The Project Gutenberg eBook ofValkoinen hevonenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkoinen hevonenAuthor: Mayne ReidTranslator: Arvo AirioRelease date: November 3, 2020 [eBook #63612]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN HEVONEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkoinen hevonenAuthor: Mayne ReidTranslator: Arvo AirioRelease date: November 3, 2020 [eBook #63612]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkoinen hevonen
Author: Mayne ReidTranslator: Arvo Airio
Author: Mayne Reid
Translator: Arvo Airio
Release date: November 3, 2020 [eBook #63612]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN HEVONEN ***
Seikkailuja Meksikossa
Kirj.
Suomentanut
Arvo Airio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
I. Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.II. Vakooja.III. Muonan hankinta.IV. Kummallinen kirje.V. Villihevosen pyydystäminen.VI. Eksyksissä aavikolla.VII. Ateria aavikolla. Kuokkavieras.VIII. Vanhoja tuttuja.IX. Kulovalkea.X. Sissijoukko ja sen lähettiläs.XI. Pelkoa ja toivoa.XII. Pakoon.XIII. Kalliolla.XIV. Ystäväkö vai vihollinen?XV. Kosinta hevosen seljästä.XVI. Erilaiset kohtaukset.XVII. Poismeno ja palaaminen.XVIII. Yöllä.XIX. Susia.XX. Villihevos-lauma.XXI. Eksyksissä.XXII. Sotajalalla.XXIII. Tietoja.XXIV. Intiaani.XXV. Komanhien leiri.XXVI. Vastavirtaa.XXVII. Perillä.XXVIII. Neuvottelu.XXIX. Pako.XXX. Viimeinen takaa-ajo.
Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.
Olemme meksikolaisessapueblitassa, Rio Bravo del Norte-virran rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan, maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen, likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta, mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.
Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita; rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään jättiläisliljan, puumaisenyucca-kasvin halkaistuista rungoista, joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat kattimiksi. Näissäranchistoissaasuvat köyhätpeonit, kukistetun rodun jälkeläiset.
Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide. Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen katon nimi onazotea.
Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä on oikea paikka sikarin,pinolé-juoman tahi jos mieluummin haluaa,catalannauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.
Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa, ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta, niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan, viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri- ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä, akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat, samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet loistavat kaukaa kuin tulipilkut.
Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta; kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se antaa heille maissiatortillaan, punaista pippuria sen höysteeksi sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat itseänsä akrokomiapalmun mehulla.
Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?
Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä, kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.
Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuriahaciendoja, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät; mutta missä ovatrachos-rakennukset, alhaisemman väen asumukset? Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti, vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana! Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä asujamet muurien suojissa.
Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa. Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua, lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto. Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen jumalanpalvelusta varten varustettu pienelläcapellalla. Miten uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä, joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille. Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit, jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja päästä tähän komeaan asumukseen.
Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.
Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.
Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee sielläpoblano, tiilirakennuksen asukas. Hänen avaratcalzoneronsalompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat peitetyt kirjavaansempéhen; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.
Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa näkyy tapahtuneen.
Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla. He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä, karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle hedelmiänsä ja vihanneksiansa,pinolétansa, atolétansa ja agua dulceansa. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.
Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi hän on jokupoblana, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi, ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä peittää sininenreboso; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu. Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän kauneutensa on yleensä tunnustettu.
Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä, heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?
Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä, puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-, vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja, pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta. Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku, tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainenjaqueta; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia, reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjäbroganejaja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden intiaaniheimon kuosia.
Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois; toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan käytettäväksi!
Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset. Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista, voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta, tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija "suuren lännen" isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet, saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi kansatieteilijälle! Keitä he ovat?
Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat "rangerseja", amerikalaisen sotajoukon sissejä.
Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.
Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se näyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa. Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi vieläkin harvemmat henkipattoja, — huonoja ihmisiä uutisasutusta perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.
Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä, tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja. Monen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta ystävätä tahi veljeä.
Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni; jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin, ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.
* * * * *
Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja, Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani, kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.
* * * * *
Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista, komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen että masentaminen.
Vakooja.
Ajatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni erään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä päin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä tuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria lähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.
Ajaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta ja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit kasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt'ei ruskea; mutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon silmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen olkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina laskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä, kultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla koristettusombrero. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti kasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin andalusialainen.
Ratsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa aluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin. Virkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa. Nopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän mustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla hetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä käski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.
Uusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa. Se ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden milt'ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen jälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi ratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan ampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian jalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen takaa-ajaminenkin vaivan.
Hevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli tullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin käskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin ajan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta johtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas torille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen puolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat vikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen kylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli noin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä epäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa takaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja että jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi oli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken ratkaisemaan asian.
Hyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden minuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt kylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan jälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän läsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.
Takaa-ajo tapahtuimilpas-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään pehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä kuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän käsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavanmaqaeyer-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti kahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden mahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat niin luonnollisen aidan.
Tämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle että ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi juuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi samalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen vastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa, painoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle. Silmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä; mutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja kahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen aikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko takaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja kilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen läpi.
Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni, että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti edelle.
Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri. Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.
— Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle taikka vasemmalle ja silloin…
Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen ja hyppäsi kaivannon yli.
Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle, monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.
Laaja nurmikenttä,savanna, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle, tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.
Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt, että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat nuo valkoiset muurit.
Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä kohden.
Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat. Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet täytyi saada kiinni.
Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan ennen hevoseni kupeeseen. "Muro" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti, minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan. Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla; vedin revolverin kotelosta.
—Alto, o yo tiro!(Pysähdy tahi ammun!) huusin.
Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.
— Pysähdy! huusin taasen.
Ei vieläkään vastausta.
Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en voinut ampua.
Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.
Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?
Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan. Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.
Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa. Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin, mitä kylmimmällä äänellä: —No matame, amigo! Soy muger!(Älkää minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)
Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle. Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu, herättänyt minun kummastustani.
Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti. Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa mustangin kuonoon sekä lausui:
—Ay-de-mi! muerte! muerte!(Oi minua! Kuollut! Kuollut!)
— Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.
Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.
— Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman päässä.
— Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä sanoinkaan.
— Niin, sennor! En mitään muuta… Mitä te tahdotte?
Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.
— Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette tappanut lemmikkini.
En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti; tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.
— Sennorita, vastasin minä, — kadun kovin mutta pahemminkin olisi voinut käydä… revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin itseenne, jos ei eräs epäluulo…
—Carrambo!huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä… pidin kuin omasta hengestäni… kuin isäni hengestä… Lola-parka!…
Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta. Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista, mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla, maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.
— Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa helisivät. — Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen kentälle — katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?
— Mutta sennorita, änkytin puolustautuen — nämä hevoset ovat kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin…
— Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; — en olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.
Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni. Jokseenkin närkästyneenä vastasin:
— Yksi kuitenkin on, sennorita.
Näin puhuessani vilkasin "Muroon". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt herätti.
— Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa vaipuneena, — hevosenne on todellakin omani vertainen.
Samassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa hevoseeni. Entä jos hän pyytäisisitä?Olisin luvannut hänelle minkä hevosen tahansa joukostani, mutta "Muroa" en olisi tahtonut antaa koko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni, valitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa tapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin tuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen kilpaili jo "Muron" kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava; kaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän ajatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet ehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.
Hän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää heidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat kummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan, veriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen omituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä tottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.
— Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat kuulumattomissa.
— Muutamat… eivät kaikki.
— Tekö olette heidän päällikkönsä… heidäncapitanonsa?
— Niin.
— Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?
Tuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä tiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä tehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava kauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen tarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli arkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja? Sellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat monta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli hänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin hänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta puolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina luokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin tuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden: kauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon ruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin olisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.
Hän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:
— Olenko teidän vankinne?
— Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.
Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.
Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:
— Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä vapaasti mennä?
Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä; tässä tarjoutui nyt keskitie.
— Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, — jos vakuutatte minulle kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin haluatte. Teidän sananne… enempää en pyydä.
Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:
— Minäkö vakooja… vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette leikkiä.
— Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan vakooja… teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän vihollisillemme?
— Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä nauruansa.
— Miksi koetitte siis paeta?
— Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten keskuudessa aivan parhain.
— Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!
— Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen huulillansa; — sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.
Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.
Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.
Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.
— Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin estämään. Te olette vapaa.
— Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten antaudutte. Lukekaa!
Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.
— Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän vankinne. Ha, ha, ha!
— Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli tämä kirjekin?
— Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.
— Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.
— Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?
— Minä vakuutan…
— No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia. Kaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku minun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun käynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani, olisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me pelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.
Nyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.
— Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos te olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt sen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!… Lola-parka!
Tätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan polvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän mustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan harjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen välkkyvissä jouhissa.
Hänen murheensa oli katkera, ja minä… minä, joka niin suuresti rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa. Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.
— Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia… muutamia jalorotuisia…
— Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa… paitsiyhtä.
Vapisin nämä sanat kuultuani.
— Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen "Muroa".
Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti, odottaen vastaustani.
— Sennorita, änkytin vihdoin — tämä hevonen on suuri suosikkini… vanha ja koeteltu ystävä.Joste todellakin haluatte… sen ottaa, on se… on se teidän.
Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen jalomielisyyteensä.
— Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; — se tulee hyvin hoidetuksi.Minkälainen se on suustaan?
Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.Aloin häntä vihata.
— Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte pakkokuolaimia… ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän "mamelukkimme". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.
Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.
Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani, sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.
— Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin, hansikoituihin käsiinsä, — nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.
Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.
Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.
Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa, jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.
— Erinomainen!… Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta ja ruveten katselemaan hevosta. — Uljas!… Ah, Lola, Lola-parka; pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.
Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:
— Ja tämä hevonen on nyt minun?
— Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena, sillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan ystäväni.
— Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän purskahti nauramaan ja huudahti: — Herra kapteeni, minä tiedän teidän ajatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta, jonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä niin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi minua siitä luopumaan.
— On ainoastansayksi, joka voi saada minut sen tekemään.
Tämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En odottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa rypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen hymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi jälleen hänen heleästi nauraessansa.
— Tämäyksion tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo kapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle hevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän uskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää.Adios!
— Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?
— Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on minun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. — Muistakaa, herra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän kohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta. Ah, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän, heittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen vakoojansa juuri nyt… Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla kuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. — Pyhä neitsyt! Se on Ijurra.
— Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä rukoilevan väreen: — Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä… jättäkää minut! hyvästi, hyvästi!
Vaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin tuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt "adios", hyppäsin satulaan ja ratsastin tieheni.
Päästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin tunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin satulassa sekä vilkaisin taakseni.
Ijurra oli saapunut paikalle.
Näin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen tilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin, vyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti olevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset, ja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei kuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä. Minä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi orpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan hänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin hänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän puhui vihaisesti.
Miksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa nuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän voi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.
Nämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin. Mahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt kauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan päin.
Pyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin pian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken tapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja annoin hevoseni hakea tien.
Uneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni kylätielle.
Muonan hankinta.
Herätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän seikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle eräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta: se oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä valkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.
Päästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin tyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti palata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen päähenkilöä ajattelin. Tunteella — sano ennemmin kiihkolla, joka yhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.
Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli. Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut, rakastunut sormenpäihin asti.
Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.
En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme — ei mitään pyyntöä tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton sattuma minua auttaisi.
En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen kulkua.
Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni, kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.
Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä, upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset. Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus, johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi. Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen. Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.
Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?
Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi, kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.
Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.
Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille. Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua, jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä avasin kirjeen ja luin:
"Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.
Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle. Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne laadun."
Kirje oli pääadjutantin allekirjoittama.
— Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän kohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa, millä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.
En enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa verhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan sisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla. Tervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille. Tietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa kanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin. Karjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin luutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin täytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen epäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä… meidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin… Haa Ijurra! Hänetpä olinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto lankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin mielikuvituksessani haaveillut.
Pääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä käskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.
Minun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun johtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu kirjelippukin. Avasin sen ja luin:
"Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä. Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta; eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne, mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen pakottaminen.
Ramos de Vargas."
Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle. Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa — kaikki kelpo ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään! Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni selkään!
Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä. Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.
Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin perällä.
— Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.
Ei mitään vastausta.
—La puerta… la puerta!toisti hän lujemmalla äänellä.
Ei vieläkään vastausta.
—Ambre la puerta!ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia pistoolin perällä.
Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:
—Quien es?(Kuka siellä?)
—Ambre! Ambre!huusi Wheatley.
— Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.
Vitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä hyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat; näkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty holvikäytävä ja osa pihaa.
Tuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi vapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi hänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.
— Sennor, änkytti portinvahti — is… is… isäntä on sanonut… ettei hän tahdo… tahdo ottaa vastaan ketään.
— Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.
— Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä pelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa. — Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla on hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.
Mies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta kädestä, tietysti jättäen portin auki.
Minä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä, ja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin porttikäytävästä sisään.
Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus. Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.
Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat. Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin. Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja. Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia, ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.
Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen, ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.
Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.
Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä, vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä savuavaa sikaria.
Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään, ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:
— Oletteko don Ramon de Vargas?
— Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.
— Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi. — Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on minulla käsky pääkenraalilta…
— Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella äänellä. — En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään tekemisissä.
— Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä — täytyy minun ottaa karjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun, mutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt selvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen leiriin.
Tätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan miehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle säikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.
— Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon. — Se on häpeällistä… se on sivistyneiden kansojen sotalakeja vastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle… teidän hallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.
— Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen näennäisesti häntä tyynnyttää.
— Maksun,carambo… maksun ryöväreiltä.
— Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley, joka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut herjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi: Pitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin karjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.
— Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon tuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn revolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle muutamaa sanaa.
— Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi; luulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän, kääntyen don Ramoniin — olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on aulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan omiani, ja ettähänolisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa siis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis käyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole tottuneet sellaiseen puheeseen.
Don Ramon keskeytti tässä yht'äkkiä hänen puheensa sulkemalla närkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.