Tornikello löi puoli kahdeksan, kun Lassi astui sisään kahvilaan. Siellä oli kirjavaa väkeä. Sotilaita ja työmiehiä. Keski-ikäinen, levottomasti pälyilevä nainen seisoi pöydän takana.
Miehet istuivat pöytien ääressä vilkkaasti keskustellen. Jokaista sisään tulijaa tarkasteltiin uteliaasti ja jos tämä ei näyttänyt epäilyttävältä, jatkui keskeytynyt keskustelu.
Lassi meni rohkeasti tarjoilupöydän luo ja lähensi suutaan naisen korvaan, samalla nauruntapaista tavoitellen.
— Pitäisi saada »punaista kahvia».
Nainen katseli häntä tarkastellen. Lieneekö epäillyt.
— No mitä p—lettä! Onko täällä asiamies?
Nainen naurahti.
— On kyllä. Tulehan tänne.
Mentiin kahden huoneen läpi keittiön viereiseen kamariin. Siellä oli kaksi miestä tupakansavun ympäröimänä, laskien rahoja pöydälle.
— Mitä sinä haet? kysyi toinen.
— Oli tällä tunnussana, sanoi nainen ja seisoi kädet ronkilla pöydän vieressä. Toinen, uniselta näyttävä mies harasi häntä kädellään.
— Oleks' sitte meirän miehiä? Tuoss' on sikaari, sanoi pojalle.
Pojasta tuntui olo hieman epävarmalta. Jos tämä paljastuisi, niin mitä siitä seuraisi?
Setelipinot pöydällä houkuttelivat. Siinä olisi hänenkin osuuttaan. Rehevä, raharunsas elämä kangasteli, ja kun kuitenkin tässä hänkin oli siihen luokkaan kuuluva, niin mitäpä pelkäämään. Kyllä ne asiansa salassa hoitavat.
— No mitä helvettiä! Etkö sinä osaa puhua?
— Niin no… osaan kyllä. Ja teen mitä käsketään. Mies joka siitä puhui, sanoi korvattavan.
— Rahan erestäks' sää sitten toimitkin. Tairat olla vain niitä kepulimiehiä? Mutta saman tekevä. Jos sinussa on miestä, niin kyllä se korvataan.
— Tiedätkö, kuinka paljon teidän pojissa on meidän miehiä? kysyi toinen miehistä.
— En osaa sitä niin sanoa, mutta eiköhän puolet liene…
— Ei kai niitä niin paljoa… tuntui sama mies epäilevän.
Lassille työnnettiin lentokirjasia kouraan ja setelitukko toiseen ja annettiin ohjeita.
— Ja jos p—le toisin teet, niin silloin seinää vasten. Kyl' me sut tavataan. No morjes sitte!
Lassi tunki kirjaset ja setelit poveensa, ja kiirehti suoraa päätä ulos. Kahvilan puolella oli tuttuja poikia, jotka huikkasivat hänen jälkeensä ja pyysivät jäämään pöytäänsä, vaan Lassin oli ensin saatava ilmaa keuhkoihinsa. Mikä lienee ollut, että ihan henkeä salpasi?
Lassi käveli katuviertä. Ei oikein uskaltanut katsoa vastaan tulijoita silmiin. Tuntui niinkuin olisivat tietäneet jotain ja epäilleet. Sieltä tuli komppanian päällikkö ja vaivoin sai hän itsensä asentoon.
Poika muisti, että Mandi oli luvannut tulla kulmaan kahdeksan ajoissa. Mihin hän nämä rahansa ja kirjansa panisi? Ne olivat paidan ja ihon välissä ja hän oli luvannut mennä uimaan. Mandi saattaisi varastaa hänen rahansa. Mutta voihan hän ne siellä sulloa vaikka kiven alle. Sanoo vain Mandille menevänsä metsässä käymään.
Turvallisuuden tunne alkoi vähitellen palata. Ei kai tässä käy hullummin hänelle kuin muillekaan. Jakaa vain senlaatuisille pojille kirjat ja osan rahoista. Niin paljoa ei olisi pakko antaa kuin käskettiin. Olihan oma palkkio runsas, mutta sitä voisi lisätä toisten osasta. Taisi olla ihan useita tuhansia hänen povessaan. Kympin pari ottamalla jokaisen osasta olisi pitkäksi aikaa rahoja heitellä tytöille ja mihin vain.
Tuli yhtäkkiä voimakas hyvän olon tunne. Joku kasarmiherroista tuli vastaan ja nyt voi jo tehdä oikein ryhdikkäästi kunniaa.
Tuollapa Mandi tulikin. Kas kun oli valkoiset kengät ja sukat kuin herrasneidillä.
— Hei, hei! Jokos mennään? Toiset pojat kyttäsivät, etten ennen päässyt. Tule pian, ennenkuin huomaavat, visersi naikkonen.
— Ensin kaupungin paraaseen kahvilaan, rehenteli Lassi. Ei tämä poika noin vain…
— Oho, onkos niin paksusti rahoja?
— No aina vähin.
Mentiin kahvilaan, jonka Mandi tiesi hienoimmaksi.
— Minä teen tilauksen, saanko?
— Pyydä vain mitä mielesi tekee, kyllä täällä maksetaan.
Pöydän ääressä muisti Lassi että rahat olivat povella. Miten niitä sieltä kaivaisi? Päivällä mieheltä saatu kymppi ei kai riittäisi. Taitaisi herättää huomiota, jos tässä rupeisi rahojaan kaivelemaan.
— Kuule, missä täällä on ulkohuone? supatti hän tytölle.
— Mitä, sinä aiot karata. Ei se peli vetele.
— Ole hurjailematta. Jäähän tähän minun lakkini.
* * * * *
Palattuaan rannasta meni Lassi kasarmille. Pihamaalla oli oman pataljoonan poikia. Yhden, jonka tunsi aivan mustanpunaiseksi, kutsui hän syrjään ja kertoi tälle asiasta, jonka oli ottanut suorittaakseen.
— Auta sinä minua ja saat hyvän korvauksen. Ne antoivat rahojakin.
— Älä!
— No tuos on heti, jos et usko!
Kaveri sai setelin.
— Voi saameri! Tämähän oli jotain. Ja kyllä täällä niitä on paljon ja kyllä kaikki salassa pysyy. Anna vain tänne niitä lehtisiä. Nukkumaan mennessä annan pojille.
Isänmaan uskolliset vartijat lähtivät reilulla päällä nurkan takaa.
Valkoinen Ja musta.
Risto istui rantakivellä pää käsien varassa. Mietteet kulkivat kotona.
Siellä häärii työväki niityllä. Aamulla on jo auringon noustessa otettu selkään eväät ja viikatteet ja kiemuroivaa, kasteista polkua myöten on menty niitylle. Koneniittäjä tulee vastaan, taluttaen märkiä väsyneitä hevosia. Itse hän ei väsymystä tunnekaan. Yön vilpoisa ilma ja voimakkaat tuoksut ovat karkottaneet unen ja poistaneet väsymyksen. Kyllä hän sen tiesi, oli itse ollut niin monta yötä konetta ajamassa.
Päivällä ovat jo naisetkin haravoineen mukana ja päivällislepo on suloinen ladon kupeella.
