The Project Gutenberg eBook ofValkoinen ja mustaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkoinen ja mustaAuthor: Veikko KorhonenRelease date: January 15, 2024 [eBook #72727]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Edistysseurojen Kustannus Oy, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN JA MUSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkoinen ja mustaAuthor: Veikko KorhonenRelease date: January 15, 2024 [eBook #72727]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Edistysseurojen Kustannus Oy, 1920Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkoinen ja musta
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: January 15, 2024 [eBook #72727]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Edistysseurojen Kustannus Oy, 1920
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN JA MUSTA ***
Kirj.
Veikko Korhonen
Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus Oy, 1920.
Majamäen tuvassa oli hiljaista. Illallinen oli äsken syöty, ja tyttö näkyi vielä korjailevan ruuan tähteitä pois. Talon isäntä, vanha Majamäki, istui mietteissään pihaikkunan ääressä ja katseli pihamaalle, likaisten huhtikuun lumien alta paljastuvia peltoja ja sateista taivasta.
Majamäki huokasi, kääntyi ikkunasta ja käveli toisiin huoneisiin.
Niitä olikin Majamäessä lukuisasti. Talo oli vanha ja samalla suvulla ainakin jo viidennessä polvessa.
Ulkoa ja sisältä todisti talo varallisuutta. Majamäessä olivat paikkakunnan parhaat metsät, ja siloiset vainiot olivat antaneet jo muistettavista ajoista joka vuosi täyden sadon.
Talo oli järveen pistävällä niemekkeellä, jota vanhat puut verhosivat, kartano kumpareella, josta pellot loivina laskeutuivat rantoja tavoitellen.
Vanha, laudoitettu, aikoinaan punaiseksi maalattu asuinrakennus oli isojen pihlajain varjossa, ja pienemmän, kellertävän piharakennuksen varjostivat satavuotiset riippakoivut. Karjakartano oli uusittu, mutta aittojen ovissa oli vielä menneiden vuosisatojen lukuja ja niitä avattiin isoilla avaimilla.
Sisältä vastasi talo ulkonaista arvokkuutta. Huoneissa näkyi siellä ja täällä raudoitettuja, vanhoja arkkuja ja ryijyjä, perintönä suvussa kulkeneita. Haltijain nähtiin joskus hellävaroen aukoilevan arkkuja ja tarkastelevan vanhoja ryijyjä. Menneinä vuosina oli pitäjällä puhuttu, että arkut sisältäisivät vanhojen Majamäkien hopeat ja vasket, joita ei hennottu hävittää, vaan jotka kulkivat perintönä suvussa.
Majamäki oli vähän yli kuudenkymmenen, vahvarakenteinen ja verkkainen liikkeissään. Tukka, joka oli tasaiseksi leikattu, alkoi jo näyttää valkoiselta. Parrattomilla kasvoilla oli useimmiten päättävä ilme, jota hyväntahtoinen piirre suupielissä kaunisti.
Saara, hänen vaimonsa, oli nuorempi, lihava mutta pirteäliikkeinen. Hänenkin hiuksiaan jo kaunisti vanhuuden väri. Heillä olikin ollut aikoinaan murhetta siitä, etteivät saaneet lapsia. Myöhemmin saivat he kaksi, joista Alli oli nuorempi, iloinen, hoikka tyttö. Risto oli vahvarakenteinen ja äskeisessä kutsunnassa tullut hyväksytyksi sotaväkeen.
* * * * *
Majamäki käveli huoneissa, jotka tuntuivat aina näin illan hämärässä erikoisen viihtyisiltä.
Ja oli tälläkertaa tärkeää ajateltavaakin. Eihän voinut kieltää, että tuntui vähän vaikealta laskea ainoa poikansa outoon ja vieraaseen maailmaan. Aamulla piti Riston lähteä sotaväkeen. Itseasiassa oli Majamäki ylpeä siitä, että hänen pojastaan tuli sotamies, mutta sittenkin siinä oli jotain, joka pyrki mieltä painamaan.
Ei silläkään, että talo olisi yhtä miestä kaivannut. Olihan Majamäessä miehiä. Ja saihan poika nähdä maailmaa.
Mutta jos nyt olisi ollut vapautta puoltamaan lähtö, niinkuin kerran ennenkin, olisi ollut toista.
Majamäki koetti tutkistella tätä omituista vastenmielisyyttään, jota hän tunsi Riston lähtöä ajatellessaan.
Taisi olla vain semmoista mitä lienee ollut tyhjänpäiväistä. Ikävää erota pojasta, ei kai se muuta sen kummempaa.
— Kas, vielähän isä on valveilla.
Risto tuli väliköstä tupaan ja istui isänsä viereen.
— Vielähän tässä… ei tunnu untakaan kuuluvan… ja mietin sinun lähtöäsikin.
— Mitä siinä on miettimistä?
Risto näytti olevan reippaalla tuulella. Sotaväkeen lähtö oli hänestä jotain suurenmoista. Rupesiko sitä ukko nyt suremaan? Tuskin. Olihan isä ollut alusta pitäen innokas ja väsymätön suojeluskuntamies. Ehkä vain ero tuntui hänestä ikävältä.
— Tuli tässä vain mieleen, että miten sinä siellä vieraassa paikassa… virkkoi Majamäki, jotain sanoakseen. Poika näytti melkeinpä iloiselta. Mitäpä hänelle satunnaista mielialaansa tässä…
Vaikka olihan ennenkin puhuttu pienimmätkin asiat avomielisesti pojan kanssa.
Risto naurahti kevyesti.
— Jopahan tässä nyt semmoisia suremaan. Ainahan tuota aikamies toimeen tullee missä vain.
Riston povessa värähti. Hän tässä näin keveästi puheli lähdöstä ja vanha isä tuossa varmaankin tunsi eron ikävätä. Olihan se selväkin. Isä oli jo vanha ja olisi mielellään pitänyt ainoan poikansa luonaan. Mutta eihän isän olisi pitänyt nyt näin… Olihan jokaisen täytettävä velvollisuutensa. Ja kaipa jokainen sen ilolla täyttikin. Ennen kaikkea ne, jotka olivat olleet mukana maata vapauttamassa punaryssien painajaisesta.
Risto ei voinut olla kumminkaan kysymättä isältään:
— Olisiko isä sitten tahtonut, ettei minusta olisi sotamiestä tullutkaan?
— En. Sitä minä en ole edes ajatellutkaan.
Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen virkkoi Majamäki:
— Oli vain tässä jotain sellaista niinkuin aavistuksen tapaista. Olen ikäni ollut sellainen aavistelija, eivätkä aavistukseni ole aina turhia olleetkaan.
