Vanhoja tuttuja.
Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.
Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta… luulin kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!
Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.
Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.
Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot…
Nyt näen ne vain himmeästi… nyt en näe niitä laisinkaan.
Pyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.
Virottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi käsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan laskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti makuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka päälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka ääressä oli kaksi miestä.
Nuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti turkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa pitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista sukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen kätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa olivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi leuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen huuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet, somannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja hipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt milt'ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta, ja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.
Miehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet: parkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat ja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat oikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli vyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa ja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin jostakin hienommasta aineesta — nuoren antiloopin tahi metsäkauriin nahasta — tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi somasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta nahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen lakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin sen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa. Aseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku kädessä.
Hänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän sekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot puolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen reisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun kannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät olisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen käsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.
Hänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen kuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja rasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt näytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka laitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli kaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin merkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin edellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää ulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin oli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa, liiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta kissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt aivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa. Hänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta homeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin savustetulta.
Hänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä. Niiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet silmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyeksi leikatut.
Katsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista, hänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli eriskummallinen — siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!
Korvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin kauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan rikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut tällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut korvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!
Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin. Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti — hän oli Reuben Rawlings eli "vanha Rube", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja alituinen seurustelija.
Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt olevani ystävien parissa.
Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan, ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.
Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani "Muro" lie'assa toisten parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta "Muron" näkeminen ei tässä minua hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. — Erehdyinköhän minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli — tuo aavikoiden valkoinen juoksija!
Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin, sanoin, ojentaen käteni:
— Rube! Garey!
— Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta malttakaahan… maatkaa aloillanne hiukan… älkää olko levoton; te voimistutte pian.
— Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti, ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.
Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin kykenemään puheisille.
— Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey, nähtävästi iloissaan.
— Totta kai, vanha toveri… kai minä teidät tunnen.
— Emme mekään ole teitä unohtaneet… olemme teistä usein puhelleet. Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme, näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne…
— Vähät nimestä! keskeytti Rube. — Vaihtaisin omani millä hetkellä hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.
— Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimattaRuben keskeyttämisestä, — ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.
— Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, — teitäkö unohtanut… unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi, kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani! Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho!
Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:
— Sepä oli kummallinen pelastus… eikö niin, nuori herra? Te pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa; ei, hirttäkää minut, jos sen teen.
— Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun kynsistä.
— Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se kanalja hellitti?
— Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?
— Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.
Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja osaksi lihattuna.
— Taistelin vain yhtä vastaan.
— Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?
— Tapoinko minä sen siis?
— Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset metsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan suurukseksi.
— Entä se toinen karhu?
— Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.
— Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan, mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule, Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa eineeksemme.
Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten vanhempaa toveriansa.
Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.
Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin, ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli maatessani täysin suojellut minua kylmältä.
Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota. Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas, mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi, jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:
— Miten saitte minusta tietoa?
— Seurasimme jälkiänne.
— Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?
— Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti, ja niin teki Billkin. "Bill", sanoin minä; "tuo on se nuori mies, joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa", ja tätä muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. "Hän se on, eikä kukaan muu", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla oli kiusallisen pitkä nimi. "Lempo vieköön naisväen!" sanoin minä Billille. "Enkö tehnyt niin, Bill?"
Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi myöntävästi.
— No niin, jatkoi Rube, — kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa käsinä, sanoin: "Bill", sanoin minä, "tuo nuori mies ei tule pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon". Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin Billille: "Bill", sanoin minä, "tuosta tulee pitkä nelistäminen", ja sitten sanoi Bill: "Se on varmaa se". Noh, niin, Billille ja minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet, ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän lähelle. "Kas tuosta", sanoi Bill, "on hevonen hypännyt alas, ja tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä." Juuri kun olimme tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.
— Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?
— Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana isoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi kertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion kielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän sen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.
— Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, — se on teidän, herra kapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut sitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa sen.
— Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin! Avuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia, vanhat toverini, kiitoksia!
Vielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan matkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään meksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon leppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen, kuin olisi "nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä". Sodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he tulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.
— Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.
— Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, — mutta Rube ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.
— E… en! lausui tämä pontevasti; — ei laisinkaan siihen suuntaan. Aion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut vapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla tyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin tapella omalla tavallani. Ei — jatkoi hän, — minä en sido itseäni mihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.
— Mutta, väitin minä, — sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan ja ruo'an…
— Lempo huolikoon palkasta tahi ruo'asta! huudahti tue vanha turkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. — Lempo huolikoon palkasta ja ruo'asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!
Tämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää tyrkytellyt hänelle neuvojani.
— Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä äänellä. — Vaikk'en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin teiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun olla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse palvella ruo'asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa on vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia. Mitäs sanot, vanha poika?
Garey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka lisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.
— Sama se, jatkoi Rube, — me emme tule näkemään nälkää. Siis, kapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte pari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan… olkaa siitä vakuutettu.
— Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle suureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.
— Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille kulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt teksaslaiset.
Kulovalkea.
Parantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät olleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta. Niin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa voinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä perinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha Rube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.
Kolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen selkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme matkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin hirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla kumpaisenkin satulaan.
Me emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen, lyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä onkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin, päästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.
Päästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan metsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin laajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät "yrtti-aavikoksi", jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto, katinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja kietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei näkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet ja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan auringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat ja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden siemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.
Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin sen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.
Olimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka pelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat, että jäisimme tähän yöksi.
Virta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme isonlocus-puun siimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo sammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei kuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti meistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja minä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian hankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme rannalle nykimistä odottamaan.
Kalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen välinpitämättömästi, hän lausui:
— Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta hirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö saisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin tulee.
Näin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin virran vartta.
Garey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.
Meidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri maukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me kiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.
Rube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä ja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä, että hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin tappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.
— Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. — Puhveleita ei ole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin ampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.
Pitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme jatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut meidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi leiriin saaliinensa.
Olimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja mielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme niiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut kissankalat.
Vaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin, onnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme herkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme rätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.
Edessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.Hevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.Tuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko olijo tulessa.
Vaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta puolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme, kasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi, ja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta vaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä. Voipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee hiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta aivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä kasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän seuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.
Oliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa oli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet hänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä jalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle puolelle — sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi ollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana pelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän oli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin tuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi katkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon tuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen tavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne kuluttaen.
Kamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin huomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin puolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen kohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme juosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme. Päästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme hämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme. Ehdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi aivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys oli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.
Hän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä näyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä tekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä hyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua liekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja aristelevana!
Eikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen pelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa maata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein onnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus oli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.
Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.
Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin, ahnaina tarttuen uhriinsa.
Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi hänen menehtyä!
Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata, pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas. Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.
Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun ystävänsä kuolinhuudahdusta.
Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi. Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi; onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.
Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen, hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas, ja käheällä äänellä huudahti hän:
— Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhanRube-raukan.
En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin; vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.
Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:
— Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.
Hän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja jatkoi:
— Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa… jos niistä enää on yhtään jäljellä… ja haudatkaamme ne kristillisesti.
Otimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.
Hevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset hiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti meitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet metsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.
Paikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti paljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se oli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut. Eläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa, sääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt'ei kokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki, oli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin, maassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.
Mutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään. Savu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa askelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata, mutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin, mutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja puoleksi kärventyneet.
Missä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut muualla?
Ei; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet nähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi tuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet nielleet.
Miten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa kokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?
Hetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme nyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka olisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.
— Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. — Vanha Rube-parka! Tuo kirottu tuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole jälellä piipunkopallistakaan.
Suokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat säpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. — Kurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta meidän jalkojemme alta. — Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä täyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin! Uh! Olenpa milt'ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä minut ulos tästä loukusta.
Ihmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta sukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.
Tilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme kiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan, antaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset naurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat odottaneet intiaanien hyökkäystä.
Alussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme kesti liian kauan.
— Älähän naura liiaksi! huudahti hän. — Kas niin, Bill-poikani!Otapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.Tämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tuletänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.
Garey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet kummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin erinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja rasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.
Kun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän naurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän oli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut mitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään hän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi keskeyttänytkään.
Sillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme uteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli olevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet tervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen taskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian leppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta pelastuksestansa.
— Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, — kun voitte luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!… ho, ho, ho! Sanon sen olleen luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut paremmin. — Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista, — kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään, ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt, sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin. Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni, että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!
Garey ja minä yhdyimme nauruun.
— Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, — kyllä se oli rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni — olin tukehtumaisillani, ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi, kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken jo olevan ohi. Uh!
Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja, paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.
Sissijoukko ja sen lähettiläs.
Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi aavikon takaa.
Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä kymmenen peninkulman matka päämääräämme.
Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora, kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.
Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin tunsivat.
Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota, ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey seuraavalla vakavalla tiedonannolla:
— Intiaaneja!
— Intiaaneja… Missä?
Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.
Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa, katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.
Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se kuitenkin vain arvelua.
— Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha mielessä.
Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.
Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos- sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube oikeassa: meidän täytyi tapella.
Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä. Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?
Äkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni, miehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät ja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko amerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet olla uutisasukkaita.
— Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. — Jos he olisivat intiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän lujemmalla äänellä — he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!
Kaikki kolme olimme yht'aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat olivat meksikolaisia.
Tämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut minkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset olivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.
Lähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä kohti ja oli nyt milt'ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä. Mutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen vasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.
Tämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt selvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt'ei kaikilla oli leveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä, lassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, — meksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin jonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää heitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan rosvoja.
Ratsastettuansa milt'ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä, kääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.
Tähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden tarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja auringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen vihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan suurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko, joka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.
Toverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk'emme, jos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet sitä estää.