Onkohan Elina Särkän niityllä? On se aina ennen ollut. Kun olisi kotona ja kotiniityllä, voisi pistäytyä Särkän puolelle Elinan luokse.
— Mitä mies miettii?
Risto heräsi ja kääntyi katsomaan. Villehän se oli, tunsipa sen jo äänestäkin.
— Kotipuolen asioita vain.
Ville katseli sopivan kiven istuimekseen.
— Sinnepä ne ajatukset kulkevat, myönsi Ville.
— Sinunkin, vaikka on miehellä tyttö täällä.
— Vain puoliksipa se poistaa koti-ikävän. Onhan, että on jonka luokse menee, kun ikävä alkaa raastaa.
— Onkohan tämä koti-ikävä tosiaankin lapsellisuutta vai mitä, arveli Risto. Siitä kärsivät täällä kaikki kunnon pojat. Polsevikit eivät näy välittävän, hauskaa kehuvat olevan hutsujensa kanssa.
— Kun saisi edes heinä-ajan olla kotona.
Vaiettiin. Kaupungista kuului kirkonkellojen soitto ja rattaiden räminä. Pojat puhuivat mielitietyistään. Se oli kuin kahden kylläisen sydämen purkamista. Villekin sanoi rakastavansa tyttöään niinkuin vain mies voi rakastaa. Kertoi hänestä kaikkea toverilleen.
— Kohta kihlaudumme, ja kun saan loman, niin vien hänet kotiani katsomaan. Kirjoitin siitä jo siskolle ja äidille.
Pojat nousivat kävelemään rantatielle. Ei ollut vielä kiirettä kasarmille ja kaupungilla hyppääminen ei huvittanut.
Joku sotapoika oli tullut sinne heilansa kanssa kuhertelemaan. Pojat etenivät vielä vähän matkaa. Ei kuulunut muuta kuin laineiden hiljainen lipatus rantakiville.
Muutaman pensaan varjossa oli rakastava pari istumassa. Eivät huomanneet tulijoita.
— Katso, tuollakin on… sanoi Risto.
Ville seisahti ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. Siellähän oli hänen tyttönsä toisen sylissä!
— Perkele! sähähti poika hampaittensa lomasta. Tule pian ja ole hiljaa.
Pojat saivat hyvän piilopaikan, josta heitä ei huomattu. Ville tähysteli oksien lomitse, kädet nyrkiksi pusertuen ja aukoillen, silmissä outo kiilto.
Risto oli hämmentynyt niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän kuvitteli olevansa Villen asemassa ja raju viha kuohahti hänessä. Että tyttö saattoi olla noin kavala ja häpeämätön! Kaikkea kaunista oli hän uskotellut Ville paralle ja teeskennellyt olevansa toinen kuin oli.
Olivatko kaikki tytöt samanlaisia? Mitä jos Elinakin?
Risto oli kuullut tuosta tytöstä vain hyvää ja nähnyt hänet monta kertaa ja ollut valmis itsekin uskomaan hänet kunnon tytöksi.
Poika halaili ja puserteli tyttöä. Tyttö ei vastustellut, salli tapahtua kaiken.
— Etkö mene lyömään luota roistoa? kähisi Risto.
— En. Rypeköön saatana vain kenen kanssa haluttaa. En koske mokomaan elukkaan sormellanikaan enää! Voi helvetti!
Kuhertelijain lemmensyleily ei ollut vielä lopussa, kun Ville hyökkäsi kuin eläin piilopaikastaan ja karjasi:
— Sinä saatana petit minut!
Kauhu kivetytti heidät paikoilleen. Poika, joka oli samasta komppaniasta kuin Villekin, hävisi pakoon, mutta tyttö jäi paikoilleen, punastuneena ja häveten.
— Tule Risto, mennään pois! Ei kannata enää ajatella oikeata rakkautta.Kaikki ovat samanlaisia.
Risto ajatteli Elinaa.
— Eivät nyt sentään kaikki. On niitä vielä oikeitakin…
— Ei yhtään. Kun on vain semmoinen, joka osaasitäpuolta pyydystää, niin kyllä heltiää.
Ville pyyteli toveriaan istumaan. Näytti niinkuin ruumiin voimat olisivat häneltä loppuneet.
— Että Kaarin saattoi olla todellakin tuollainen, sanoi Risto, osaamatta muutakaan sanoa.
Villen pää oli painunut käsien varaan ja hänen hartiansa kuin kumartuneet äskeisestä kokemuksesta.
— Kaarin tai muu, samantekevä. Samanlainen se voi olla sinun Elinasikin.
— Voi älä puhu…! hän nyt ei ainakaan…
— Kun sanon suoraan, olen kuullut jonkun sanovankin hänestä semmoista.
— Puhu tarkemmin!
— Se on pian sanottu. Muuan kuljeksiva mies sitä viime kesänä kertoi.Oli töissä meillä ja oli ollut Särkässäkin ja sanoi, että komea se onSärkänkin tytär oman kyläläisilleen, mutta kelpasi sille reisupojanrakkaus. Ei ole parempi kuin muutkaan.
— Semmoisien sällien sanoihin ei osaa luottaa, virkahti Risto, mutta tunsi siltä kuin kyyn pistävän povessaan. Olihan Kaarinkin ollut olevinaan oikein vihainen sellaisesta ja kuitenkin kelpasi.
— Sellaiset ne ovatkin parhaita viettelijöitä. Kyllä minä ne tiedän.
Kasarmille mennessä virkkoi Ville:
— Nyt minä en enää ihmettele, että pojat ovat sellaisia, varsinkin täällä kasarmilla… kun kerran ei ole naisissa vastustajaa…
— Sanoinhan kerran sinulle, että kaupunkitytöt ovat mitä sattuu. En tosin Kaarinia epäillyt, sanoi Risto.
Ville naurahti kolkosti.
— Ovat muka maalla parempia. Samoja salasyntisiä. En luota minä ainakaan kehenkään tämän jälkeen. Elän kuin toisetkin.
— Et nyt kuitenkaan niin tekisi, koetti Risto sanoa. Löytyyhän se vielä kunnon tyttö sinullekin.
— Ei maksa vaivaa puhua.
Risto vaikeni. Omia epäilyksiä Elinan suhteen torjuessa oli kylliksi työtä. Rakkaus kielsi uskomasta mitään pahaa ja epäilemästä, mutta jokin outo rauhattomuus oli hänet kuitenkin vallannut äsken kuulemansa ja näkemänsä jälkeen.
Miksi hänen pitikin sattua näkemään äskeistä ja miksi Ville kertoi kuulemiaan puheita?
Vaikka niitä semmoisia ei kyllä kannattaisi ajatella. Kostopuheita, kun ei saada mieleisekseen. Ei muuta.
Risto tunsi vähitellen rauhoittuvansa. Villen suru vain säälitti.Kunnon poika. Aina koettanut elää oikein ja noin käy.
Majamäen pellonpäässä, aukealla kentällä oli suojeluskunnalla harjoitukset. Tähän suojeluskuntaan kuului monen ikäistä väkeä. Ikämiesjoukkueessa oli talojen isäntiä ja torppien känsäkouraisia miehiä. Kaikki suuren paikkakunnan miehet olivat mukana, paitsi ne, jotka uskoivat suojeluskunnissa olevan luokkapuolueen leiman, sekä työläiset läheiseltä valtion työmaalta.