— No mitä sitten nyt aavistelet? kysyi Risto.
Ukko näytti hetkisen aprikoivan ennenkuin sanoi:
— Ei niin erikoista. Tuntuu vain niin kuin et tulisi samanlaisena takaisin.
- Majamäki hymähti ja vilkaisi melkein arastellen poikaansa.
Ristokin naurahti. Mitähän isä nyt mahtoikaan punoa päässään.
— Miksipäs tuolla mahtanee muuttua. Tuleehan ehkä vain miehekkäämmäksi.
— Niin kai.
Pirtin penkillä istuivat vaieten isä ja poika. Ulkona oli hämärä yö, mutta pirtin henki valvoi. Vanha kaappikello katseli vanhusta ja nuorukaista. Sen sisästä helähti sydänyön lyönnit.
Majamäet olivat olleet aina kunnon miehiä kaikessa ja nyt mietti isä, miten poika jaksaisi välttää kaupunkielämän kiusauksia. Risto oli vielä nuori ja kokematon ja siellä saattaisi olla huonoja toveriakin.
— Koettaisit nyt siellä pysyä kaikin puolin sellaisena kuin nyt olet, sanoi hän pojalle.
— En minä siellä seikkailijaksi rupea, suotta sitä pelkäät, sanoi Risto.
— Se on oikein ja kyllähän minä sinuun luotankin. Hyvää yötä vain.
Majamäki poistui kamariinsa, mutta Ristoa ei haluttanut vielä nukkumaan. Seistyään hetken pirtin ikkunassa meni hän ulos.
Pihamaan ympäröi hiljainen hämärä. Risto käveli kertaan pihamaan yli ja istahti portaille.
Toisaalta tuntui vaikealta jättää koti, mutta toinen puoli tuntui painavammalta.
Isänmaa ennen kaikkea, sitten vasta koti.
Hetkisen siinä istuttuaan lähti Risto kävelemään kylätielle. Ei ollut mitään erikoista asiaakaan, kävelipähän vain siinä hiljaisessa hämärässä.
Mäntymetsä humisi tien varrella. Paikoitellen paljastuneesta maasta nousi voimakkaana sammalen ja mullan tuoksu.
Kohta tulisi toukokuu, ja peltotyöt alkaisivat Majamäessä. Hän ei olisi niitä tälläkertaa tekemässä. Ehkei vielä seuraavanakaan keväänä.
Minkäpä sille, että sitä ajatellessa tuli esille hiljainen huokaus.
Risto oli mietteissään ehtinyt kävellä jo kylän läpi. Siinähän oli joSärkkä, kylän taloista viimeinen.
Risto pysähtyi vaistomaisesti. Mitä hän tänne asti? Särkän komea tytärElina saattaisi ajatella, että hänen tähtensä tässä on kävelty…
Risto hymähti melkeinpä alakuloisesti. Ei voinut kieltää, etteikö olisi tullut Elinata katselleeksi. Olihan heidän välillään olemassa jotain sanatonta. Olisi ehken ollut enemmänkin, jos ei Särkän tytär olisi ollut niin kovin ylpeä.
— Hyvää iltaa. Mihin sinä olet menossa?
Risto kääntyi. Elina seisoi siinä hänen takanaan ja hymyili.
— Eipähän ollut erikoista matkan määrää, tulin vain lähteneeksi kävelyyn. On vähän niinkuin matkanteko mielessä, niin ei unikaan vaatinut velkaansa.
— Niin, sinähän lähdet sotamieheksi, sanoi Elina. Tuleekohan ikävä.
Elina silmäsi uteliaasti poikaan.
— Saa nyt nähdä. Kukapa minua täälläkään kaipaisi ja niinpä koetan olla minäkin ikävöimättä.
Tyttö katsoi pitkään ja tutkivasti poikaan. Näytti hyvin käsittävän sanojen tarkoituksen.
— Eipä tiedä, jos joku ikävöisikin.
Poika jäi askelen jälemmäksi ja katseli pitkään ja tutkivasti tyttöä.
— Silloin ehkä minullekin tulisi vielä enemmän ikävä.
Tyttö oli nuori, ehkä kahdenkymmenen. Runsaat kellertävät suortuvat, jotka olivat kiireessä jääneet valloilleen, ympäröivät kapeahkoja, miellyttäviä kasvoja. Tummissa silmissä oli tälläkertaa lämmin loiste. Ne silmät olivat aina tavallisesti tutkivat ja vakavat, samalla kuin pieni siro pää oli ylpeästi pystyssä.
He olivat kävelleet hetkisen vaieten. Särkän ylpeä tyttö mietti, että nyt menee poika, josta hän pitää enemmän kuin kenestäkään toisesta, pois kotoa, ja menee ehken niin, ettei heidän välilleen jää sen lämpimämpää kuin ennenkään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain välitöntä ja lämmintä, mutta ei uskaltanut.
Eiköhän poika voisi jos tahtoisi?
Risto oli miettinyt samaa. Vaikeni kuitenkin, peläten sanojen särkevän senkin, mitä oli heidän välillään olemassa.
— Oletpa sinä nyt äänetön, sanoi Elina. Tiesin sinun lähtevän, ja siksi ajattelin, että tahtoisit sanoa hyvästisi minullekin ja siksi tulin.
Tytön ääni värähteli.
— Olit kovin hyvä kun tulit, sanoi Risto. En olisi uskaltanut kuitenkaan tulla luoksesi.
Tyttö naurahti kevyesti.
— Kovinpa arka sinä olet.
He olivat tulleet jo Särkän ohi ja Elina pysähtyi.
— On jo myöhä ja minun täytyy mennä. Muista nyt joskus tällaisiakin tyttöriepua.
— Ehkä useammin kuin tuuletkaan.
Tyttö ojensi kätensä ja teki sen tavalla, jossa oli lämpöä.
Risto seurasi tyttöä katseellaan kunnes tämä oli mennyt sisään pihaveräjästä.
— Hän ehkä sittenkin pitää minusta, mietti poika kylätietä kävellessään.
Seuraavana aamuna ajeli Risto asemalle. Renkipoika oli kyytimässä.Riston ikätoveri ja hyvä ystävä, Honkamaan Ville, oli tullut mukaan.Hänkin oli sotapalvelukseen menossa.
Toverukset olivat vapaustaistelussa olleet jo monessa tulessa ja muistelivat nytkin kapinakuukausien vaiherikasta elämää, ja erikoisesti Karjalan rintamalla käytyjä kiivaita taisteluja.
Ei ollut kiirettä. Hevonen sai mennä miten halutti.
