Erilaiset kohtaukset.
Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.
Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla: "huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.
Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella: "huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi, kentiesi vuosiksi… epämääräiseksi ajaksi… kunnes sota oli loppunut. Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!
Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden: olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija. Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun. Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä maineella koristettuna, ja silloin… Mutta kaikista näistä toiveista huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua viimeiset jäähyvästit.
Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla, joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen… käden viittauksen… kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala kanssasi!… jotakin sellaista odotin.
Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.
En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.
Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.
Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian… näiden kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen… oi, häpeä!
Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa, missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse olisi minua ilmaissut.
Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat. Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.
Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen ohjaksia toisella.
Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento, hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.
— Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.
— Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle syytä mielipiteeni muuttamiseen.
— Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa; teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.
— Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan salata. Minä rakastan häntä… sen teen… niin teen.
Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa hillityksi.
— Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.
— Niin teen.
— Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.
— Ja kukapa sen estäisi?
— Minä.
— Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.
— Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän menettämäisillään malttinsa. — Kuulkaa minua, Isolina de Vargas! Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin mieluista.
— Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä silti.
Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:
— Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen teidän rosvolemmikillenne lähettämä… onpa tämä oivallinen kavallus!
— Hyvä on, herra! Jatkakaa!
— Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin takavarikkoon… se tulisi minun omakseni… minun!
Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.
Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomataIjurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.Ijurra jatkoi:
— Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä paperit.
— En ikinä! kuului luja vastaus.
— En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.
— Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra! Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.
Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.
— Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin laillinen tytär!
Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.
— Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; — ja jos Yhdysvallat voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!
Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:
— Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä tarjosin teille avioliittoa… teille, viheliäisen intiaaninaisen tyttärelle… margaritalle!
Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää vaieta. Loukkaus oli sietämätön.
— Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. — Pois näkyvistäni!
— Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. — Onpa minulla teille vieläkin sanomista…
— Konna! Päästä ohjakset!
— Sitä ennen on teidän luvattava…vannottava…
— Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen, sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.
Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar" ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.
Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta, eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen taaksensa.
Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän, lausuen hänen nimensä.
Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan. Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin, että hän oli vallassani.
— Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi kysymykseeni.
— Olen, sennor, vastasi hän epäillen; — mitä tahdotte?
— Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko vaivata teitä jättämään ne minulle.
Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.
— Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion kirjeessä.
Näin hänen sormiensa vapisevan.
— Niin, minä olen kapteeni Warfield… teidän pitäisi minut jo tunteman.
Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:
— Aivan oikein… tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.
Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä toiset asiakirjat.
— Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.
— Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?
— Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.
— Tietysti; tässä sennor.
— Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne… amerikalaisen päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen omistajattarelle takaisin.
Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä valppaasti, käteni valmiina.
— Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne, herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin epäonnistuneemmin kuin äsken.
Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.
Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka, paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.
Kummastuksekseni epäröi hän. — Teidän täytyy taistella! huusin kiukkuisesta. — Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu, pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! — Eipä uhkauksenikaan kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria. Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti, ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.
Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä, ja taistelu alkoi.
Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan päässyt hengissä tältä paikalta.
Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta, sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja hyökätäksensä päälleni takaapäin.
— Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. — Halloo,Zorro… Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!
Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.
Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.
Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.
Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja voimattomammaksi.
Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista. Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.
Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin runtelemana.
Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten, ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.
Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa, joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä. Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin. Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin seikkailuihin.
Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso, pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia, kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.
Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan torjuaksensa minusta aijotun iskun.
— Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte hyvään aikaan; olette pelastanut minut.
— Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla… Miten on laitanne, kapteeni, oletteko haavoitettu?
— Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni… sen löydätte tuolta… puiden takaa… Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni… hevoseni.
Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani sekä pestä verta kasvoistani.
Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.
Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi, jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.
Poismeno ja palaaminen.
Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut, mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa. Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä käyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa tekivät.
Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa, sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään järjellistä ehdotusta.
Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi hetkeäkään turvattuna.
Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes sota loppuisi.
Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni, ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä. Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?
Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa, niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä. Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi, minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua, voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.
Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis tuon varoittavan kirjoituksen.
Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen määräpaikkaansa.
Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.
Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin pidättää väkeäni heille kostamasta.
Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.
Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.
Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.
Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme telttamme, aloimme kotiutua.
Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin toivorikkaammalla mielellä.
Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni vapaan vallan.
Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.
Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta, jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta minä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni saada vielä kerran tavata lemmittyäni.
Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan; lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.
Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa meidät onnettomuuteen.
Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi minut sen portille.
* * * * *
Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.
Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla, missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit näkyviimme. Eteenpäin!
Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa? Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi hämärtävät. Onko se kuu?
Maatila on tulessa!
— Ei… se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.
Ei olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen valkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus on paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää loisteensa metsään.
Pysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön.Näemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivastalehväsvarastosta — mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon.Voimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.
Miksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?
Nuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia, koiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä, ja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä loimuavan nuotion ympärillä?
Ei, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon ja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja sekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja; voimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat; näemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan. Ei, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.
Ah, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää nuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan silmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.
Annettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat ryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.
Tämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon käheän teksaslaisen "hurraa"-huudon. Se oli suotta huudettu heidän säikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.
Huuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat. Maatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen, ja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut ratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä käsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön onnistunut paeta.
Takaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat kukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli kokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu. Siellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja tahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa. Huusin Isolinan ja don Ramonin nimeä — vain kaiku vastasi huutooni.
Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä saamatta vastausta.
Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet ulkopuolelle.
Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin olevan!
Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin piilostansa.
— Cyprio! huusin minä.
— Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.
— Sano minulle, Cyprio, missä he ovat… missä?
— Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en tiedä mihin.
— Sennoranko, sennoran?
— Oi, herra, tämä on hirmuista!
— Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!
— Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja jotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he laahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat sieltä sen valkoisen hevosen… sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen selkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!
— Sitten?
— Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella olevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota "pilaa", joksi he sitä sanoivat… Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja uhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin piiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!
— Sitten?
— Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne, nykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä sekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään… sennoritaparka! Voin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala minua varjelkoon! Sennorita on hukassa!
— Vettä! Rube! Garey! Ystävät… vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle, mutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän ja kaaduin hervotonna maahan.
Yöllä.
Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon kauhean uutisen vaikutusta.
Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.
Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko — valkoisen hevosen jälkeen.
Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.
Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta, syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten aukealle aavikolle.
Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella — tuon pirullisen näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä seuraten olimme pian kaukana aavikolla.
Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut. Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.
Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.
Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä jäljet satulasta laskeutumatta.
Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne. Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua — ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.
Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän ystävällisen äänen.
— Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut. En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin…
— Ja silloin? kysyin koneellisesti.
— Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla laukalla.
Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.
— Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla äänellä.
— Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; — sehän on katoamaisillansa.
Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta varmalla äänellä.
Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten voisi "kadota"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.
— Katsokaa tuonne! vastasi hän. — Näettekö tuota mustaa juovaa?
— Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa… niin, sen me kyllä näemme.
— Hyvä, jatkoi Rube — siellä ei ole metsää… ei kapulatakaan… eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin… se on varma, se.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.
Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt, vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.
Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö, ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.
— Soihtu! Soihtu!
Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda soihtua tyhjästä.
— Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen kuorma-ajuri, — kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin hankkimaan soihtuja kylästä?
Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.Kanadalaisen esitys oli hyvä.
— Tiedän erään paikan, jatkoi hän, — jossa on oivallisia kynttilöitä… vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia… kirkkoon piilotettuja.
— Kirkkoonko?
— Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi? Sallikaa nyt, kapteeni… Zuackenboss ja minä hankimme kyllä kynttilöitä.
En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia. Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.
Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme, odottamaan heidän takaisintuloansa.
Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.
Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo kangin näköisiä.
— Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, — tässä on kynttilöitä!…
Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä; sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.
Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme jälleen liikkeelle.
Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä nopeaan kuin kuutamollakin.
Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen meille hyvin tuttuun paikkaan — tuon aavikolla olevan kallion luokse! Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme kulkuamme.
Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.
Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin, liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?
Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.
Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.
Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä. Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa niitäkin sadattelin.
Susia.
Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä. Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.
Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.
Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton. Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan; mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään tunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.
— Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa hillityllä äänellä. — Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.
— Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; — ja ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. — Uskallanpa panna vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun jälleen neljännestunnin kuluttua…
— Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?Aika on kallista, Rube…
— Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.
Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.
Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.
Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni kuulla jotakin — joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.
Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben äänen.
Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin suoraan suuntaan aavikon yli.
Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni, jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen päässeen jäljille.
Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.
— Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; — hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme kiirehdi hänen peräänsä.
Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.
Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.
Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa laukkaa.
Miksi se oli ruvennut nelistämään?
Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän tahtonut sitä ilmaista.
Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:
— Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.
Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.Niitä oli kokonainen lauma.
Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin, iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin — ja häneen, tuohon turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar temmattaisiin maahan… molemmat tulisivat rikkirevityiksi…
Ajatus kauhistutti minua.
Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.
Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset, väsymättömät sudet.
Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli oikeassa.
Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.
Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn näköinen.
Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!
Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme. Näyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana. Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida? Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa… sen oli kai täytynyt vajota kaulaansa myöten… sen turvaton seljässä olija…
Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.
— Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan… ei, sitä se ei ole tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?… Se on ruskeaa kuin puhveli syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin tanssien, ja silloin se sen tekikin.
— Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?
— Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet, ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli, kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä säilössä.
— Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?
— Ei yksikään… eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä. Ne tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä… tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu kuin lammaskarsinassa.
Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä. Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet veivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa, vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.
Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!
Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme ylimenopaikkaa.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.
Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.
Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan. Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.
Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis… loiskis… loiskis! kuului takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.
Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni jäljet.
Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.
Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!
Villihevos-lauma.
Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet lepoon, ja silloin…
Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki miltei lopun koko etsimisestämme.
Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita terhokimppuja.
— Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, — tässä tulee raskas työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.
Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä, pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin. Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan. Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi. Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä, joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.
Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.
Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen huimasti laukkaamaan.
Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin olivat hämillänsä.
Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja. Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat niiden sekaan.
Villihevoslauma.
Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.
— Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, — huomaan, miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa — jatkoi ukko, ehdittyämme hiukan eteenpäin — on se saavuttanut niistä muutamia. Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan! Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!
Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja kauhea!
Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa, hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä kauheilla, murhaavilla kavioillansa… Se oli hirveä ajatus.
Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.
Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä… sekin pystyssä takajaloillansa… ja sen seljässä…
— Oi, Jumala! armahda… pelasta hänet… pelasta hänet!
Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.
En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.
En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä hampailta.
Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.
Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut tuohon kirmailevaan laumaan.
Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita laukauksia.
Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.
Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.
Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi. En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa… jos hän vielä olisi hengissä.
Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!
Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.
Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.
Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä, niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli saavutettava, vaikka "Muroni" kaatuisikin.