Majamäki istui kivellä ja katseli miesten rivakoita liikkeitä ja reipasta ryhtiä. Ajatukset liikkuivat nykyisessä ja menneessä ajassa. Tuli mieleen suuren runoilijan Vänrikintarinat suomalaisista sankareista. Oli olemassa nytkin sankareita. Isäin henki oli säilynyt, vaikka luultiin, ettei se enää eläisi kuin tarinoissa.
Miehissä, jotka vapauttivat maan, oli sitä, ja tuossakin joukossa, joka hartaana ja peltomiehen sitkeydellä teki temppuja, oli sankarihenkeä. Se ei hevin luopuisi vapaudestaan.
Tuossa joukossa oli mukana myöskin se yhteiskunta-aines, joka työn kautta koetti turvata yhteiskunnallistakin asemaansa.
Kaikki ne torpparit, jotka työllään ja uurastamisellaan olivat saaneet riippumattoman aseman, olivat mukana. Heistäkin oli takavuosina joutunut suurin osa harhailemaan yhteiskunnallisen asemansa parannusta hakiessaan vieraille vesille, multa nyt oli heistä jo se osa palannut, jolla oli varmat toiveet olojensa korjautumisesta.
Lähellä sijaitsevan valtion työlaitoksen miehistä oli osa tullut katselemaan suojeluskunnan harjoituksia.
Kompa- ja pistosanoja sateli heidän joukostaan. Miehet olivatkin sitä ainesta, joka odotti uutta vallankumousta ja rakenteli kommunististen määritelmien varaan uutta yhteiskuntaa. Se osa ei liioin välittänyt parannuksistakaan, vaan olisi tahtonut elää työtönnä toisten kustannuksella ja harjoitti salaa ja julkisesti kapinakiihotusta.
Siinä olivat rakentajat ja alasrepijät vastakkain. Useammat sivussaseisojista pilkistelivät aidan takana. Eivät kehdanneet edes rehellisesti tulla katsomaan. Sieltä syrjästä oli parempi heitellä herjaussanoja ja nauraa räkätellä.
Majamäki kuulosti mitä siellä sanottiin.
— On ne syötetyn näköistä väkeä.
— Kuulkaas miehet, eiväthän nämä mitä suojeluskuntia… elintarvelautakuntiahan ne ovat. Annetaan kurjalistolle lyijyä, jos rupeavat leipää ja oikeutta vaatimaan.
Majamäki naurahti. Miesparkojen viisastelut olivat kovin tyhmiä.
Torpan miehiä ja niitä talojen vuosipalkkalaisia, jotka olivat riveissä, pilkattiin eniten.
— Eivätkö nuo saane tuosta verohelpotusta.
— Niin, ja isäntiähän heistä nyt tehdään.
— Kyllä nyt rengitkin saavat likisteliä talojen tyttäriä, kun ovat suojelemassa porvarien henkeä ja omaisuutta.
Majamäki aikoi mennä ajamaan rähisijöitä peltonsa aidan takaa, vaan jätti sikseen. Mitäpä se olisi hyödyttänyt. Ei heille kukaan mitään voinut. Olisivat joutaneet parannuslaitoksiin, valtion pakkotyöhön yhteiskuntaa mädättämästä.
Harjoitukset loppuivat ja muutamia isäntiä tuli Majamäen puheille.Keskustelu kääntyi kohta sotalaitokseen.
— Kasarmit pitäisi olla maalla ja pojilla muutakin opetusta siinä sivussa, ei vain aseen käyttöä, sanoi joku miehistä.
— Samaa olen minäkin ajatellut. Eivät ole kaupungit sopivia paikkoja kasarmeille. Ei siellä kunnollista synny.
— Se on paikalleen sanottu, myönsi Majamäki. Näkyvät siinä muut olevan samaa mieltä kuin minäkin. Minä luotan vain näihin suojeluskuntiin maanpuolustuksessa ja muussa semmoisessa sisäisessä järjestyksessä, jatkoi hän. Jos ei näitä olisi, niin hukassa oltaisiin.
— Ja kun kerran vakituista sotaväkeä tarvitaan, niin keskikesän aikana pojat omille pelloilleen ja muu aika vuodesta sotapalvelukseen. Muutamat aselajit vain joka-aikaisiksi ja rajojen vartijat.
— Niin, saahan tästä haastaa, mutta mitäpä ne meidän turpeenkääntäjien mielistä. Herrat ovat viisaampia.
Puhe siirtyikin muihin asioihin, oman suojeluskunnan tarpeisiin.Talvipuvut pitäisi saada miehille.
— Majamäen aitassa näkyy olevan valtainen pino sarkapakkoja. Niitä eivät talonmiehet tarvitse puoliakaan. Sieltä saa suurkiitoskaupalla, kun vaan käy hakemassa, lupasi Majamäki.
— Ja ostamalla saa lisää, minä annan rahaa, lupasi toinen ja kolmas.
Yhteisen asian eteen oli jokainen valmis jotain antamaan.
Vierähti muutamia päiviä. Ville oli syöksynyt surunsa ajamana kuin uhalla poikien mukana hurjastelemaan. Risto koetti estellä, mutta turhaan.
— Ei se, veli hyvä, maksa puhua… muutenkin tämä elämä täällä öllöttää. Punaiset saavat aivan vapaasti akiteerailla ja kiihottaa rauhallisiakin poikia. Kun täällä ollaan vielä ensi kevääseen, niin eikö tuota tultane mekin punaisiksi.
Risto naurahteli toverinsa kiukulle, vaikka myönsi niin olevankin.
— Kyllä me saamme jo hävetä kaikinpuolin suojeluskuntalaisia. Ei ole ryhtiä eikä mitään. Tällaiset joukot muka maanpuolustajia, joissa kohta toinen puoli polsevikkeja.
— Mutta täytyyhän olla vakituinen armeija, sanoi Risto.
— Niin täytyy mutta miksi se on sitten tällaista… Kyllä pitäisi suojeluskuntia vahventaa.
— Punaisetpa vaativat entisiäkin hajottamaan.
— Yhtähyvin kuin armeijaakin.
— Kyllä on sekaista.
— Niin on.
— Eikä taida selvää tullakaan.
— Kyllä totuus ja oikeus kerran vielä jää voitolle, sanoi Ville. Mutta hänestäkin tuntui niinkuin yhteiskunta-oloissa olisi jotain epäselvää ja sairasta olemassa.
Ei puhuttu enää siitä. Pojat lähtivät postiaan ottamaan.
Risto odotti Elinalta kirjettä, mutta saikin vain Aililta, sisareltaan.
