Tuon pahan "kumahduksen" me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä putosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari kylkiluuta poikki.
Hevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla, ja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin kaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.
— Kas niin… kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän, kun elukka pysähtyi hänen eteensä. — Annoitpa sinä hänelle koko paukauksen… sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja minun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on painonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä tietä… kas niin…
Näin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen ruumiista itsellensä toisen linnoituksen.
Meidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine, jonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.
Tämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista ratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri eli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja olipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen heittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän kuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten luultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen auringonlaskua samaksi ammuttuina.
Olimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden varalta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä auttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon maahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin varman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.
Niin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen risteykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi hevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja sitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.
Omasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta pelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.
Odotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen kielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan luodin iskun, kun se sattui hevoseeni.
Puun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita. Luoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli vahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että olisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia tervehdyksiä oli odotettavissa.
Äkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.
Hän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin kallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk'en voinut nähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion seinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.
En hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey riensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta askelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.
Tuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme pysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut möhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja asema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että eläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.
Me kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei ollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä sitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä paitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan toisaalla.
Emme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme, riensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.
Pettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat heti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.
Turvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se oli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa vihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.
Heidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa kummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa mahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä lohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion seinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse ratsastaessamme.
Jos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta, oli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan avonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi siitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä. Kentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien mieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina oli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita oli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle aavikolla.
Pakoon.
Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta. Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa peljänneet.
Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.
Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.
Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa. Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.
Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin, kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka kahakassa syntyisi!
Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.
Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis ollut mikään luotettava.
Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni. Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.
Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!
Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen. Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle! Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli syytön!
Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.
Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora, johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.
Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.
En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä? Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan, voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.
Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle, piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin suurempaan ahdinkoon.
Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.
Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa suoraksi.
— Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.
— Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.
— Kuusikymmentä jalkaa… runsaasti mitattuna, vastasi Garey.
— Entä teidän, kapteeni?
— Jokseenkin yhtä pitkä… kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.
— Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.
— Me petämme sittenkin nuo neekerit… sen me teemme.
— Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö niin? kysyi Garey.
— Olen maar keksinytkin.
— Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen vaipuneen äänettömyyteensä — tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin…
— Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!
Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.
Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:
— Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, — ja kapteenin kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun… viisikymmentä jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja, jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa. Uh!
Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta loukkaamista.
— Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, — näin me tämän asian järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä, jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla, menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet. Noh?…
Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti kiihkeän myöntymyksemme.
Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön tuloa.
Tulisikohan edes pimeä?
Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa palaneella aavikolla.
Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme. Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.
Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.
— Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin kuin kaunis kuutamo!
— Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey, tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin purkautuu.
Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa, ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja, katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys, mutta väliin sadetta.
— Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; — ei… niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.
Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän nutuistansa.
Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen näköisiksi.
— Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.
Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme tässä asennossa uutta salamaa.
Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme nyt levottomasti seuraavaa salamaa.
Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.
Kalliolla.
Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden riippuessa hänen takanansa.
Vihdoin tuli pimeä uudestansa.
Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä kiipeämisensä.
Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää, mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme. Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen korviin.
Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!
Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, — minusta ne tuntuivat kaksinkertaisilta, — ennenkuin salama jälleen välähti.
Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä — vuoreen ristiinnaulitun miehen kuvana.
Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa, liikkumattomana kuin kallio itse.
Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.
Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.
Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.
Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.
Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme vielä paikallamme.
Sill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös, hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.
Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa; tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.
Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin "pikihousulle", saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille, ja pian olivat tikapuut valmiina.
Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion kuvetta.
Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.
Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen, samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.
Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme alhaalta kimakan parahduksen.
Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.
Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme oli pudonnut maahan.
Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.
Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.
Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei, hän oli vaiti… kuollut… kentiesi musertunut.
Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme; mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.
Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.
Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.
Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse antoivat vastauksen.
— Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; — te kait erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?
— Olen varma, että se oli ihmisääni.
— Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta. Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle… eteenpäin!
Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseenIjurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.
Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako hän oli pudonnut.
Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut saanut ainakaan aivan suurta vammaa.
Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.
Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.
Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja vartosivat vain salamaa.
— Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.
Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa pelastusta.
Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen vaipumaan — se esine oli Ruben ruumis.
Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan näköinen.
Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme, oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille, sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.
Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle — ja meille kaikille.
Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.
Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä. Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo epäselväksi.
Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.
Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä, joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista, estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.
Ystäväkö vai vihollinen?
Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin, juteltiin, meluttiin ja laulettiin.
Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä luultavasti apukin tulisi.
Toverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä musta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka olikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.
Samassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen loisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin huomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa asennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä meksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen sisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että olisivat sen huomanneet.
Olin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän kiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.
Tähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben. Sanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä tavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi vakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?
Olin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella. Mutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä ei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi kuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.
Tuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä kestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.
Kuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä ei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään miehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.
Seurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois kuunvalossa.
Näin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli kadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon reunalla.
— Se oli sittenkin Rube, ajattelin — ja tuolla on uutisasukkaita.
Jännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat ratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla, seurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono ikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.
Minun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla ratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.
Mutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin kuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä pelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli intiaanisotureja puoliyön-retkellänsä — sotajalalla!
Vakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija. Joukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä sinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.
Minkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut arvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa odottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat heidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin silmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.
Viipyipä milt'ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin näin ihmeekseni hevosjoukon — ei ratsastajia — aavikolla, tuskin tuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja kaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt paikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.
Tutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli kadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.
Olin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut, kun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut ympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan, vieläkö sissit pysyivät alallansa.
— Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. — Mitäs nuo ovat? Sangen merkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni…
Sanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului meksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko joukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme heidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän äkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme, että itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat kääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja laukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.
Alussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta yksi ainoa silmäys selitti kaiken… kuu oli noussut korkeammalle ja vuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme hevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja meidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan vihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös, nähdäksensä, missä olimme.
Silmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme pyssyihimme.
Hämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen vihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä ratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme voineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen olemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.
Näin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika pamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän kuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.
Uusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme. Garey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet keskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä kerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan villin kurkusta. — Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, — komanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!
Intiaanit ovat heidän kimpussansa!
Huudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui tärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla. Villit aikoivat karata sissien päälle!
Kuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten seljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani. Heidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.
Sill'aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet rintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä näkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei ikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.
Villit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten rivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi, juuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä heidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin, antaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä. Sissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden uudestansa lataamista.
Useimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi peräytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti hevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.
Intiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He raivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi pian pääsevän heidän käsistänsä.
Samassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi, hyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle ehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren juurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin oli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten takaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa, mutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä pelosta.
Äkkiä nousi sissijoukosta huuto — lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se oli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko pysähtyvän.
Vastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä, näkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas kavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta tuntui tuo voimakas "hurraa", jota eivät intiaanit eivätkä meksikolaiset käytä.
— Huraa!… sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla äänellänsä.
Hämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit silmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi intiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa tekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen vasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät tämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta soturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin, joten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa toisiansa vastaan.
Garey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven taakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen, kuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin, kuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja keihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa, voittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista valitusta.
Vapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla, kuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät kestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli ottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.
Kaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne olivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin tahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului taistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit olivat voittaneet.
— Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni vuoren juurelta.
— Täällä, vastasi Garey.
— Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, — mutta kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!
Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen, haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme uutisasumusta kohti.
Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben, kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut, viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.
Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.
He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja minä omin silmimme nähneet.
— Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.
— Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan sanoa?
— Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?
— Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu. Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla asian… ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.
— Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken vaijettuani.
— Ei, vastasi hän. — Ei mitään tärkeätä.
Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä olevan vielä jotakin kerrottavaa — jotakin hauskempaa, kuin mitä hän tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.
Aikoen "ammentaa" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän näköiseksi ja kysyin:
— Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?
— Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.
— Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä asiaan.
— Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan… ahaa… tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella äänellä. Teitä on todellakin kysytty.
— Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.
— Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi leikillisellä äänellä; — mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut hirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä juossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan sinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka… hän ei tahdo ilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy, oletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan kieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää tietä.
Viimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.
— Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi Wheatley, äänessään tyyntä ivaa, — ellemme olisi luulleet häntä jonkun teidän ystävänne lähettämäksi.
Luutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja kuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran olin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin tyttäreen; nyt hän kosti.
En ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä kohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli helähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin ylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.
Pian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon pienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan muurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista tunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani helmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.
Nukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?… Kenestä? Aamun himmeä, sinervä valo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut enää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa hyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet niiden sisällön käytettäväkseni.
Päästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja valvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi; tuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle sohvalle, kun jo nukuin.
Kosinta hevosen seljästä.
Muutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä ruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana. Kokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.
Pukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua suuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.
Aavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä, uljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn herätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä ja tuijotti siihen silmät selällään.
— Uljas lahja! ajattelin. — Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.
Aikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, — ja tämä oli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin mietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat monet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla mahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle. Isänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen oli vaarallista; ja vaikk'ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan, ainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun silti pitäisi esiintyä lahjoittajana.
Näiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä uljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös, taluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään maatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos, mutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki hyvin.
Laskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja kiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.
Hänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi "mil gracias", ("tuhannet kiitokset"). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa. Olinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä kohteliaisuuslause.
Palvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa kädessänsä. Kelpo juomaraha!
— Keltä tuon olet saanut? kysyin.
— Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta kvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.
Epäilemättä oli Isolina itse sen antanut!
Olisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja olisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli otettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada kokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.
Näissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella. Kylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja muita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät kaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa sekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen asujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo; soittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli asetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet kantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä oli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja — outo ja luonnoton näytelmä, ja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa kylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko kolmen vuosisadan aikana.
Minulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden vastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin riemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni ratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta viidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni nopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin muuta…
Näin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan mäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen levätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman vihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En epäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, — ja ratsastaja — tunsinhan tuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan omistajattaren — ratsastaja oli Isolina.
Hän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät platanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen silmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti, että hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani. Päätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista ratsastajaa.
Satulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle kentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin; maa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita, löyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka hopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois auringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.
Eräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi; näin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja nopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi minulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin tämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin eteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut kauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon äänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla ja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn ivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi jo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni kannustin jälleen hevostani.
Pian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani tässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin kukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi olin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua nyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.
Kappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä siitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun näköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin, sitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen. Kummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien? Olikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti eivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.
Laskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden juoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.
Enempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken kiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua puunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan, väistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja pensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin. Metsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia paikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä valoisammaksi. Olinpa jo milt'ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat aivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät vielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana. Luulinpa kuulevani kavionkopsetta.
Ääneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni vilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta. Vielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni, sensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt: Isolinahan se oli.
Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville, samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä syrjässä.
Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja kukkien tuoksusta.
Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin. Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden latvojen ylitse.
Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni — olin tullut olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla, raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.
Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään, sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua, papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä äänellä: Ijurra.
Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui täydessä voimassaan.
Minua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa minulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni, mutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä paikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun itseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.
Ajatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa silmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus tuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: — Halloo! Kuka siellä? Piilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty, ja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen. Hänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani tästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin jotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni. Syyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka puhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä: minä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut seurauksista välinpitämättömäksi.
— Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset mietiskelyni. — Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän paikan?
— Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.
— Mutta niin pian… minä en teitä odottanut…
— Ei, te odotitte toista.
— Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä…
— Cyprion!
— Niin, Cyprion.
— Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan sanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.
— Orpanani… Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En käsitä teitä.
— Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael Ijurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on väijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja missä hänet vain tapaankin.
— Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!
— Teidän orpananne?
— Orpanani… Rafael Ijurra… minun… perheeni katkerin vihollinen.
— Ja häntäkö olette täällä varronneet?
— Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en tahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.
— Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää…
— Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle. Minä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te tulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.
— Te pyysitte tätä kohtausta?… Ja sen sanotte te, sennorita?
— Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?
— Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka paratiisilta.
— Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä toisillemme.
— Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.
— Avosydämisyyttä?
— Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin ensin tehdä teille kysymyksen.
— Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.
— Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuoCyprio, jota odotatte?
— Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo, kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa. Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko joukko sanomista.
Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä; pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin huolestuneena.
Nuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä, iloisista tunteista.
Vielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois mitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta käytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen tieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut kokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva tilaisuus tulisi!
Ajoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen kirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:
— Minä lemmin sinua!
Huuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.
Tuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno punastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa: mustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla välkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen vakavan ilmeen.
Syntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.
— Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä väräjävän, — sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin olleet. Oletteko myös totuutta rakastava?
— Olen puhunut sydämeni pohjasta.
Nuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen kirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä sydämeeni.
Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:
— Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?
Hämmästyin, enkä vastannut mitään.
— Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?
— En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.
— Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!
Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.
— Ah, kapteeni, hän jatkoi, — sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn kysymyksen olette usein ennenkin tehneet… usein, pelkäänpä liiankin usein.
Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta. Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja hän silmäili maahan.
Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?
— Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?
Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan surumielisyyttä.
— Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme! Mutta nykyisyys… sanokaa uudestaan… sanokaa minulle uudestaan että lemmitte minua.
— Lemmin!… Niin, sennorita.
— Ja minulla on teidän sydämenne… koko sydämenne?
— En milloinkaan… voi toista rakastaa.
— Kiitos, kiitos!
— Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.
— Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein — kiitollisuuteni! Vielä kolme seikkaa… jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.
— Mainitse ne!
— Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen.Minäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut.Katsokaa ympärillenne… pohjoiseen, etelään, itään, länteen… maa,jonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.
— Isolina!
— Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen kätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.
— Lisää! Lisää! Kolmas?
— Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on jo teidän.
— Ja se on…?
— Sydämeni.