Meille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme ratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me tiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua vangiksi, vaikk'ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua. Omasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani. Virkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos joutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa ammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi sama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua vapaaehtoisesti.
Vaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi kovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan mieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle, olisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän. Näidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli kummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.
— Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahtiRube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.
Vihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa huolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme. Väliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.
Kentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä, villihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli kesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä ja alamainen.
Nuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen, joten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me olemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.
Tuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: "eteenpäin" kuului.Torvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:
— Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että parhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten edelle.
— Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä — noita kolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin, pojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!
Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.
— Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. — Halloo! jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: — Mitä te täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?
En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:
—Amigos! Somos amigos!(Me olemme ystäviä!) huudahti yksi ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.
— Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen. Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.
Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.
— Me olemme ystäviä! hän lausui; — me emme aio mitään pahaa. Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan?
— Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti espanjankieltä. — Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Mitä kaikki tämä merkitsee?
— Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen — ja teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.
Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten hän sanoi, nähnyt "tuota neekeriä." Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi; aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen. Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä suojelisimme häntä pyssyillämme.
Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa, molemmat jalkaisin sekä aseettomina.
Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.
Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:
— Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?
— Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. — Mitä hän tahtoo?
— Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, — hän tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.
Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.
— Onko asia niin? — jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: — No, mitä olet vastannut hänelle, Bill?
— En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta — puukkoako tapailet, lurjus!
Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa, ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä hermottomana kaatui mies maahan.
Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan osumatta meihin.
Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan, joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.
Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.
— Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; — sinun ei tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna… ei, se ei käy päinsä!
Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän panosti asettansa uudestaan.
— Ihoo… ihoo… jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; — tuo vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä! Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle… ja auringon kimallus silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla äänellä; — älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää!
— Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä. — Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.
Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki. Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme, mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului, näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.
Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta, että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!
Äkkiä juolahti ajatus mieleeni — epäluulo, joka oli miltei varmuuden veroinen.
Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut selityksen.
Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä. Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot. Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.
Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan…
Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli tullut.
Pelkoa ja toivoa.
Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli mennyt.
— Pelkurit, konnat! jupisi Rube — heillä ei ole rohkeutta karata kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä, jatkoi hän vakavammalla äänellä. — Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?
— Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi tarkastellut joukon liikkeitä, — luulen heidän aikovan nelistäen kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.
— Olet oikeassa, myönsi Rube, — niin se on. Saat päänahkani, ellei asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!
Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.
Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun, turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme tunsimme.
Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme, tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.
Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa. Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja nelisti uudelleen esille.
Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan. Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain taasen alkavan kiertokulkunsa.
Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa. Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.
Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat, katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.
Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä Pakollinen toimettomuus olikin.
Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.
— Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle, mistä luoti oli häntä raapaissut. — Tuopa piti koko läheltä! Eipä paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!
Hän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä hänen lausuessaan:
— Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!
— Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti — ei mitään, paljas naarmu vain.
— Onko se varma?
— Aivan.
— Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, — emme voi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs poika!
Samassa juolahti päähäni muuan ajatus.
— Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä kiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti tuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.
— Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! — lausui Rube. Se neuvo sattui juuri naulankantaan!
— Sattui, sattui se! vakuutti Garey — kantaanhan se sattui! Älkäämme menettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!
Tämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja ennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä, olivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet päätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan satulaan.
Meidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen silminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien kalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi ratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt asemamme toisellaiseksi.
— Joudu, Rube, huudahti Garey, — jouduhan, mies, jotta pääsemme matkaan.
— Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen ohjaksia. — Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. — Kas niin, vanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin — me jätämme sinut kappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä. He eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt olen valmis.
Aika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä jälleen kiertämään.
Silmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme kannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota kohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä vauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui korvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä meidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät silmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi kallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.
Ratsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana seinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme ratsastaa suoraan kallion sisään!
Hämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan kavionkopseeseen.
— Mihin he menevät?… Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle…Carrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.
He olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä olisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla; mutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät he riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas hajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja toivoneetkin.
Nelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä satulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset eteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen valmiit ampumaan.
Tämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi mies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa liian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.
Uusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme asettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään vaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin pian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas kuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.
Pian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme, että neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen entiseen joukkoon.
Huolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt vähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.
Heti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme kaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä liike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän vastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä vastapäätä.
Vihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista päällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja olivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano pakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen mahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä enemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään sissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme tulleetkaan kallion luokse.
— Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. — Mitenkähän pääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut parempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin olemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata, Bill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa vatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani… Mutta katsokaapas sitä tyttöä!
Kohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän alakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä näytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt jättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko ammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan käyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli se nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se pian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä, kenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan näköinen.
Vihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt muuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä, kun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen rivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti turpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!
Eräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen jälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan satulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.
Hevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja samaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt lassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.
Tämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen kumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni kimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla suoraan meksikolaista rintaan.