» — Isä on hyvissä voimissa ja kulkee työmailla. Heinänkorjuu onkin jo lopussa ja suojeluskunnan juhlat sattuivat aivan kuin loppiaisiksi. Paljon oli väkeä ja suuremmeistä oli. Torvisoiton mukaan saatiin tanssiakin. Elinasi oli näytelmäkappaleessa ja hyvin se pelaaminen heiltä sujui Kivimäen Kallen kanssa. Olisi mielestäni vähempikin riittänyt, kun kerran on toisen omaksi lupautunut, kuten Elinakin. Eihän tästä pitäisi puhua sinulle, mutta Elinasta on kerrottu, että hän olisi ollut Kallen kanssa lähemmissäkin suhteissa sen jälkeen kun sinä läksit lomaltasi. Meidän uusi isäntärenki kertoi jotain sellaista nähneensä hevosia hakiessaan Särkän laitumelta, kun olivat sinne menneet. Tuli puheeksi, tietysti leikillä vain, kun lavaa eilen purettiin, se Elinan ja Kallen näytteleminen. Jaakko sanoi siihen että »mikä ihme se… kovin rotevasti ne halailivatkin tuolla Suvimäen rinteessä». Ei Jaakko tiedä mitään sinun ja Elinan suhteesta ja sillä kai sanoikin. Koetin tutkia, että »miten ne halasivat», mutta Jaakko nauroi vain. Kerron tämän siksi, että kirjoittaisit Elinalle ja vaatisit selvyyttä. Olen sinusta siksi ylpeä, etten soisi sinun olevan kaikkien yhteisellä ja kun tiedät, että meidän suvussa ovat olleet ankaria siinä suhteessa itselleen niin on sitä silloin toiseltakin vaadittava. En tämän perusteella mene väittämään onko asiassa perää, ja saattaahan sen näyttelemisenkin ymmärtää muutenkin, mutta joka tapauksessa voit kirjoittaa Elinalle.
En minä hänestä päällepäin uskoisi mitään huonoa. Äläkä tämän takia häntä jätä. Ja ehkäpä hänet itse tunnetkin paremmin kuin muut. Siksi kerroin, että olen välitön ja suora sisko sinulle.»
Kirjeessä oli vielä muutamia sanoja, mutta ne häipyivät Ristolta hämärään.
Odottamaton isku oli kohdannut häntä, jos kerran asia niin oli kuin sisko kertoi.
Oliko siis Elinakin kaksinaamainen niinkuin Villen mielitietty oli ollut? Eikö maailmassa enää voinut luottaa mihinkään?
Kauan istui Risto vuoteensa laidalla ja luki kirjeen aina uudelleen ja uudelleen.
Miksi Elinalta ei tullut edes kirjettä?
Olihan hän tosin muutamia päiviä sitten kirjoittanut.
Ville tuli Riston luokse kyselemään syytä toverinsa synkältä näyttävään mielialaan.
Eihän Risto voinut olla puhumatta. Täytyihän edes mieltään keventää.
— Semmoisia ne ovat, vakuutti Ville, ja lisää kaikenlaista puhumalla sai Riston herkän mielen yhä enemmän katkeroitumaan.
— Sanopa Ville, mikä nainen oikeastaan on? sanoi Risto.
— Petturi ja saatana! Jos en olisi minäkään rakastanut niinkuin rakastin… ja jos joku olisi semmoista kertonut Kaarinista, en olisi uskonut. Parasta kun en olisi sitä kohtausta nähnytkään. Rakastan häntä vieläkin ja…
Villen ääni takertui kurkkuun.
Päät kumarassa istuivat miehet vuoteensa laidalla.
— Helvetti! Mitäs tässä suremaan… Tule, mennään tanssiin pyörittelemään näitä kukkasia.
Risto epäröi.
— Tule pois. Ollaan me niinkuin muutkin.
— Sama kai se on. Kai sitä mekin osataan halata, kun se kerran näin menee.
* * * * *
Valssin sävel soi valittavana ja kaipaavana. Risto tanssi hurjasti. Melkein kohona piti hän tyttöä. Tytöllä oli pehmeä povi ja taipuisa vyötäinen. Paljas käsivarsi oli täyteläinen ja iho kuin samettia. Tyttö hymyili hänelle punaisella, viekoittelevalla suullaan ja Risto puristi silloin tyttöä lujemmin.
Tanssin väliajalla vei Risto tytön kursailematta hämärään sivuaulaan ja mitään sanomatta suuteli häntä; ja sinä hetkenä tunsi hän itsessään jotain menevän alaspäin huimaavaa vauhtia.
63
— Mikähän sinäkin olet, mietti Risto tanssin väliajalla katsellessaan tyttöä. Olet kai luvannut olla jonkun oma kokonaan ja jakamattomasti ja äsken annoit suudella itseäsi ja hymyilet- ja makeilet nyt kaikin tavoin minulle. Et ole työläistyttö, etkä konttorineiti, joita enimmän syytetään kevytmielisyydestä, vaan oikea porvarisneito, ehken hyvinkin vakavien vanhempien lapsi ja hyvin kasvatettu. Mutta näen, että olet valmis kaikkeen ja minä otankin sinut tänä yönä.
* * * * *
Risto palasi tytön luota raskaissa mietteissä. Itsesyytös painoi häntä malmin tavoin. Hän oli näkevinään edessään vanhan Majamäen kasvot, joissa oli surullinen ilme.
Ja vielä toisetkin kasvot surullisemmat ja kyyneleiset tulivat hänen katseltavikseen ja hiljaisella äänellä tuntui tyttö kysyvän:
— Tiesitkö varmasti todeksi mitä kuulit? Miksi et tahtonut kysyä ensin minulta? Eikö rakkaus olekaan luottamusta?
Se sattui kipeästi, mutta poika koetti väittää omaksi edukseen:
Sisko ei valehtele, hän tietää ja kun sitä jo toinenkin sanoi. Kyllä ne osaavat sitten kaunistella itseään, kun asiasta kysymys tulee.
Kyyneleiset kasvot hävisivät, mutta toiset vakavat ja syyttävät jäivät häntä katselemaan.
— Taisit hukata tänä yönä parhaasi, poika, ja siinä sivussa se meni koko suvun kunnia. Mitä siitä, jos muut eivät sitä tiedä, itse sen tietää kuitenkin. Helppo sinun on nyt ensimäisen kerran jälestä luisua.
Ehkä niin onkin, myönsi Risto. Himo kipenöi jo kuin myrkky suonissa. Vaikea sitä olisi nyt jo tappaa, ja täällä olivat kuin niljaiset kädet vetämässä syvyyteen.
Päätä pakotti ja kylmä hiki kohosi otsalle. Jos olisi ollut kotona, olisi voinut mennä tytön puheille ja saada selvyyden ja tällaista häpeää ei olisi tullut.
Risto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän nyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa itseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli kasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä tähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä ennemmin isälle kuin äidille.
Sitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin isälle.
Se olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian masentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä saisi sen muualta tietää.
Ensin kirjoitti Risto Elinalle:
»— — — Minun on kovin vaikea sinulle puhua siitä, josta nyt aion.Mutta ollakseni rehellinen sinulle ja itselleni täytyy minun.
Sain kotoa kirjeen, jossa sanottiin, että sinä seurustelisit Kivimäen pojan kanssa ja vieläpä hyvin vapaasti ja että tämä olisi aivan varmasti nähtykin. Jos olisi tätä kerrottu muualta kuin kotoa, — vaikka ei ole sielläkään sitä tahdottu vakuuttaa aivan todeksi — niin en olisi siihen tietysti kiinnittänyt mitään huomiota. Samoihin aikoihin, kun sain kirjeesi, tapahtui täällä jotain, josta kerron myöhemmin ja olin kuin mieletön. Menin tanssiaisiin ja myöhemmin tytön luokse ja arvaat mitä tapahtui.
