Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.
Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani: en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä, mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa. Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.
Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata hänen vartalonsa… hänen oikoiset jäsenensä… hänen liehuvan ja rikkirevityn hameensa… hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen, pilkkaavan hirnumisensa.
Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen vastaustansa.
Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut hänen heikot huutonsa.
Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.
Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen kaulasta! Niin se oli… en voinut erehtyä.
— Taivaan kiitos, hän elää!
Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan. Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel heitti sen kiivaasti maahan.
Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen jaloillani sekä satulassa.
Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen hevonen näkymättömissä.
Eksyksissä.
Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat, kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä jytinä kuului.
Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta: minun olisi ollut pysyminen jäljillä.
Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani. Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.
Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut pysähtymään.
Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.
Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu viidakon läpi.
Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.
Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut… Kadotettu… sen jäljetkin olivat kadotetut… kaikki oli hukassa.
Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain keino.
Käänsin hevoseni aavikolle — tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.
Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja pensastojen läpi… vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.
Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut, ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.
En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.
Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he varmaankin perässäni.
Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.
Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa vastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä ehtineet viidakkoonkaan?
Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen kardinaalilinnun mongerrusta.
Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi kalkkarokäärmeeltä.
Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin harhailemassa vielä viidakossa?
Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä, mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä; lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.
Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta. Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui, sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä valkoinen hevonenkaan.
Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen kuguarin ja javalijoukon välillä.
Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina; mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa. Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon sen ahdistajain keskelle.
Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi, ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.
Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.
Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni, käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.
Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.
Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan, jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.
Sotajalalla.
Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he olivat?
Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin: Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun etsimiseni sotamiehille.
Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.
Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.
Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla me ratsastimme eteenpäin rivakasti.
Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian. Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet juoksijan näkyviinsä… kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!
Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, —… että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.
Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.
Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin lujasti ratsastaessamme eteenpäin.
— Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla äänellään.
Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät, mutta — ainoastansa heidät.
He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan. Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän olikaan tapahtunut?
Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:
Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!
Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he, päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota asianhaarat vaativat.
Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.
Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta, pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.
Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:
— Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!
Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa, jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se enää juossut vapaana… että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen vanginneet.
Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä ristiriitaisimpia tunteita.
Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla vihollisuuksiin häntä kohtaan?
Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen: muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.
Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran reunalla.
Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.
Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin rantoja ja metsään päin.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun. Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan oudosta liikutuksesta.
— Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; — nämä ovat niiden jälkiä… sotapolku, taivaan nimessä!
Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla. Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita — miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet. Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?
Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.
Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:
— Sotapolku, taivaan nimessä!
Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä. Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava, rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä. Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten — squawien — jälkiä, sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä seuraavat.
Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina. Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei, nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.
— Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.
— Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja! Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!
Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.
Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin. Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä ratsastivat tahi niitä ohjasivat.
Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat, ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme siellä lastenkin jälkiä.
Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli komanhein heimoa.
Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion, joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen olivat he kulkeneet yhdessä.
Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.
Tietoja.
Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin oivallisesti tallatulla tiellä.
Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden voimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin, mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan saanut?
Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen. Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin maahan.
Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.
Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin; astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä kiertelin edestakasin virran rannalla.
Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.
Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut, voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!
Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi, ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni: silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt, sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:
"Komanhein vankina… sotilasjoukko, joka on ottanut paljon vankeja… vaimoja ja lapsia… voi, meitä raukkoja! Kuolemasta pelastettu, mutta, ah, minä pelkään…"
Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä, mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen vuoksi olikin — kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun lehden oalla — tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de Vargasin.
Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin, kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan, ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!
Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä pelkään…". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää… kauheata kohtaloa… liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni saisin aikaan… niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?
Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten? Mitä sitten tapahtuisi?
Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?
Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!
Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun intiaanin vaimoksi!
Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.
Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle, jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi pelastushankkeemme sitten aivan turha.
Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.
Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita, silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen elämää.
Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä viettänyt? Missä?
— Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu… se on selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua, ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro… Judas sen konnan nimi oli, jos oikein muistan… Olisinpa minä saanut hänet kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!
Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.
En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi, suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa. Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa — valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, — ennen surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty. Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu… Minä koetan paeta. Ne ovat jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.
"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos tarvitaan…
"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi… hyvästi!"
Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut paremmin sattua.
Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.
Intiaani.
Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne, kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme, ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.
Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa, virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.
Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan, näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle harjanteelle, pensaiden taakse.
Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin tavallista oudompaa.
Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille, että meidän tulisi piilottautua.
Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.
Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.
— Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.
— Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä metsästäjä.
— Intiaaneja… montako? kysyi yksi miehistäni.
— Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi Rube jyrkällä äänellä. — Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat! Alas kiväärit… tässä ei kelpaa ampuminen… se kutsuisi tänne heti koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja salli kapteenin olla siinä avullisena… hän tietää miten siinä on meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla, älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään… Yksikin laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis, Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri ansaan.
Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla, harmaahkolla mustangilla.
Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan toisin. Mitähän tämä etsi?
— Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.
— Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?
— Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi, joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.
Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko vangittu tahi ammuttu.
Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä, ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät tekisi tehtäväänsä.
Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.
Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän istui kuin kentauri.
Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan meitä kohti.
Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä ympärille ja putoavan hänen uumillensa.
Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.
Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja olivat meidän!
Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä, veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka piteli häntä kiinni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.
Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.
Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja säästin siis hänen henkensä.
Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.
Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.
Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen toteuttamisessa.
Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.
Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys ei ollut mahdotonta.
Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen. Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle, olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä. Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten ohi.
Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti. Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.
Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on parissa minuutissa jalkeilla.
Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta. Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen tästä heidän tavastansa.
Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.
Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole pukumyymälöitä.
Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta, olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä kukaan muu.
Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki tämä oli minulle sangen mieluista.
Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.
Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani. Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin, jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä valkeiksi maalattuja kasvoja?
— Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh! luulenpa täältä saavamme aineksia… tässä ne ovat…
Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta, selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni, loistava esine: peili!
Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa mukanaan.
Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä. Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos: minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.
Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.
Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.
Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen, sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä; sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa huomaamatta.
Komanhien leiri.
Varovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin perinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein tuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa edellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.
Tarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa, mahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin pimeys peittäisi sen näkyvistämme.
Aurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen taivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme olivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut olimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea kukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme menevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä kohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.
Äkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan matkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken kuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista suuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella oli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me pysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.
Nyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme lehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita sekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme epäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia, turpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!
Meidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli ainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko, jossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja yksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta, erään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.
Otaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään pienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran rannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.
Tuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana. Näkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen, toiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin, ikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.
Kumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan, sillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin lasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli virta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.
Ensi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu, ei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen estämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni, leirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen piirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan tasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka voisivat vihollisen lähestymistä peittää.
Pitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän, hyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle näytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas oli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä nousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena. Taitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä sellaisissa olosuhteissa.
Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut, asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei ollut sitä eikä tätä.
Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun keinon?
Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa, jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.
Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen virkkamatta sanaakaan.
— Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. — Te tiedätte miten maltiton…
— Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan minun ohjeitani?
— Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.
— Se oli järkevästi lausuttu… erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö, jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti — näettekö kentiesi jotakin rantaa?
Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.
— Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät… eihän sitä kukaan ole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se, luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?
— Tuleeko korkeammaksi?
— Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle. Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla… se on tosi, se.
— Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan suojassa?
— Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?… Se käy kuin tanssi.
— Entä hevonen?… Miten minä saan sen mukaani?
— Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää… voihan hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta. Voittehan jättää sen virtaan.
— Veteenkö?
— Tietysti… teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle, kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan, ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä pyssyistämme.
Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.
En viivytellyt päätöstä tehdessäni.
Vastavirtaa.
Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni, toivottaen onnea.
Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään. Näiden suojassa astuimme rantaan.
Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein nähtäviksi.
Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.
— Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. — Rube ja minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus sattuisi, lopetti Garey painokkaasti — voitte luottaa siihen, että sen verisesti kostamme.
— No, niin! jatkoi Rube — sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne! Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.
En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin virrassa.
Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.
Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.
Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.
Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.
Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.
Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin, olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa kuutamossa.
Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.
Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä, ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat kiivaasti korskumaan.
Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden, jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se söi.
Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri tähän halusin jättää hevoseni.
Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.
Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut ilmaissut.
Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin. Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että kaksijalkaisten vartiain silmät.
En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.
Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan välillä, jossa heidän hevosensa olivat.
Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.
Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.
Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.
Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat ranta-äyrästä korkeammalla.
Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään ollut lähistössä.
Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!