Huhtikuun aurinko sulatteli viimeisiä lumia ja muutamissa paikoin tien varrella äestettiin jo kauramaita.
Tuli mieleen kotoiset peltosarat ja pian alkavat kevättyöt. Valittaa ei kuitenkaan tahtonut, vaikka näin piti jättää kotityöt.
— Sanohan peittelemättä, menisitkö mieluummin rintamalle kuin sotapalvelukseen? virkkoi Ville.
— Tappelemaan tietysti halukkaammin, sehän on selvää. En silti vastenmielisesti mene tännekään.
— Tarpeen kai se on harjoituskin, vaan eipä sitä kapinatalvena joutanut paljon muistamaankaan. Saa nyt nähdä, miten monen mielistä on miehissä, kun sinne päästään.
— Se on selvää, että monenlaista on, myönsi Risto. Punaisia sinne tulee, se on varma.
— Pahennusta aikaansaamaan.
Miehet vaikenivat. Oli väärin, että yhä edelleen vedettiin rajat selviksi eri yhteiskuntaluokkien välille. Mitä voi sille. Siihen olivat sosialistit niinkuin porvarit kieltämättä syyllisiä.
Jospa aika kerran vielä tämän muuttaisi. Toisi selvityksen tavalla tai toisella.
Tultiin asemalle. Siellä oli jo nahkapoikia parvittain samaan kaupunkiin menossa kuin hekin.
Heidän joukossaan oli sanovata kaikenlaista. Joku kiukutteli, että kesänajaksi piti joutua kaupunkiin.
— Rakentaisivat ne kasarminsa maalle. Olisihan se toista kuin nieleksiä kaupunkien pölyä.
— Vai pitäisi tässä uudet kasarmit teille, virkkoi joku pojista; Onhan se suuremmoista asuttaa ne ryssien isot kasarmit.
— Hyi helkkari. Sinne ryssän likoja haistelemaan.
— Kyllä vesi puhdasta tekee.
— Meidän kai ne on pestäväkin.
Muuan naapurikylän poika tuli tervehtimään Ristoa.
— Sinusta kai tehdään siellä kyökkäri, sanoi leikillään.
— Tottuneempi sinusta tulee. Vellipadan ääressäpä se naapuri oli silloin, kun miehet tuliruiskuja hoitelivat.
— Hiton porvari, mutisi poika ja katosi.
— Siitäkin on tullut punikki, vaikka oli silloin suojeluskunnassa, sanoi joku miehistä.
— Elä… vai käänsi kelkkansa…
— Oli puuhannut itseään suojeluskunnan päälliköksi ja kun ei onnistunut, niin suuttui.
— Voi saamari! Sille laitetaan hameet kasarmilla.
Joukossa oli muutamia, joiden mielialan selvästi erotti naamasta. Lähtö sotapalvelukseen näytti heistä olevan vaikeata ja kokonaan vastenmielistä.
Se selvisi sanoistakin.
— Turhaan siellä vain kuluu miesten aika. Toista jos jotain työtä tekisi.
— Täytyyhän se sotaväki olla porvareilla.
— Tottakai. Pitäähän se olla etujen suojelija.
— Huonoa siellä kuuluu ruokakin olevan, jurahti joku.
— Vaan tästä pojasta eivät paljoa hyödy, reuhasi muuan.
Risto oli kuunnellut miesten keskustelua. Suuttumus kuohahti hänessä.
— Häpeisitte! On nämäkin isänmaan poikia ja kansalaisia.
Sanoja sinkoili vastaan:
— Ei meillä ole isänmaata. Puolustakoot sitä ne, joilla on maat ja mannut.
— Ja jotka muilta töiltään joutavat.
— Niin on. Ja kyllä se vielä muuttuu, kunhan…
— … punikit pääsevät valtaan, niinkö?
Kuului hyväksyvää naurua.
— Naurakaahan nyt vain. Näytetään se vielä, että pääsevätkin.
Asia sai jo leikillisen käänteen.
— Voi näitä poikia poloisia.
— Mitähän näille tehtäisiin?
— Pitäisi antaa pintaan, muttei kehtaa käsiään heissä pilata.
— Sepä se. Antaa raukkojen olla.
Juna oli lähtenyt jo liikkeelle, ja pojat melusivat äänekkäästi. Erillään muista istui Risto ja mietti kansalaisten sekaviksi käyneitä välejä. Ainoa, jossa hän löysi kokonaisuutta ja lämmintä yhtenäisyyttä, oli suojeluskuntaliike. Kaikki olivat suojeluskuntien riveissä kuin yksi sydän ja yksi sielu. Mieliala pikkuharjoituksissakin oli innostava ja isänmaallinen. Siellä ei halveksittu isänmaallisuutta, se oli siellä korkeassa kurssissa. Tappeluhalu ja puolueellisuus oli ainakin hänen kotiseutunsa suojeluskuntalaisten joukossa enimmäkseen vierasta, vaikka heitä punaiset siitä syyttivät. Järjestyshalu ja oikeudentunto siellä määräsi.
Niin ainakin siellä, mitä hän tunsi ja tiesi. Oliko samoin kaikkialla?Hän omasta puolestaan uskoi olevan.
Saisi sitten nähdä, miltä tässä suhteessa näyttäisi sotilaskasarmissa.
Toukokuu oli jo tullut ja metsä sai pehmeän kevätvärinsä. Käki kukahteli kasarmin takana metsässä ja se lisäsi poikien koti-ikävää. Useimmat olisivat tahtoneet olla aurinkoisina kevätpäivinä kotikamaralla.
Tuli yhtämittaa mieleen kotitanhuat ja ihmiset siellä. Mitä tehdään nyt kotipelloilla? Kuka äestää kauramaata ja kaivaa suon ojaa?
Sunnuntai-iltapäivät olivat kaikkein pahimpia.
— Nyt siellä pojat ja tytöt menevät kyläkeinulle.
— Ja Jukka kävelee sinne hanuri kainalossa, ja sitten tanssitaan.
— On niillä siellä lystiä.
— On varmasti, toista kuin täällä.
Vaietaan, mutta ajatukset kiertävät vielä kotona.
Ja sunnuntai-illan ikävä polttaa. Ruokailuhuoneessa on äsken tanssittu, mutta se poikaparissa tanssiminen on sellaista kuin on.
— On siellä kotikylässä nyt pojilla tyttöjä, kun suurin osa pojista on täällä, sanoo joku synkkänä.
— Täällä ei saa edes kasarmin aidan takaa tyttöjä katsella.
— Kadulla saa.
— Ilotyttöjä. Hyi perhana!