Mutta mitä tapahtui, se tapahtui suurimmassa epätoivossa ja voitarvata, että päiväni ovat nyt raskaat.
Että ymmärtäisit minua ja johdatinta rikokseeni, kerron tässä mitääsken lupasin.
Ville, hyvä ystäväni »löysi» täällä tytön ja rakastui häneen, tietysti, ja tyttökin sanoi rakastavansa ja ehkäpä rakastikin häntä. Tyttö on täällä nauttinut kaikkien luottamusta ja kunnioitusta, eikä kukaan ole hänestä puhunut muuta kuin pelkkää hyvää. Olen nähnyt tytön ja keskustellutkin hänen kanssaan ja jos joku olisi puhunut hänestä pahaa, en olisi uskonut.
Olimme sitten Villen kanssa rannikolla eräänä päivänä ja — tyttö on siellä toisen hyväiltävänä ja poika saa tehdä hänelle mitä haluaa.
Ville kauhistui niinkuin minäkin. Siitä tytöstä ei olisi mitenkään voinut sellaista uskoa. Ja nyt täytyi kuitenkin. Ville on nyt heittäytynyt aivan kokonaan tällaisten tyttöjen kanssa elämään. Ei sano uskovansa, että oikeata rakkautta on olemassakaan ja sellaisia naisia, joihin voi luottaa. Äsken hän kertoi, että hänelle kävi näin jo toisen kerran.
Sain juuri silloin kirjeen, jossa seurustelustasi puhuttiin ja en voinut harkita asioita enää järjellisesti.
Minä en tahtoisi uskoa sinusta semmoista ja nyt pyydän anteeksi rikostani, jos anteeksi voit minulle antaa. Jos olisin ollut kotona, ei näin olisi käynyt. Kuultuani sinusta pahaa, olisin tullut luoksesi ja sinä olisit selvittänyt asian ja kaikki olisi taas ollut niin kuin ennenkin.
Tähän en ehken olisi joutunut, jos ei sukuni olisi ollut niin varmaa ja samalla ankaraa näissä asioissa. Odotan nyt anteeksiantoa ja selvitystä sinulta. Mitä minä nyt sanon isälleni? Hänenkin surulliset ja syyttävät kasvonsa minä näen edessäni. Voi minua! Jos vielä kaikki se kaunis, joka oli meidän välillämme, särkyy, niin mitä minusta tulee? Silloin Majamäen suku menettää viimeisen, ainoan oksan, se taittuu. Pelastun, jos poistat epäilykseni ja annat minulle anteeksi. Odotan sitä. Risto.»
Isälleen kirjoitti Risto suorin sanoin asiasta, selittäen syyt ja toivoen kaiken tulevan hyväksi jälleen.
Isältään toivoi Risto anteeksi saavansa, vaikka tiesikin, että häneen koski tällainen heikkous suvun jatkajassa.
Voisiko Elina antaa hänelle anteeksi?
Oli maan suojeluskuntien paraadi kaupungissa ja sotapojat saivat lomaa siksi päiväksi.
Risto odotti joukkojen saapumista kaupungin ulkopuolelta kaupunkiin.
Siellä ne tulivat.
Niinkuin raskaat malmiaallot olisivat vyörähdelleet. Maa kumisi heidän jalkojensa alla ja kasvot olivat kuin vaskeen valetut. Sitä katsellessa suoristui selkä ja käsi olisi tahtonut nousta kunniaa tekemään.
Sieltä he tulivat pelloiltansa ja vainioiltansa, metsien raikkaasta huminasta ja terveen luonnon keskeltä. Jokainen liike oli kuin teräsjousen heilahdus.
Nämä samat miehet olivat kerran jättäneet kotinsa ja peltonsa, kun vapaus oli hiuskarvan varassa. Olivat lähteneet ainoina aseinaan miehen kunto ja usko oikeuden voittoon.
Nämä miehet eivät tahtoneet alistua orjuuteen.
Eivätkä tahtoisi vastakaan. Vapaana humisi heidän metsänsä ja järvensä, vapaana tahtoivat he itsekin astua aurojensa jälessä. Ei mikään mahti tulisi tätä voimaa kaatamaan.
* * * * *
Joukkoja tuli yhä. Jokaisella sama ryhti ja jalanpoljenta. Risto tunsi poskensa kostuvan. Tuossa joukossa hänkin olisi saanut nyt olla, jos ei olisi täällä ollut. Nyt hän ei ollut mitään. Särkynyt epätoivoinen olio.
Toistenkin samanmielisten kasvoilla näkyi liikutus. Hekin olisivat varmaan tahtoneet olla samassa joukossa, eikä kasarmin kuolettavassa ikävässä, katunaisien vieteltävänä.
Ville seisoi hammasta purren, hilliten liikutustaan. Hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet.
Punaiset seisoivat velttoina, allapäin. Se voima, joka vaelsi siinä kuin malmiaaltoilu heidän ohitseen, olisi heille voittamaton. Heidän täytyisi sen ase joukon turvin oppia ymmärtämään, että uutta yhteiskuntaa rakennetaan vain rauhallisin keinoin, ilman veren vuodatusta. Ne kapinoitsijat, jotka luulivat saavansa tulevaisuudessa elää työttöminä ja tehdä yhteiseksi rehellisen työmiehenkin työn tulokset, pyyhkäseisi tuo joukko kuin akanat tuuleen.
Ristoa ei haluttanut palata kasarmille. Heti tämän jälkeen olisi siellä tukehtunut.
— Mennään, Ville, kävelemään, pyysi hän toveriaan. — Nyt pitää saada raitista ilmaa keuhkoihin ja liikuntoa ruumiille.
He olivat jo päässeet kaupungin ulkopuolelle, kun Ville virkkoi:
— Teki hyvää nähdä heitä. Sai taas luottamusta tulevaisuuteen.
— Niin, ja tämä elämä täällä häipyi hetkeksi olemattomiin. Olin astuvinani koko ajan heidän riveissään. Siellä oli mukana tuttuja torpan miehiäkin.
— Ja niitä tulee sinne enemmän, kun jokaisella vähäväkisellä on riittävät toimeentulon mahdollisuudet maasta. Vai mitä sinä luulet?
— Uskon sen hyvinkin. Maattomat kääntävät kyllä syystäkin selkänsä sille liikkeelle ja monet heistä pitävät sitä puoluelaitoksena, varsinkin ne, jotka kulkevat silmät ummessa kommunistien kantapäillä. Mutta kun päästään siihen, että jokaisella, joka sitä haluaa, on omaa maata, pitää heistä jokainen kunnia-asianaan ja velvollisuutenaan kuulua maan vapaaehtoiseen järjestys- ja puolustuslaitokseen, arveli Risto.
Toverukset harppoivat pitkin askelin tasaista metsätietä.
— Ja minä menen kuvitelmissani vielä niinkin pitkälle, että silloin, kun asiat ovat sillä kannalla, ja syvien rivien taloudellinen elämä korjautuu, on meillä suojeluskunnissa sellainen voima, että se kaikkein parhaiten takaa maalle itsenäisyyden ja sisäisen rauhan, jatkoi Risto.
— Niin, eihän silloin ole ainakaan maaseudun väestössä kapinoitsijoita, kun maata saa jokainen halullinen viljellä, virkkoi Ville.
