosivat.
— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät… sehän on melkein kamalampaa kuin viime vuonna.
Sitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi kertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät puhuneet.
— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua.Pitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.
Joka toisen käännöksen kohdalla söivät he pienen suklaakakun.
— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia, viemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin saisi möhkäleitä suuhunsa.
Kotiin palattuaan rupesivat tädit levolle.
He nukkuivat kaksi tuntia villavaippoihin käärittyinä.
— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka tahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.
— Niiden alla on tietysti jousipohja, lopetti hän puheensa.
— Hyvä ystävä, sanoi Anna täti, ranskalaiset ovat ranskalaisia.
Äidin tuskat kasvoivat kasvamistaan.
Ateriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että lapset istuivat moitteettomasti pöydässä.
Ja pöytätavat olivat tätien erikoisala.
— Täytynee toki myöntää niiden tärkeys, sanoi Bothilde täti. Ja ellei niitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan …
— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt valtionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä valtioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.
Tunti ennen päivällistä alkoi lasten peseminen.
Äiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita, kuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.
— Anna Margarethe, sanoi äiti, huomaa toki kynnet.
Anna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä sormenpäistä.
— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne kuopivat…
— Entä korvat, sanoi äiti.
— Antakaa tänne.
Hän rupesi itse korvia pesemään.
— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne rupeavat punoittamaan.
Punaisia ne olivatkin.
Alettiin pukea vaatteet ylle, ja kaikissa oli tahroja.
Äiti hieroi hieromistaan hansikasnahalla ja hajuvedellä.
— No, kelvatkoot sitten, Jumalan nimessä, sanoi äiti.
Isä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja mustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset päivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat tavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian lautasensa viereen.
Lasten silmät tuijottivat kauhusta. He kaasivat heti pöytäliinalle.
Äiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa hehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista tuttavista.
— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta hänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä ääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.
— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen poika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään. Siten pysyy suorana …
— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja uskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista asioista sovi aterioidessa keskustella.
— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä sanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista …
— Se ei todellakaan sovi hiottujen lasien ja posliinin ääressä.
Anna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui lasitehtaasta Etelä-Ranskassa:
— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä… Mutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun kauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.
— Madeiraako varten?
Äidin päätä poltti — tätien luona ei milloinkaan mikään särkynyt.
— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi toisen…
— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon sievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.
— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa pois talosta …
— Hänkin, sanoi Anna-täti.
Mutta Bothilde täti loi äkkiä katseensa lapsiin ja katkaisi keskustelun.
—No.
Tämä ainoa sana "No" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon.Eikä karahveista sen enempää puhuttu.
— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti "No" huudahduksen jälkeen — pikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.
Sisar hätkähti niin, että häneltä putosi haarukka.
- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen sanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:
— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne mieleen painuisivat.
Ja päästyään lempiaineestansa puhumaan, sanoi hän vielä lopuksi.
— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.
Ateria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.
Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat toisiinsa käytävässä.
— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.
— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia kuppeihin.
— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista joka vuosi.
Äiti hymyili kahvipannun takaa:
— Niin, montakin kertaa.
Bothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän meillä olesellaisenkanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:
— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä näkevinään… silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset ihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta …
Äiti vain hymyili:
— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi hän äkkiä:
— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut eläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä inhoo.
Bothilde-täti istui kivettyneenä, niin että tuskin sai sanaa suustaan.
— Niin, mutta onpa sinulla mielipiteitä…
— Onpa todellakin… Olemme kai kaikki Jumalan luomia.
Kahvinsa juotuaan nukkuivat tädit.
Anne-täti levitti hiljaa nenäliinan kasvoilleen.
Levättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat kolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät niitä unohtaisi.
Bothilde-tädin lempikirjailija oli Dickens.
— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan Goethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen vaikutuksen.
Anne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi todellinen tora:
— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys, ystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.
— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on elämässä rakkautta kylliksi.
Ennen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.
Teenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja joivat ilmaa.
— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee ilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki, he eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.
Kuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat samana päivänä kuin se päättyi.
Viimeiseksi työkseen he jakoivat silkkipaperiin käärittyjä juomarahoja.
* * * * *
Tätien lähdettyä tuli toinen aika.
Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia pitkämatkaisia lintuja.
Viikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.
Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut; outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.
Se oli vuoden valoisin aika.
Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja, ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.
Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.
Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli. Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.
— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista, joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.
— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän on unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata hattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän ei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat elämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai seurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..
— Sen ymmärrän, sanoi äiti.
— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä hänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden raukeamisen.
Hän oli vaiti hetken, sitten hän sanoi:
— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään "les désinteressés", välinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja naurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.
Lady naurahti äkkiä.
— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni ja levitti äkkiä "Le Figaron" pöydälleni kapealla kädellään sanoen tavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä hämmästyksellä:
— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi, sitten hän sanoi:
— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen muuttunut Kiinan sodaksi.
Äiti ojensi kupit.
Sitten hän sanoi hiljaa,
— Ehkäpä hän rakastaa — tai on rakastanut.
Lady vastasi.
— Sitä en usko, kultaseni.
— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden — miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on voittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita askeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.
— René on siis sellainen.
— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen sylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.
— Silloin hän ei rakasta, sanoi äiti.
Lady oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Onko rakkaus muuta kuin himon tuntemista ja sen tyydyttämistä?
— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.
— Yhden ainoan, sanoi lady.
— Lausu se, sanoi äiti.
Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän hitaasti:
Sua lemmin kuin meri lempii aavaa rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo, sitä suojaten, peittäin sen ainaisella, iankaikkisella suutelolla. Kuten suudella lempivä voi, mi kantapäästä ain kiireelle asti sulohuulin ruumista lemmittynsä siks koskettaa, kokonaan sen että omistaa vois autuudess' ainaisessa. Niin sinua lemmin ma — niin.
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.
— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.
Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä kaikui pehmeämpänä:
Yöt pitkät kun yksin ma vuoteella lepään eik' kasvojain kenkään nää, ei silmiäni, jotk' kuivat ovat — Ma aattelen silloin: Minut kuolo jos korjais, kenties tulisit sa ja polvistuisit leposijani ääreen, kävisit kätehein, jota kaihdat nyt, kätehen, mi on kylmä, ja korvaani, joka ei kuulla voi enää, sa kuiskaisit kuten kuiskit ennen: Miten sentään sua lemmin — Leviäis hymy huulille vainaan.
Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:
— Lausu se vielä, kunnes sen opin.
Lady nauroi.
— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.
— Niin, viimeisen.
Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
Kaikki olivat hetken vaiti.
Sitten sanoi lady Lipton:
— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.
— Sen osaan, sanoi äiti.
Ja hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt, lausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja tuntemattoman runoilijan kuvalle:
Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.
He olivat taas vaiti, kunnes eräs ladyn sisarista rupesi nauramaan ja sanoi:
— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden esineeksi.
He nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja heittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.
Ilta oli hauskin aika.
Ystävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä ja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli vähällä syttyä palamaan.
Äiti toi tulitikkuja ja taputti käsiään.
Lapset katselivat yöpaitasillaan lastenkamarin ikkunasta.
— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.
Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja hänen kätensä olivat koholla.
Sitten sanoi hän äkkiä:
— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.
Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat he ylöspäin elokuun tähtiä.
— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.
Äiti pudisti päätään:
— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.
Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:
— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian pieni.
Kukaan ei vastannut.
Mutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui klaveerin ääreen.
Valkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti — kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat sanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.
Kuten kuihtuvi yrtti, min juuret vailla on vettä, kuten kelmenee kukka, mi katveessa kituu, siten kuihdun ja kelmenen ma, kun et mua lemmi.
Oli äänetöntä.
Puutarhan, peltojen ja niittyjen yllä loistivat syksyn tähdet.
* * * * *
Ystävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät pihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen vieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.
Äiti hypähti suoraan isäntärengin syliin huutaen:
— Auttakaa minua alas!
Perästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.
Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat, ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut lemmelle.
Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:
— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.
Tine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.
— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.
Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut. Hän virkkoi:
— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.
Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi, vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.
He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.
Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.
Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin pitkältä pimeässä:
— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.
Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:
— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää sielun kärsimyksiä:
— Ei ole mitään lohdutusta.
He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.
— Mennään kotiin, sanoi äiti.
Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä arkihuonetta.
* * * * *
Lähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsavierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit.Pelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä.Pitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.
Vanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja Mynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua, hypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas nukkumaan.
Äiti soitti klaveeria.
Isän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja vanha Fangel kiroili.
— Nyt viimeinen peli ulkona nurmikolla, sanoi vanha Fangel.
— Niin, se on tehtävä, sanoi äiti.
Papit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät arkihuoneen läpi.
— Herranen aika, sanoi Fangel, näkyypä taas Jumalan kirkas päivä.
He hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin nurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine käsineen.
Äiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan hän levitti vanhan Fangelin yli.
Kylästä tuli väkeä ja he kulkivat puistokäytävän ohi.
— Hyvää huomenta, he sanoivat ja nostivat hattua papeille
— Huomenta, huomenta, sanoi vanha Fangel.
Mutta aurinko loisti korkealta taivaan laelta ja papit jatkoivat pelaamistaan.
* * * * *
Päivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset ruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.
Etelänpuolisella seinustalla riippuivat viinirypäleet täysinä ja suurina.
Äiti katseli niitä joka päivä.
— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän sai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja poimi rikkaat tertut.
Toisia hän söi, toisia taas heitti vasten Tinen kasvoja.
— Ota kiinni, ota kiinni, hän huusi.
Tikapuita siirrettiin, ja hän poimi poimimistaan.
Ylinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia hiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko valaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.
Isäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun suoraan hänen kasvojaan vastaan.
— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne vietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.
Äiti seisoi kauvan katsellen alastonta viiniköynnöksen runkoa.
Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.
— Nyt se on ohi, sanoi hän.
Hän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan omaan tuoliinsa. Kädet helmassa.
Edes takaisin kaikuivat sisältä isän askeleet.
Keittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja väki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako terttua poimittiin.
– Paljonhan niitä onkin, sanoi äiti.
– Niin, kymmenen enemmän kuin viime vuonna, sanoi Tine.
– Niin,
Jens-renki oli sytyttänyt lyhdyn mennessään karjaa katsomaan.
Lehmät ammuivat pitkään hänen avatessaan ovea.
Äiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän.Hän istuutui pianon ääreen.
— Oletteko siellä, Tine, sanoi hän.
— Olen, rouva.
— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminenvoisiolla onnellinen.
— Mutta onhan onnellisiakin ihmisiä kaikkialla, sanoi Tine.