— Mistäpä tuli paremmat?
Toiset pojat olivat menneet kaupungille, Risto oli jäänyt kasarmiin ja etsi itselleen sopivaa lepopaikkaa kasarmin pihalta. Hiekkaa ja kovaksi tallattua soraa kaikkialla. Kuva kotoisesta pihamaasta lensi pikaisena mieleen. Siellä ne nyt nurmikolla rengit loikovat, ja päiväläis-ukit lataavat piippunsa, nauttiakseen nousevan nurmen tuoksusta ja sunnuntairauhasta.
Ei. Täällä tukehtuu!
Risto meni läheiseen puistikkoon ja heittäysi nurmelle. Se oli tallattua ja likaista. Paperinpalasia ja muuta roskaa, ja tuuli toi jostain inhottavaa asfaltin ja lian hajua. Täytyi etsiä syrjäisempi paikka.
Vältti paremmin, vaikka oli jäkälää ja kuivuneita käpyjä alla. Pään päällä humisi kumminkin mäntymetsä.
Risto kaivoi kirjeen poveltaan. Se oli tullut aamupostissa ja oli Elinalta. Risto oli lukenut sen jo kaksi kertaa ja silmäili nyt jälleen sitä. Kirje oli vain tavallinen, tuttavalliseen muotoon kyhätty. Kotipuolen asioita, ja lopussa lämpimät terveiset Elinalta itseltään ja äidiltä, joka oli ollut Särkässä käymässä ja valittanut ikäväänsä. — Mitä se nyt sitä vieraille ihmisille…
Mutta ehkäpä äitikin ajatteli Elinaa, koska siellä kävi ja hänestä puhui. On ehken ollut puhetta, että Elina kirjoittaa Ristolle.
Siksikö vain Elina kirjoittikin?
Risto jäi miettimään. Olisi tahtonut olla aivan samalla hetkellä Särkän pihakamarissa pöydän yli katselemassa Elinaa. Olisi voinut sanoa arkailematta, että rakastaa häntä suuresti ja lämpimästi.
Rakastiko hän todellakin?
Varmasti. Peruuttamattomasti.
Täällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle kokonainen maailma.
Hän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.
Elina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt vierelläni!
Risto kiintyi mielikuvaansa.
Elina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän pihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten, toinen käsi nurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla kylätiellä.
— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja, on hienossa hymyssä.
— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.
— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta…?
— Turhan takia… kun ei ole lupa kuitenkaan.
— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.
— Mutta ei koskea?
— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja hieman punastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet värähtelevät yhtämittaisessa hymyssä.
— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa: —Eipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.
Silloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja suutelee punaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei, hän ottaa koko tytön syliinsä ja pusertaa… miten sillä onkaan pehmeä povi ja taipuva vyö tein en.
Kasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja Risto herää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.
— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten joukkoon.
* * * * *
Hanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi kattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.
— Näytetään sotapojan luonto.
— Kiivaampi tahti ja enemmän ilmaa haitariin!
Ilma huoneessa sakeni, ja näkyi vain kiivaasti liikkuvia päitä ja sekaisin sätkyviä jalkoja. Kuului naurua ja hanuri haukkoi kuin hukkuva henkeä.
Hetken perästä pyyteli joku:
— Lopettakaa jo.
— Ei kuin aamupuolella!
— Ja sitten luhtiin halaamaan ja sieltä suoraan kynnökselle!
— Kiväärillä kyntämään!
Risto meni mukana, löi saappaan kantaa lattiaan ja ähkäisi. Ei voinut mitään koti-ikävälle ja sille, että kasarmi tuntui vastenmieliseltä.
Olisi saanut olla tappelemassa! Täällä oli aina kaikenlaista matalaa kuultavana ja nähtävänä. Rivous oli poikien kesken yleistä puheessa ja muussa, ja sitten punaiset akiteeresivat tovereitaan.
Katunaiset olivat kuin takiaiset poikien kimpussa yhtä mittaa.
Kaikelle tälle ei voinut päällystö eikä kukaan mitään. Jos heille sanoi siitä, niin koti-ikävää syyttivät ja kirosivat, että täytyyhän jotain huvia olla.
Tässä oli jotain takaperoista, joka olisi vaatinut muutosta. Kasarmit ainakin maaseudun terveeseen ympäristöön! Pojat silloin siellä asemalla eivät turhaa puhuneetkaan. Niin se pitäisi olla. Kaupungit ovat myrkkyä sotaväelle, mutta maaseudun terve elämä, se olisi toista. Miksei tätä ymmärretä?
Ristolle tuli tästä kiire puhumaan toveriensa kanssa.
— Kuulehan, Ville, se olisi jotain, jos nämä kasarmit olisivat maalla.Kaupunkien ilma ei sovi sotapojille.
— Samaa olen minäkin ajatellut. Täällä tukehtuu.
— Ja sitten muutenkin… nuo pahuksen ilonaiset, vievät rahat ja voimat.
— Sepä se. Siellä maalla niitä ei olisi kärkkymässä joka askeleella.
Puhuttiin poikien nais-seikkailuista.
— Joko sinäkin olet ollut mukana? kysyi Risto toveriltaan.
Ville vastaili vältellen.
— Vaikea niistä on joskus eroon päästä. Koti-ikävää sillä semmoisella monikin haihduttelee.
Pojat olivat tulleet pihalle ja kävelivät hetkisen vaieten. Sitten sanoi Risto:
— Sinullakin pitäisi olla joku, jota ajattelisit… semmoinen hyvä tyttö siellä kotopuolessa.
Ville näytti vakavalta.
— Eipä sitä minulla ole. Sinulla ehkä on, koskapa siitä tiedät puhua.
Risto hymähti suopeasti.
— … niistä niin tiedä… tytöistäkään.
— Mutta jotain sellaista kuitenkin on? uteli Ville.
— On kyllä, mutta ei mitään varmaa vielä.
— Siksipä sinä et muiden mukana kuljekaan kaupungilla. Olisipa minullakin…
— Tahtoisitko sitä?
— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.
Pojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei tahtonut enää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä siinä istuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka oli hänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.
Jospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja rakastaa. Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut maailmaan. Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran tullut langenneeksi huonon naisen pauloihin.
Puistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo kipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?
Miksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti Ville. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee, että en tahtonut olla suora häntä kohtaan.
Ville tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.Voisihan hän sanoa vastakin.
Risto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän pihakamarissa ja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä voimalla rakasti.
Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.
Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut virnistelemässä ja akiteeraamassa.
Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.
Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.
Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa kotonaan?
Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.
Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.
Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä. Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta siellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei ollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.
Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.
Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.
Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.
Minkäpä sille… Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja tekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että vielä on isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja järjestyksen vahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista yhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä tulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan kuin lain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.
* * * * *
Päivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto kirjettä. Se oli Elinalta.
Tänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut ilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli myönnetty, käydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt sitten kirje Elinalta.
* * * * *
»Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo kukkiaan», kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat käyneet jo monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa. Sinä vain et taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että olet lomaa pyytänyt, josko sitten saanet.»
»Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat olivat jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia auenneita. Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten lieneekin. Jos sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin yksinäistä tyttöä katsomassa.»
Kirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon liikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka sitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan, jos ei kerran välittäisi hänestä.
Ei ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän pääsee kotiin.Ja sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.
Ville huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.
— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville eilen illalla siellä tanssiaisissa.
— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?
— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinunElinasikin.
— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?
— No kyllähän minä… häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.
— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö, siltä hän ainakin näyttää.
— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.
— Kyllä vain… rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.
— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.
— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina. Ovat semmoisia hepsankeikkoja… Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin sinulle kaikkea hyvää.
Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.
Majamäessä oli tehty puhdasta juhannukseksi. Valkoisena hohtelivat tuvan ja eteisvälikön permannot. Puuttuivat vain koivut pirtin nurkista ja portailta ja pihlajan kukat seinän raoista.
Rehevät vainiot uneksivat hiljaisessa suvituulessa. Keskikesän henki ympäröi taloa ja tanhuvia.
Vanha Majamäki istui kamarinsa sängyn laidalla ja poltteli pitkävartista piippuaan, isän perintökalua. Ikkuna oli auki ja siitä toi tuuli sisään ruispellon tuoksua. Lupaavana se siinä järveen viettävällä rinteellä huojahteli tuulen henkäilyjen sitä hyväillessä.
Majamäki oli sairastellut, mutta tunsi nyt jo itsensä virkeämmäksi. Ehkäpä miehuuden voimat vielä voittaisivat lähentelevän vanhuuden. Hän olikin jo kuudenkymmenen. Ei ihme, jos voimat joskus loppuivatkin ja sairaus tavoitteli. Vanhemmiltaan oli hän perinyt heikon ruumiinrakenteen, joka ei enää tahtonut kestää ankarassa työssä.
Mutta pojalla oli vahva ruumis ja hyvä terveys. Ristosta tulisikin vankempi suvun jatkaja kuin entisistä Majamäkeläisistä. Pääsisi nyt vain kotiin sieltä sotapalveluksesta. Joutaisi olla ainoa poika talon töitä johtamassa ja itse tekemässä. Kunpa vain tulisi miehenä takaisin. Kuuluvat hurjaa elämää siellä elävän. Liehän noissa kuitenkin sellaisiakin, jotka pysyvät erossa semmoisesta.
Saara tuli kamariin.
— Minullapa on uutisia. Risto on saanut loman ja tulee ehken tänään kotiin.
— Mistä sitä kuulit?
— Niemelän poika on tullut eilen kotiin, lomalle hänkin, ja kuuluu sanoneen.
— Mistä ne nyt sitten ehti tämän matkan päästä tietoja kuljettaa. Hyvä on. Joutuisi poika iltasaunalle. Sano renkilöille että koivuttavat Ristonkin kamarin.
— Kyllä siitä nyt huoli pidetään.
* * * * *
Päivä oli jo illoillaan. Risto nojasi kotinsa peltoveräjään ja katseli vainioita ja taloa niiden keskellä. Majamäki oli kaunis. Ei sitä Elina suotta kiittänytkään. Eikä sitä ollut jakamassa hänen kanssaan muut kuin Alli, hänen ainoa siskonsa.
Talosta kuului ääniä. Tytöt siellä lypsytarhassa pölisivät. Äiti kuului heille jotain huutavan. Miehet palasivat hakatietä pihaan. Ovat kai olleet viemässä hevosia hakaan. Vieläkö lienee isä sairas?
Pian mennään saunaan ja hänkin tästä joutuu. Mitähän, jos tuota ruispellon ojaa myöten puikkisi salaa saunaan, riisuisi hissuksiin ja juoksisi lavoille miesjoukkoon. Saattaisivatpa nostaa aikamoisen porinan. Miehet pitivät joka-ainoa hänestä ja ikävällä oli erottu.
Ja sitten saunan jälkeen on ehtooateria ja kokoille meno. Sinnekin voisi mennä salaa.
Saisi katsella kenen kanssa Elina puhelee ja tanssii.
Elina ja tuleva juhannusyö toi sykäyttäviä ajatuksia. Kokoilta saa palata Elinan kanssa Särkkään ja mennä hiljaisen pihamaan yli aitan portaille tahi pihakamariin. Kamarin ikkunalla kukkii verenpisara ja kiertoheinä. Ikkuna on auki ja ulkona valoisa yö, Elina istuu hänen polvellaan ja hän saa ensikerran suudella hänen punaista, sievää suutaan. Juhannusyö. Tälläkertaa se on varmaan hänen juhannusöistään ihmeellisin ja ihanin.
Risto lähti pihaan. Portaissa tomahti Alli häntä vastaan.
— No, siinähän sinä olet!
— Tässähän minä… osasitkos odottaa?
— No jo toki, kun kertoivat, että tulet.
— Kuka kertoi? Kun minä ihan salaa meinasin…
Miehiä tuli tuvasta alusillaan saunaan menossa.
— Katsos poikaa, eikös tullut!
— Jopas vain. Tulehan saunaan.
— Kaupungin likoja huuhtomaan.
Joutui siihen äitikin lämpimästi hymyilemään ja puhtaita vaatteita tarjoamaan.
Ristoa melkein liikutti vastaanoton lämpimyys. Jokainen oli kai kaivannut häntä, niin kuin hänkin kotia.
Vanhan Majamäen kasvot kirkastuivat, nähdessään poikansa kotiutuneena.Kohta nähtiin heidät rinnakkain astuvan pihatietä saunaan.
— Täyden se kasvoi tuo pelto taas rukiin, virkkoi Majamäki pojalleen kuin nuortuneena silmäillen ruispeltoa siinä polun vierellä.
— Niin näkyy… Hyvältä näyttävät suvitouotkin.
— Kävisitpä suota katsomassa, siellä se on kaura vasta. Ja ensikertainen heinäkin on nyt jo kuin seinää, olisi siellä sinunkin mukava olla heinäaikana.
— Kyllähän se… on nyt vain se kurssi käytävä.