— Pahaa ei tosin voi maailmasta hävittää eikä laiskureita ja tyytymättömiä yhteiskunnasta, oikasi Risto.
— En sitä tarkoitakaan. Ja siksi me tarvitsemme järjestyslaitoksen, joka samalla on puolueeton.
— Valitettavasti sitä eivät kaikki suojeluskunnat ole vielä olleet, mutta toivottavasti ovat. Opitaan vähitellen ymmärtämään sitä, jota ei vielä tähän asti ole ymmärretty. Kaikki vanha unhoon ja uutta rakentamaan ja se käy mahdolliseksi vain maan avulla. Olen minäkin niin monta kertaa surukseni huomannut, että pidetään puolelta ja toiselta suojeluskuntia vanhan yhteiskuntarakennuksen pönkkänä. Äärimmäiset sosialistit uskovat, että se liike on vain tarkoitettu pystyssä pitämään raha- ja suurmaanomistajaluokan etuja ja nämä uskovat sitä samaa. Mutta ei pistimien avulla voi estää joutomaita joutumasta halullisten viljelijäin käsiin. Suurin syy on vain ajan vaatimuksia käsittämättömissä maanomistajissa.
Toverukset palasivat reipastuneina kasarmille ja saivat siellä tavata kotipuolensa miehiä. Varmoina ja vakavina ne haastelivat kotoisista asioista. Joku pyrki leikkiäkin laskemaan:
— Täällä ne pojat vain karsinassa pyörivät. Tulleeko teistä sotamiehiä.
— Tuskinpa näistä tulee. Kävelevät allapäin ja selkä koukussa.
Pojat vain hymähtelivät alakuloisesti.
— Onhan teillä siihen sijaan selkä kuin seiväs.
Se oli punainen, joka siten osoitti mieltään.
Tuli elokuu ja kaupungin ympäristössä ilmestyi kuhilaita pelloille. Siellä kokosivat kesän satoa onnelliset ihmiset, jotka saivat keskeytymättä aherrella maan kanssa.
Niin sielläkin kaukana maalla, josta olivat kasarmin asukkaat.
Hämärtyvinä iltoina saattoi poikaryhmä seisten ja katsellen etäisille viljapelloille pukea sanoiksi ikävänsä.
— Siellä kotonakin on jo kuhilaita pelloilla ja uusia nousee joka päivä.
— Saattavatpa muutamissa paikoissa jo riihetkin lämmitä.
— Ja talkoita on joka päivä ja illalla tanssitaan. On niillä miekkosilla siellä…
— Kun pääsisi edes muutamaksi päiväksi lomalle.
— Sanos muuta! Saisi muutamiakaan tunteja olla kotinurkilla.
— Ja elotalkoissa pyörittää oman kylän tyttöjä. On ne siellä sentään toista kuin nämä kaupunkilutkat.
— Parasta se on kun ei ajattele mitään, pyörittää vain näitä lutkia.
— Ja pehmittää.
— Ennen sinä niiden kynsissä pehmiät.
* * * * *
Risto istui yksin rannikolla. Hänkin katseli järven yli näkyviä viljapeltoja. Hän oli odottanut näinä päivinä kirjettä Elinalta, vaan sitä ei kuulunut. Kohta oli viikko siitä kun hän kirjeen lähetti, eikä vieläkään tullut vastausta.
Hän oli jo toistamiseen kirjoittanut tytölle ja pyytänyt edes jotain sanomaan. Ehkä huomispäivä toisi kaivatun kirjeen. Siitä kirjeestä tulisi riippumaan koko hänen elämänsä.
Sen viipyminen toi monenlaisia ajatuksia.
Oliko Elina syyllinen ja sen vuoksi viivytti vastausta? Vaikealta tuntui sitäkin uskoa, vaikka joskus panikin epäilemään.
Miksi hän ei heti kirjoittanut, mikä oli syynä siihen?
Mistä saisi tähän selvyyden? Ja milloin? Oli vaikea kestää enää tätä kiduttavaa mielentilaa.
Kotoakaan ei kuulunut mitään. Ei ollut Alli siellä edes kirjoittamassa. Oli mennyt jonnekin kursseille ja sieltä ei tullut häneltä kirjoitetuksi. Isä tarttui harvoin kynään kirjettä kyhätäkseen, samoin kuin äitikin.
Saattoivat siellä surra hänen tähtensä. Talossa oli ehken hyvinkin hiljaista, kun Alli oli poissa. Työväki häärii töissään ja isä käy synkkäotsaisena heidän joukossaan. Äiti ahertaa palvelijain kanssa, ja puhuu ehken iltaisin isän kanssa hänestä.
Luulivatkohan näin hänen ehkä iäksi rappeutuneen?
Ehkä koettavat ottaa selvää Elinastakin. Isä on voinut jonakuna iltana kutsua isäntärengin kamariin ja kysyä häneltä, minkälainen oli Elinan ja Kallen kohtaus ja oliko sitä ollut ollenkaan.
Ja jos niin on, että Elina on syyllinen, pudistaa isä harmaata päätään: »Ei, ei se käy. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä ja vaativat sitä muilta ja itseltään. Tyttö toisi vain sukuun huonoja taipumuksia.»
Mutta nyt, kun hän, suvun jäsen oli syyllinen. Voisiko isä tuomita toista?
Mutta vaikka hänellä oli syntinsä, ei hän suostuisi Elinata ottamaan, jos tämä oli syyllinen.
Minkä vuoksi?
Siksipä juuri, että tyttö oli tehnyt ensiksi rikoksen. Hän voi ehken sovittaa rikoksensa, kun on tehnyt sen epätoivoisena.
Oliko tytöllä ollut syytä ryhtyä sellaiseen, jos kerran oli ryhtynyt, kun kerran mies rakasti häntä ja luotti häneen?
Mutta oliko hänellä silti oikeutta käydä tyttöä tuomitsemaan, jos tämä olisi syyllinenkin? Hänhän oli mies, ja olisi pitänyt voida sinä pysyä kaikesta huolimatta.
Oliko hän mies lainkaan?
Risto tunsi perinpohjin masentuvansa.
Sitä enemmän vielä, kun tuntui toisaalta aivan mahdottomalta, ettäElina olisi syypää sellaiseen.
Kovinpa tuskalliseksi kävivätkin hänen päivänsä.
Jo seuraavana päivänä tuli kirje Elinalta. Se oli lyhyt ja särmikäs.
»— — — Niinkuin haukka olisi iskenyt saaliiseensa, koski kirjeesi minuun. En odottanut sinulta sellaista. Luulin, että rakkaus olisi myöskin luottamusta ja että pahat kielet eivät pääse väliin, missä kaksi toden teolla toisiaan rakastaa.
Sinun sukusi kunniaa minä on tahdo olla häpäisemässä. Isäsikin pyysi sitä ja minä lupasin. Anteeksi voin antaa, jos minulla on mitään sulle anteeksi annettavaa, ja sinulla pyydettävää — minulta, joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet. Mitä sinä minulta anteeksi pyydät, kun kerran epäilit minua. Ja itseäsi vastaanhan olet rikkonutkin.
Muistelen kaikkea sitä kaunista, mitä meillä oli ja toivon kaikkea hyvää sinulle.
Elina.»
Kylmä hiki kohosi Riston otsalle ja hartiat värisivät kuin vilussa.
