Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin, jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä: pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha herra tekikin.
Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: —Hyvästi, herra kapteeni!
Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn hänen karjansa ryöväämiseen.
Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan. Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle, jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja arkoina.
Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.
Liian ylpeä… kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.
Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei… voisivathan nämä mustat naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?
Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä. Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä, kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan kanariaviiniä.
Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois, joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.
Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.
Sill'aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni, etten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne tullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin avattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu raollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien akkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä aikana oleskelivat.
— Pöllöpää, ajattelin, — miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa? Jos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi… vieläkään se ei ole myöhäistä… on mahdollista…
Tämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä ison portin kautta tielle päin.
Juuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin kapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.
Katsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti suljetut kuin ennenkin. Mistä?…
Ennenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa hiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta. En voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut kuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta aukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli jalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin se heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.
Laskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan vilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä voidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.
Hänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta. Nuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla, puoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja joka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.
Juuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä äkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin jonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui silmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen taakse.
Ymmärsin tuon merkin ja olin vaiti.
Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin. Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, — vähemmän miellyttävä ajatus.
Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:
/#"Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huononvieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!… Muistakaa,mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmänkuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräsvieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitäsissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, muttatehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi vietteminulta kaikki! — Hyvästi!
Isolina".#/
"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme". Olin kylläksi päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä: heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?
Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras? Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi — en oikeastansa tiedä.
Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei tyttö samalla häntä rakastaisi!
Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen oikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja ratsastin ulos porttikäytävästä.
Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin… viittaamaan minulle vain jäähyväisensä…
Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot; mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka kaiteelta katseli.
Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.
Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin. Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.
Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan, kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.
— Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, — karja on nyt koossa; joko lähdetään?
Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.
Kummallinen kirje.
Liike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen iloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon ajatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat tarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa: Missä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän välillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi kihloissa… naimisissa?
Ijurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla, hänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen ja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti. Kirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat minusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän niitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle koko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin tuomittu raukenemaan.
Olin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin mietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan, joka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut erottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei näkynyt.
Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.
Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:
"Heinäkuussa 1846.
Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron' olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä; minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!
On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen kauan palavasti halunnut omistaa — tämän hevosen. Olen luvannut palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme, sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea, että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin kuitenkaan voi olla paholainen!
Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen olevan ja, — mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini nähden — se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan. Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan. Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan minulle tietoa asiasta.
Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä — te ja 'Muro'!
Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen, jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi. Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen — valkoinen hevonen!
Isolina."
Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.
Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta; kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä kerrottavan!
Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.
Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa, jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista —sillä oli mustat korvat, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu. Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen sisältö oli aivan selvä.
Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: "Te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta, joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa "asioita". Se antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.
Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.
— Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet, ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan omistaja.
Villihevosen pyydystäminen.
Puoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa hiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä, ratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää vastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella olevaan metsikköön.
Oppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi nähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat menestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä erkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen paljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin hevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.
Seutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen alkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä aukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes kymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman jäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.
Näin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin hevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä sydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä levottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka ailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan, joka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.
Aavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja matalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat hevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin kavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa laukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.
Niitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia, viimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli valkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin, sillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä oli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat keritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.
Mutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen juoksija?
Tämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein kielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi vain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei ollut.
Katselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa, mutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon johtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko parven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta hymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!
Kentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja mennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?
Paimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut sen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa, tahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä tapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.
Mutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden varoitushirnunta kuuluisi etäälle.
Keino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma ennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä, ennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.
Viipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua liikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet koko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että metsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten rynnännyt pois.
Itse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella tietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini metsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin parilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen akasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun takaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri. Silmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului toistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.
Lähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen aavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.
Niin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni aukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi selvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin nyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle polulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta oli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo sysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet, leveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki ilmaisi verratonta juoksijaa.
Ikäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat vastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja heittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle. Muutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen hyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen johtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.
Piilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo oli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä jouduttaakseni kannustin "Muroani" sekä ryntäsin esiin kentälle.
Oriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he nelistivät nyt milt'ei yht'aikaa ulos metsästä laumaa kohden, päästellen korkeaäänisiä huutoja.
En ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan sovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt'ei lauman kohdalle, pysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen ikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan hirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä polku vei täältä metsään.
Lauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta vähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten edelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli jo täydessä vauhdissa.
Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa. Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita, ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki, paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua, kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.
Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki, oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon päin.
Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden lehvien välistä.
Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista; hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan, päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti ajajaa.
Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s. "keitaita". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.
Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.
Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin, kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota taivaanranta rajoitti.
Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin; koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle "Murolleni." Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa, jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta, sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen — silläkin on kunnianhimonsa, halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset: minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi maailman valloittamiseen. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin! Sinun täytyy se saavuttaa tahi kuolla!
Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä. Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin!
Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi noiden nopeain kavioiden kopsetta — merkillinen äänettömyys, joka todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. "Muron" koskettaminen kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, "Muro", viimeinen ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!
Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten pitääkin.
Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis… hyvä Jumala! Missä on hevonen?
Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä. Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli sekadonnut.
Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä merkinnee? Missä on villi hevonen?
Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää peitti n.s. "puhveliruoho", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!… Laupias Jumala! Missä oli aavikoiden juoksija?
Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni värisevän. Minä, samoinkuin "Murokin", olin, seurauksena tuosta ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.
Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut. Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista, en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön — taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave. Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien jättämistä jäljistä.
Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui. Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken syntynyt taikauskoni.
Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki. Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi, huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.
Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen toisella puolella ja poissa näkyvistä.
Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen jatkamisesta tällä kerralla.
Eksyksissä aavikolla.
Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl. peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan. Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa takaisin omia jälkiäni — mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä; mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.
Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.
Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.
Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta, että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.
Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän syviä ja jyrkkiä.
Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä. Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.
Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.
Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se kangastus? Kentiesi — mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset, loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.
Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla. Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta, kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.
Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja lammin olevan sen toisella puolen.
Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.
Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa kuin olla yötä siinä, missä olin.
Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan päässen lasson täydelle pituudelleen.
Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.
Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut vähitellen valtaansa.
Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.
Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.
"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.
Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni, ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja vahvistavaan uneen.
Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin vain hiukkasen leipää ja suklaatia.
Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa edustaja.
Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä, sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja ja pieniä vaivais-setripuita.
Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.
Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana ja palasin.
Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin. Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata: miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani — omien jälkieni seuraaminen — ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni! En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni, herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.
Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä "johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella, onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.
Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi nälkä.
Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa. Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan. Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään saakka…Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi erottaa pohjoista etelästä.
Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.
Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.
Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen. Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti liikkuivat taivaanrannalla.
Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.
Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.
Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.
Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni, pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.
Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä, on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus. Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.
Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät, tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua sekä huomanneet petokseni.
Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.
Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena. Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt, vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa silminnähtävästi kovin hämillänsä.
Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ne olivat kadonneet näkyvistä.
Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.
Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.
Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni, laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.
Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista, jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty, joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin syötävää.
Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin pian kuolleen antiloopin vieressä.
Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen, tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin aamiaiseni valmistamatta — raakana.
Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.
Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin — kaikkein peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.
Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni. Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa, hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä. Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen orang-utangi.
Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.
Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään, voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle Efraimille".
Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä, eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä, yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.
Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu — taistelu puukolla.
Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen, ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan. Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja syöksyi päälleni, kita auki.
Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi, ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet, isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.
Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä… syvässä vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.
Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka. Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen, vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.
Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa, mistä mennä veteen.
Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.
En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli. Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.
Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut kallion taakse.
Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli "Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin? Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.
Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon. Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä taholla, missä "Muro" oli.
Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen lohkareiden yli.
Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa. Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.
Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.
Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä, jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!
Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa "Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.
Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.
Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan yrityksestään, varsinkin kun "Muro" oli antanut sille muutamia potkuja, jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.
Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää, tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.
En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle, kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja riensin taistelupaikalle.
Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.
Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.
Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.
Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon. Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä — se oli bovie-puukko — ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.
Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat hampaat — taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.
Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä, ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi… Minä pyörryn.