— Niin on. Ja kunnialla on käytäväkin. Tulisit vain kunnon miehenä sieltä takaisin. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä kaikessa.
Risto ymmärsi hyvin, mitä isänsä tarkoitti. Kerrottiin, että Majamäet olisivat olleet erilaisia siinäkin, etteivät poikavuosien hurjasteluja ja liikoja naisseikkailuja suvainneet.
Isä kai odotti hänestä samanlaista suvun jatkajaa, kuin itsekin oli. Eikä hänellä vielä mitään sellaista ollutkaan, ettei olisi voinut katsoa isäänsä rehellisesti silmiin. Kasarmilla oli hän hyvin seikkailuista säilynyt. Olihan hänellä Elina, jota ajatellen voi välttää kasarmielämän kiusaukset.
Kokko loimusi työntäen tulikielekkeitä ilmaan ja sen ympärillä tanssittiin. Risto oli löytänyt sopivan piilopaikan itselleen ja katseli sieltä ilonpitoa. Elina oli tullut hieman myöhästyneenä ja tanssiin osaa ottamatta katseli riutuvaa kokkoa.
Valkoinen leninki oli hänellä ja tukka sitaistu niskaan. Kun häntä käytiin tanssiin pyytämässä, ei hän lähtenyt. Hymähti vain ja istui ajatuksissaan. Joku taas lasketteli sukkeluuksia Särkän ylpeästä tyttärestä, mutta niille tyttö vain hymyili.
Risto ei malttanut enää, vaan jätti piilopaikkansa.
Kylläpäs tytön silmät suurenivat. Punastuipas, merkitsi Risto hyvillämielin.
— No siinähän sinä olet, eikä kukaan puhu mitään, etkä itsekään!
— Vastahan minä tulinkin, kävin vain Majamäessä saunomassa.
Kylän tytöt supattelivat: »Tuoko Risto se nyt olikin Särkän tyttären valittu.» Pojat silmäilivät voittajaa hieman ylimielisesti. Oliko Risto sitten heitä kaikkia parempi. Useampi heistä oli käynyt koputtelemassa Elinan ovilla turhaan, ja tämä nyt sitten tulee ja ottaa kuin omansa.
Tanssi oli keskeytynyt, kunnes Risto aloitti sen uudelleen Elinan kanssa.
* * * * *
Polku kiemurteli lepikkoahojen poikki. Risto eteni hitaasti tyttönsä kanssa hämärää polkua. Kumpikin tunsi olevansa kuin uuden maailman kynnyksellä ja odotti milloin ovi aukeneisi siihen suureen ja salaperäiseen.
Lähellä Särkän tilusten aitaa tuli korkea koivikko. Sen keskellä oli hiljainen hämärä. Sinikellot ja kurjenpolvet nuokkuivat ruohossa ja maasta kohosi voimakas yrttien tuoksu.
Tyttö seisahti sanatonna ja jäi kuin kuuntelemaan hiljaisuutta. Poika seisoi hänen lähellään ja tunsi tytön hiusten ja ihon tuoksun. Se huumasi nuoren veren ja hän kiersi kätensä tytön ympärille ja puristi hänet lujaan syleilyyn.
— Elina, Elina, oletko sinä minun?
Tyttö kurotti huulensa pojan suudeltaviksi ja muuta vastausta ei poika kaivannutkaan.
* * * * *
Särkän pihamaalla ja nurkissa viipyi juhannusyön valo, mutta pihakamarissa oli hiljainen hämärä. Nuoret menivät pihamaan yli kamariin, jossa kielon tuoksu lemahteli voimakkaana.
Ei puhuttu mitään. Tyttö jäi seisomaan ikkunapieleen nojaten ja poika keinussa istuen katseli häntä. Suonet takoivat rajusti. Hän olikin oikeastaan syleillyt ja suudellut naista ensi kerran, ainakin sillä tavoin kuin nyt. Ensi otteesta tunsi hän, että tyttö syöpyi kuin ihana myrkky hänen vereensä.
Poika katseli yhä tyttöä. — Onko hän todellakin noin kaunis. En ole sitä ennen niin huomannutkaan kuin nyt. Täyteläinen povi ja lantion kaari, kaula hennosti kaareva ja poski kuin maitoa, vaalean tukan ympäröimänä. Veri läikähteli nyt niillä maidonvalkoisilla poskilla.
Tyttö kääntyi ja tuli hänen syliinsä. Aurinko nousi. Sen lämpimät säteet värähtelivät ikkunassa, kukkien lehdillä ja nuorten kirkastuneilla kasvoilla. Tyttö kurotti uudelleen ja taas uudelleen huulensa pojan suudeltaviksi.
— Nyt minä tiedän, mitä on antaa koskematon nuoruutensa koskemattomalle niinkuin sinä olet, virkkoi tyttö.
— Niin minäkin… kun saa antaa kaikki vain sille yhdelle.
Minuutit lipuivat hiljaa ohi. Ulkona puistossa helisi lintujen kuoro.Aurinkoinen, sadunomainen juhannuspäivä oli alkamassa.
— Vielä tämä päivä ja tuleva yö, ja sitten sinun on mentävä. Minulle tulee niin ikävä sinua, puheli tyttö. Lupaatko minulle yhden pikkuisen asian, pyyteli hän.
— Lupaan mitä vain pyydät.
— Se on kyllä niin lapsellista, mutta kuitenkin…
Tyttö veti esiin medaljongin, joka oli hienossa nauhassa hänen povellaan. Siinä hän oli kantanut äiti-vainajansa kuvaa. Hellävaroen irroitti nyt tyttö kuvan medaljongista, suuteli sitä ja vei sen pöydälle.
— Äiti saa luovuttaa nyt sinulle paikkansa. Sinä annat kuvasi tähän ja minä kannan sitten sitä povellani nukkuessanikin.
Pojan silmät kostuivat. Hän ei tietänyt tätä ennen, että rakkaus olisi näin suurta ja syvää.
* * * * *
Seuraavana päivänä puhui Risto tästä isälleen. Eihän asialla olisi ollut niin kiirettä, mutta olihan puhuttava kuitenkin. Ja Ristolla oli jo pienuudesta pitäen ollut tapana puhua kaikista asioistaan viivyttelemättä isälleen.
— Se on oikein, että puhuit siitä, sanoi vanha Majamäki pojalleen. — Nyt minäkin olen rauhallisempi sinun suhteesi, kun tiedän, että sinulla on täällä tyttö, jota ajattelet. Majamäet ovat aina valinneet sen yhden ja ainoan ja sen myöskin pitäneet. Seikkailuhalu ei ole koskaan vetänyt suvun verta sellaiseen, jota olisi saanut jälestäpäin katua. Ja nyt kun olet saanut semmoisen tytön kuin Elina, niin kai sinussa on miestä myöskin pitämään hänet.