Näinkö särkyi kaikki?
Elina on sittenkin syytön ja minä en luottanut häneen.
Mutta miksi Elina ei selittänyt kaikkea lähemmin kirjeessään? Eikö hän voinut torjua syytöksiä jos kerran syytön oli?
»— olen luvannut isällesi». Siis isä on pyytänyt jasenvuoksi ei hän ole voinut.
Ja vielä senkin vuoksi, että hän, juuri hän, oli epäillyt ja uskonut puheisiin, jotka eivät olleet edes hänen kotoisilleenkaan silmänäköjä.
»— joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet», kirjoitti Elina.
Eikö hän siinä sano kyllin selvästi syyttömyyttään?
Ja sitten isän osuus asiassa.
Hän on siis käynyt pyytämässä Elinalta, että tämä jättäisi hänen poikansa. Vedonnut suvun kunniaan pyytäessään.
Eiköhän suvun kunnia ollutkin vain kaikesta tärkein isälle. Se voi näytellä tässäkin liian suurta osaa.
Mutta olisiko isä voinut mennä tytölle mitään puhumaan, jos ei hän olisi ollut aivan varma asiasta? Sekin tuntui merkilliseltä.
Pitikö hänen uskoa, ettei isänsä tehnyt harkitsemattomia päätöksiä. Saattoihan hän yhtähyvin erhettyä kuin muutkin ihmiset, vaikka pitikin itseään muita parempana.
Ja minkälainen mies mahtaa olla uusi isäntärenki ja voiko hänen puheisiinsa luottaa?
Yhä oudompaan umpikujaan tunsi Risto joutuvansa.
Hän oli aikonut heti kirjoittaa Elinalle, mutta päätti jättää sen seuraavaan päivään.
Risto, ei jaksanut kauan järkeillä. Ajatukset olivat kuin tiheän sumu verkon saartamana. Ikäväkin ja katkeruus kilvan raastoivat niin, että olisi tehnyt mieli ääneen valittamaan, vaikka oli mies.
Villekin tuli taas pyytämään tanssiaisiin. Risto huomasi hänessä jotain outoa. Mieshän tuoksahteli viinoilta.
— Mitä? Sinähän olet juonut. Mistä sinä…
Risto ei voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Hän kyllä tiesi, että kasarmilla juopoteltiin, upseeritkin, vaan Villen ei hän ollut uskonut näille poluille joutuvan.
— Hoo, kyllä sitä pojilta saa… kuusen kyyneleitä. Kohta on joka miehen taskussa pullo. Mitäs kun kerran upseerit juopottelevat, niin pojat eivät tahdo jäädä miestä alle. Tosin se on kurjaa…
Ville keskeytti. Jotain oli välähtänyt hänen muistiinsa.
Tätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se oli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan unohtaakseen mukana.
— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle, sanoi Risto.
En sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta alentavaa.
— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli tarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä… Mutta mies, nyt tanssiaisiin, heti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!
Risto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan toverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.
Ville oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kunRisto aikoi pysyä päätöksessään.
— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat erikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä näytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne Majamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.
Risto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi tanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi, että tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.
Ei, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi hyvin, miten häntä veti toisten mukaan.
Tytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi ja kiihdytti.
Mitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä kukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.
Niinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.
»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut unohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat kasvot.»
»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton raukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»
— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun kerran on elämä tällaista…
»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»
Mutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva valssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.
Tyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin siellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.
Tytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti rautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella. Minkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata vaiko ala-arvoista rakkautta.
Jos oikeata rakkautta oli olemassakaan.
Risto huumautui taaskin. Hän ei tahtonutkaan enää harkita mitään. Ja niinkuin itseään pilkaten sanoi hän tytölle pois lähdettäessä:
— Nyt minä olenkin sinun luonasi koko yön.
Tyttö hymyili ja varjoon päästyä suuteli poikaa.
Majamäki ei saanut rauhaa, ennenkuin teki päätöksen lähteä poikaansa tapaamaan.
Tätä oli hän aavistanut, kun poika läksi, ja pelännyt kaiken aikaa. Kun poika kertoi suhteestaan Elinaan, oli se hänen pelkonsa poistanut, mutta nyt piti kuitenkin käydä näin. Hänen pojastaanko tulisi suku muuttumaan?
Jos poika ei olisi joutunut kaupunkiin, ei hän olisi menettänyt sitä, jonka nyt siellä menetti.
Mutta miksi hän ei sielläkin olisi voinut seisoa miehenä kiusauksia vastaan? Hänen pojastaanko Majamäen suku näin heikkoni?
Oliko Elina syyllinen? Hän oli koettanut ottaa tarkkaa selkoa siitä, oliko tyttö tehnyt sellaista kuin sanottiin. Isäntärenki vakuutti näkemänsä todeksi.
Majamäki ei ollut kysynyt, oliko hän läheltä nähnyt tapahtuman. Jälestäpäin oli hän kyllä ajatellut, oliko Jaakon näkeminen täysin riittävä todistus Elinan syyllisyydestä. Olisihan hän voinut erehtyä henkilöstä ja olihan kaikki voinut olla sellaista, että poika koetti tehdä tytölle väkivaltaa ja sillä silmänräpäyksellä sattui Jaakko näkemään.
Majamäki tunsi itsensä epävarmaksi. Eikö hän ollut hätiköinyt tässä asiassa? Miksei hän pyytänyt tytöltä selitystä, kysynyt ensin, oliko asiassa mitään perää?
* * * * *
Silloin kun Riston kirje tuli, istui Majamäki sen päivän masentuneena kamarissaan. Myöhemmin alkoi jo suuttumus hänessä kuohahdella.
— Miksi poika oli heti ensimäisen vastoinkäymisen sattuessa valmis heittäytymään rapakkoon? Eikö hänessä ollut kipenen vertaa miehuutta?
Se on sen tytönkin syy, jyrisi hän ja kutsui isäntärengin puheilleen.
Ja kohta nähtiin hänen menevän Särkkään.
Sieltä palattuaan kutsui Majamäki vaimonsa kamariin. Kauan vaiettuaan virkkoi hän murtuneella äänellä.
— Kaikki ei näy menevän niinkuin ihminen ajattelee. Minä olen aina luottanut siihen että Majamäet tekevät aina oikein ja ovat vahvempaa juurta kuin muut. Nyt näen, että ovat samanlaisia heikkoja ihmisiä kuin muutkin. Olen koettanut lohduttaa sillä itseäni, ettei Risto olisi tehnyt sitä täällä kotonaan, terveen luonnon keskellä.
— Niin, kaipa tämä on anneltu vitsaukseksi meille siitä että olemme aina kuvitelleet olevamme yläpuolella kaikkia muita ja parempia kuin muut ihmiset, sanoi Saara.
— Niin on ollutkin, kyllä sinä, sen tiedät, mutta silti ei olisi pitänyt kerskailla. Juuri siitä on tämä masennus meille. Vahvoissakin saattaa olla heikkoutta, mutta sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.
Majamäki unohtui taas mietteisiinsä. Kartanossa ei ollut muita kuin he kahden. Ovet olivat auki kamarista tupaan asti ja sieltä kuului vanhan kellon iltapäivälyönnit. Talossa oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta sen hengessä oli jotain särkynyttä. Tämä ulkonainen kauneus, vanhat ryijyt ja kauniit arkut ja huonekalut tuntuivat kuin painavan talon haltijoita. Oli ehken komeiltu kaikella, kunniallakin, ja nyt oli käynyt näin.
— Minusta tuntuu mahdottomalta, että Elina olisi tehnyt mitään sopimatonta, sanoi Saara.
— Niin, en tiedä. Tuntuu minustakin hieman pahalta, etten ottanut parempaa selkoa asiasta, ennenkuin kävin tytön luona, sanoi Majamäki.
— Olisin kieltänyt sinua käymästä, jos tiesin aikeesi. Sinä siis pyysit tyttöä jättämään Riston? kysyi Saara.
Majamäestä näytti olevan vaikeata vastata.
— Sanoin vain, että jos niin asiat ovat, ei Majamäkeen tulosta tule mitään.
— Ja mitä Elina sanoi?
Saaran kasvoilla oli tuskallinen ilme.
— Lupasi olla tulematta, sanoi Majamäki ykskantaan.
— Sinä siis et tahtonutkaan kysyä tytöltä mitään ja pyytää hänen selitystään? sanoi Saara.
Hän oli usein tullut huomaamaan, että hänen miehellään suvun kunnia määräsi kaikessa. Tämä oli pitänyt itseään ylempänä muita ja olikin nyt astunut askelta alemmaksi.
— Olisihan tyttö saattanut puhua asiat omaksi edukseen, sanoi Majamäki.
Tämä vahvisti vielä enemmän Saaran käsitystä, jonka oli saanut hänestä.Kylmästi katsahti hän mieheensä ja nousi poistuakseen.
Se katse koski Majamäkeen. Hän näytti kuin kutistuvan siinä pöydän ääressä istuessaan.
— Mitä nyt aiot? kysyi emäntä.
— Koetan saada Riston sieltä kotiin. Minulle on sanottu, että ensimäisinä suojeluskuntiin lähteneet pääsevät sotapalveluksesta, kun hakevat vain vapautusta. Aion tästä lähteä huomenna kaupunkiin, Riston luokse. Sitä ennen hommaan tarpeelliset paperit. Pojan on päästävä parantelemaan itseään.
— Jos kaikki olisi perätöntä Elinasta, niinkuin uskon, luulisitko hänen vielä haluavan tulla Majamäkeen? kysyi emäntä.
— Miksei, jos hän kerran rakastaa Ristoa. Jos kerran tytön rakkaus on ensimäisessä myrskyssä taittunut, ei siitä kannata puhua.
— Mutta onhan tyttöä näin loukattu syvästi, sanoi emäntä. — Sitä et varmaankaan ota huomioosi.
— Sen hän saa antaa anteeksi, sanoi Majamäki arvelematta.
Syvä harmi kuvastui emännän kasvoilla.
— Nyt minä olen täysin selvillä sinun ahtaista tarkoitusperistäsi ja mielenlaadustasi, sanoi hän. — Sinä olet vieläkin seisovinasi yläpuolia muita, vaikka huomaat että Majamäet ovat vain tavallisia ihmisiä.
— Niin, mutta vaikkapa näinkin on käynyt, niin kyllä poika vielä siitä nousee ja on oikeutettu vaatimaan kunnollista vaimoa itselleen, olkoon se sitten Elina, tahi joku muu, kuohahti Majamäki.
— Mutta sinä et vaadi pojalta mitään, niinkö? kysyi Saara.
— Vaadin, että hänen on tultava ihmiseksi tahi poistuttava talosta, jyrähti Majamäki.
— Hänen on tultava jälleen mieheksi ja sinun on annettava hänelle anteeksi, sanoi Saara painokkaasti, poistuen kamarista.
Majamäki jäi mietteisiinsä.
Saarakin syytti häntä siitä että hän oli harkitsematta tehnyt Elinalle vaatimuksensa ja syyttänyt Riston lankeemusta osaksi olosuhteitten syyksi. Vaimo ei käsittänyt, mikä oli kaupunki viettelyksineen ja että poika oli ehken epätoivoisena ryhtynyt sellaiseen.
Hän itsekin oli nyt valmis myöntämään, mitä myönnettävä oli, että tytön syyllisyydestä olisi pitänyt olla varmemmin selvillä, ennenkuin meni hänelle mitään puhumaan. Hän ei ollut kiivastellessaan harkinnut asiaa. Se ei ollut Majamäen arvon mukaista.
Ja se painoi.
Mutta voihan asia siitä selvetä kaikin puolin. Tyttö antaa anteeksi ja kaikki tulee hyväksi jälleen. Jos kerran hänessä ei mitään syytä ollut, päätteli Majamäki.
Poika tulisi kotiin ja aloittaisi uutta elämää. Ehkäpä Majamäen suvun miehissä oli miestä nousemaan, jos lankesivatkin.
Majamäki lähti kirkonkylään, hankkimaan Ristolle vapautuspapereita. Saada poika kotiin, niin pian kuin mahdollista, oli hänen ainoa päämääränsä. Poika oli masentunut, hän tiesi sen, ja vajoaisi yhä syvemmälle, jos ei koti ja terve luonto häntä pelastaisi.
Lämmin, hämärä elokuun ilta. Kaupungissa ja huviloissa järven ympärillä syttyivät tulet tuikkimaan.
Joku hiljainen laine huuhtoi rantakiviä silloin tällöin, etäämpänä oli järvenpinta siloinen ja kirkas.
Ville oli suostunut tulemaan Riston kanssa rannalle.
Olivat kävelleet jo kauan vaieten ja miettineet omia asioitaan, mutta kumpaisellekin oli hyvä tuntea, että toveri oli läheisyydessä.
Koti-ikävä painoi hellittämättömänä, masentavana. Pojat eivät sitä valittaneet, mutta sen tunsi heidän puheistaan ja äänestäänkin.
Ville oli suruaan unohtaakseen heittäytynyt nautinnon helmoihin, mutta nyt se jo häntä väsytti ja vistotti. Mikään muu kuin kotikamara ei enää huvittaisi.
Pääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä haihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo halunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.
— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.
— En tiedä… ei se rakkautta ole… en sitä osaa selittää. Semmoista pohjatonta ikävää.
Risto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri suuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.
Hänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa vastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi lopun kaikesta.
* * * * *
Joku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet ensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun vain tekevät anomuksen.
Ville oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.
Ristokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt vielä tekemättä… Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä. Ehkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.
Hänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa, vaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä Elinallekin puhumaan.
Täältä olisi kyllä mielellään lähtenyt. Punaistenkin takia kävi olo vastenmieliseksi.
Tästäpä sopikin puhua Villen kanssa.
— Kun täällä useampi pojista koti-ikävän kanssa taistelee, niin pohjaa vailla olevat saa helposti kääntymään kapinallisiksi. Kyllä sen tuntee.
— Niin on, ei sitä voi kieltää. Vähän täällä on sotilaallista mieltä. Pääsisi tästä taas oman suojeluskunnan riveihin. Siellä saisi kaiken muun ohella tuntea kohottavaa yhteistunnetta.
Toverukset vaikenivat. Turhaapa taisi ollakin puhuminen näistä asioista. Tekivät kai kaikessa niinkuin parhaaksi näkivät.