Risto katseli isäänsä, joka istui siinä kamarinsa pöydän päässä vakavin ja juhlallisin ilmein. Harmahtavat hiukset oli huolellisesti kammattu jakaukselle ja vanhanaikuinen verkaliivi oli tiukasti napitettu kiinni. Tulisikohan enää hänestä noin kunnioitusta herättävää suvun päämiestä, kuin isä tuossa oli?
— Särkän ukkokin pitää siitä, että sinä otat Elinan. Siellä on kulkenut yhtämittaa sulhasina kaiken maailman huijareita, komeitakin ja rikkaita, mutta tyhjin toimin ovat saaneet mennä samaa tietä kuin ovat tulleetkin. Kiitä vain onneasi, poika, ja koeta säilyttää se.
Risto ihmetteli, ettei tuntenut erikoista ylpeyttä siitä, että oli saanut Särkän tyttären omakseen. Suurta ja lämmintä mielihyvää vain. Oli niin kuin luonnollista, että Särkän tytär kuului hänelle. Ei sen vuoksi, että hänen sukunsa oli vanhaa ja kunnioitettua, vaan siksi, että heillä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä, joka kai olisi paras takuu rakkauden kestävyydestä. —
Majamäki oli iloinen voidessaan puhella poikansa kanssa yhdestä jos toisestakin. Hän olikin saanut olla puhetoverin puutteessa. Kukapa jouti kesäisinä päivinä hänen luonaan olemaan, kun sairaus esti liikkumasta kartanolla ja työmailla. Saarallakin oli emäntätehtävänsä ja Allia ei huvittanut puhella vakavan isänsä kanssa.
Ukko oli yhä vieläkin harras suojeluskunta-aatteen kannattaja. Paikkakunnan suojeluskunta olikin kutsunut hänet kunniajäsenekseen ja siitä tuntui hän olevan mielissään.
Majamäki oli kysellyt pojaltaan kasarmioloista ja hengestä siellä ja kun Risto kertoi siitä, virkkoi hän:
— Niin, onhan se sotaväki olemassa ja täytyyhän sitä pitää, mutta niin minusta tuntuu, että suojeluskunnissa meillä sittekin on maan tuki ja turva. Jos sen asian hyväksi tehtäisiin niin paljon työtä, kuin sotaväessä, niin meillä olisi puolustuslaitos, jota ei voittaisi mikään. Ahkerasti ne täälläkin harjottelevat. Meiltäkin ovat jo kaikki miehet mukana. Harjotus-iltoina lopetetaan työt paria tuntia aikaisemmin.
Risto tunnusti olevansa samaa mieltä isänsä kanssa ja kertoi olevan sotapojissakin paljon samanmielisiä. Sen syyn takia olivat vastenmielisesti kasarmissa.
— Se on väärin tavallaan, että vastenmielisesti… virkkoi Majamäki. Kun kerran se on lain kautta niin laadittu, niin laki on pidettävä pyhänä, niinkauan kuin se muuttuu. Vaikkapa asiat ovatkin niin kuin tässä puhuttiin, niin kapinahenkeä ei ole siltä kannatettava. Ja sekin semmoinen, vaikkakin omassa mielessään, on kapinoimista.
Ei puhuttu siitä enää. Risto sanoi lähtevänsä käymään Särkässä. Aamulla varhain pitäisi olla jo kasarmille menossa, eikä sitten enää kerkiäisi.
— Sano terveisiä Särkän ukolle ja pyydä käymään täällä luonani. Onkin nyt paljon Juhanin kanssa puhuttavaa.
* * * * *
Keskipäivän helteessä nuokkuivat heilimöivät ruispellot kylän vainioilla. Taloissa oli hiljaista. Visertelevät pääskyparvet lentelivät vain pihamaitten yllä. Risto vaelteli onnellisissa mietteissään kylän läpi taloon, jossa tyttö jo kiihkeästi odotti häntä.
Heinäkuu oli tullut.
Raukea ja helteestä väsynyt vahtisotilas seisoi vahtipaikallaan. Joutilaana vetelehtivä, jätkältä näyttävä mies tuli siihen tarinoimaan, koskapa vahti oli yksin, eikä ketään pelättävistä upseereista ollut näkyvissä.
— Ei taida olla helppo seista siinä helteessä, virkkoi mies ja hakee varjoisan paikan ja sytyttää huolettomasti savukkeen.
Vahti vähän vilkastuu. Herpaiseva helle oli vetänyt kuin uneen siinä seistessä.
— Eipä ole.
— Ne pitää niitä vahteja vielä, vaikkei ole mitään mitä pitäisi vahtia. Eihän se tuo kasarmi karkaa. Eikä sinne sivulliset tuppaa, kyll’ se vissi on. Talonko vai torpan poikia sitä ollaan?
— Työmies minä…
— Vai työmies. No hankeaika se täällä kuluu. On se tämäkin, kun piti saada sotaväki. Huono täällä taitaa ruoka olla.
— Eihän se niin… saisi olla puolta parempikin.
— Eipä ei, mitäs ne ruuista… kivääri se on ruokaa ja aresti lepoa. Vaan pian se sosiaali-kommuni tämän lopettaa. Työväen valta ei tarvitse sotaväkeä.
— Kyllä minun puolestani saisi loppua, sanoo vahti ja vilkaistuaan ympärilleen, sytyttää savukkeen.
— Lepuutahan jalkojasi, minä vahtaan jos herroja tulee. Saa sitä nyt sen verran huilata.
Vahti epäröi, mutta istuu sitten läheiseen varjopaikkaan. Mies istuu hänen viereensä ja alentaen ääntään, supattaa melkein vahtisotilaan korvaan.
— Siellä on monenmielistä pojissa, eikö olekin? Kyllä moni poika tietäisi mihin aseensa ojentaisi, jos luvan saisi.
— Kyl-lä. Suututtamaan tämä on jo ruvennut. Joutaisivat herrat itse asua näissä kasarmeissaan ja tehdä sotapalvelusta.
— Herrat komentaa. Vaan tuuri muuttuu, saat uskoa, eikä ole kauan.Herroilta päät poikki!
Vahti sylkäisi pitkän syljen.
— Kyllä minulta joutavat.
— Pietarista päin se aloitetaan!
Mies iskee silmää pojalle ja tämä näyttää ymmärtävän. Jos olisi muualla, niin osoittaisi jo täyttä ymmärtämystä. Tämä vahtipaikka tässä, ja muutenkin kasarmiolo tekee vähän epävarmaksi.
— Ei teidän punaisten tarvitse täällä kauan kitua, eikä mitään pelätä, vaikka toimisitte niin, että joukko lisääntyy. Se on nyt kasarmeissa tuuri muuttunut. Vähän niissä on enää lahtarimielisiä. Kun sana annetaan, niin silloin aseet heilumaan.
— Jokohan on niin?
— Mutta oletko sinä se, mikä näytät olevasi, p—le?
Mies katsoo tiukasti poikaa silmiin.
— No saat olla huoleti. En minä ole herrojen ystävä. Olin minä silloin sotatalvena jo punakaartissakin.
— No sitten hyvä! Sanon tässä nyt sulle, ettei ole kauan kun aloitetaan uudelleen.
— Jospa käy niinkuin viimekerrallakin.
— Ehei, nyt ovat toiset miehet remmissä. Eikä kestä nyt kauan se homma, kun näistä kasarmeista tulee omat miehet mukaan.
— Kyllähän niitä on täälläkin paljon, josko sitten mukaan lähtevät.
— Voi p— le! Ei tarvihe epäillä, etteivät lähtisi. Kyllä ne on tiedot siitä jo Pietarissa asti. Ja jotka eivät lähde, niin tuosta noin — mies veti sormella kaulaansa — sillon kun asiat ovat selvät.
Mies kaivoi pari kirjasta poveltaan.
— Luehan tuosta ja anna toverisikin lukea, mutta semmoisille, jotka tiedät varmoiksi. Ymmärräthän?
— Kyl-lä. Ei minua nenästä vedetä.
— Taitaisit maksua vastaan tehdä pieniä palveluksiakin yhteiselle asialle.
Poika naurahti.
— Onko teillä oikein rahojakin.
— Kyll' sitä on, eikä lopukaan. Jos sinus’ on miestä, niin ei tule taskurahojen puutetta.
Poika heristi korviaan. Taskurahoista olikin puute. Kortilla sai joskus, mutta ne menivät melkein tupakassa, tytöille ei tahtonut niistä riittää. Nythän saisi ehken runsaammin jos ottaisi. Ja mikä on ottaissa. Hyvä niillä on tarkoitus. Kansanvaltaahan ne koettavat saada.
— Kyllä kai minuun luottaa saa ja osaan minä niin puuhata, ettei tietoon tule.
— Vannotko?
— Vannon jos kerran siksi tulee. Ei tämä poika pelkää pirujakaan!
— Milloin olet tässä ensikerran?
— En osaa sanoa.
— No käy se muutenkin. Menet illalla Kantasen kahvilaan ja sanot emännälle tunnukseksi: »Punaista kahvia». Mutta sano hiljaa, ettei sivulliset kuule.
— Kyllä.
— Sitten saat mitä tarvitset.
Poika epäröi.
— Ellet sinä p—le ole vain urkkija ja salapoliisi?
Mies nauroi.
— Etkö sinä nyt tunne sen vertaa. Mutta oletko sinä varma? Jos p— le ilmaiset, niin nirri pois! Punainen käsi on ankara!
— Saat olla huoleti minusta. Minä tulen sitten siinä kahdeksan korvilla.
— Tule puoli kahdeksan. Asiamies on varmasti silloin siellä. Tuosta saat jo tupakkarahaksi.
Jätkä pisti kympin pojan kouraan ja poistui.
Vahti asettui paikoilleen. Nyt ei pyrkinyt enää raukasemaan. Uudet ajatukset askarruttivat aivoja.
Vai ovat sellaiset puuhat käynnissä. Oli hän niistä kuullut toisiltakin pojilta salaperäisenä kuiskeena, milloin missäkin. Eivät kai pitäneet häntä oikein varmana, koskeivät hänen kanssaan puhuneet. Olivat sanoneetkin, että »se on tuo Lassi semmoinen mikä lienee, ei se ole asioista perillä». Kohta saavat tietää, mikä minä olen, kun tässä jo toimimaan…
On se mukavaa saada niitä rahoja. Lainaksi olisikin jo pitänyt mankua pojilta tänä iltana, Salli on käynyt kovin kalliiksi. Kymppi pitäisi olla joka kerta ja vielä kahvit ja limonaadit. No nyt saa, jos tässä kerran hankkeeseen…
Päivä painui jo illoilleen. Vielä olisi joku tunti vahtivuoroa jäljellä. Olisi tehnyt mieli heittäytyä pitkin pituuttaan ja heittää kivääri menemään. Mokomakin riippa! Tästäpuolin alkaisikin tässä herraspäivät. Nythän saisi ehkä muuttaa tyttöä, kun olisi rahaa.
Saisi jonkun paremmista tytöistä joksikin illaksi. Herraspojat ja talojen jussit niitä kuljettelevat. Kuuluu pitävän ostella lahjoja ensin ja kävellytellä kahviloissa ja puistoissa ja aloittaa kaikinpuolin hienommin kuin ammattilaisten kanssa.
Ei näkynyt liikkuvia. Yksi tyttö tulla heippasi verkkaisin askelin.Mikähän lienee ollut.
Tuli lähemmäksi ja tuttavia olikin. Mandi-likka, poikien heila, lihava tytön pullikka. Palveli apteekkarilla, ja oli semmoinen kaikkien kuljeteltava.
— Päivää Lassi! Jätä se torrakkosi ja tule uimaan!
— Ei passaa, sattuu herroja tulemaan ja paikka on tyhjä.
— No mitä siitä… joutavat olla herrat sen aikaa sijassa.
Mandi nauraa virnisteli ja vinkkaili silmää pojalle.
— Milloinkas olet Sallia viimeksi laituutellut?
— Mitä sitten?
— Muuten vain. Sulle ei taida muut kelvatakaan kuin Salli. Eikö se jo ala liiaksi hinkkautua, kun sitä jokainen…?
Olipa tytöllä suuta.
— Mitähän tehnee. Taitaisit sinäkin tulla vaikka tällaisen pojan kanssa?
— Mikäs sinulla on vikana. Tule vain uimaan, sielläpähän sitten näet.
— Ei tästä nyt uskalla… sitten iltasella.
— Missä ja minä aikana?
— Kantasen kahvilan nurkalla kahdeksan aikana.
Nainen virnotti.
— Mutta onko sulla rahaa?
— No on aina vähin sitäkin.
— Kyllä sitten tullaan.
Nainen meni ja vilkutteli vielä silmää pojalle. Oli saanut taas uuden pyydystetyksi.