— Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!
Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.
Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa tunnelmaa.
Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen, joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa — voimakkaampi kärsittyä nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:
"Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret, Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"
Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä, jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet, epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.
Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.
Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla pitäjän pimeää tulevaisuutta.
— Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan myrkyttänyt kansan henkisen elämän.
— Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta, raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin, rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä, juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!
Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.
Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. Syötyään yhdessä päivällistä — lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, missä kävivät alkeiskoulua — kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui "salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja vaieta ja yrittää toisaalla.
Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?
Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.
— No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!
Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.
— Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!
Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja katseli häntä pontevan kysyvästi.
Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.
— Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja solvauksineen!
Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi kavalaa vihaa.
— Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft.Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.
Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva Luftia yläkertaan.
Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien. Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton kapakoitsija itse.
— Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät, mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut, tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!
— No, no, rauhotu, ukkoseni.
— Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus raivostua, kun…
— On, on — arvelin vain sinun itsesi vuoksi — voit sairastua, jos…
— Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin… Mutta hänet pitää leimata…
— Jaa-a, niin pitää.
Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii, että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan" ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta. Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen. Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen jokainen tiesi, miten silloin kävi — todella siistiä juttuja kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!
Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain, ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. — Niin, tietysti se oli niin — ettei tuota jo ennen ymmärretty — ajatelkaas, sellainen teeskentelijä — niin jumalinen oli aina olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!
Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. — Eihän nuoriso toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?
Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja kaksi kirjettä.
Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se oikein lämmitti hänen sydäntään.
Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä. Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi. Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut tuskanhuuto tunki huulilta.
Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana, joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!" kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"
Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin? löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?
Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana. Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut, kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän. Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi, taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.
Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa, varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.
Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen sisimmästään.
Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä — "me" — siis heitä oli monta.
Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen. Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan ja uudestaan pysähtyi.
Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin, pikkumainen — mutta ei näin, ei näin.
Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta, häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt mies — mies — joka…
Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän, jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.
Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui "ei" sanansa.
Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa! Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun, jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta — kaikki oli velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.
Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.
Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi, koputettiin ovea.
Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.
Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan; Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei ollut vielä hänestä lähtenyt.
— Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa — tulehan sisään. — Gertrud nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.
Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.
— No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain rukoilemme uskoen emmekä väsy.
Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa. Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja, jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Muttasitähän, Gertrud, ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa. Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.
— Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.
Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti — ei vihaan syttyen — levollisesti — levollisesti.
— No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.
Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin, paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.
— Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.
Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.
— Miksi sitä kysyt?
— Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia sormiensa välissä.
— Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.
— Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.
— Mitä he olivat kuulleet?
— Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä, sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin menette ulos.
Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!
— En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee…"
Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä pyöritteli kädessään.
— Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.
— Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut, lähden.
— Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.
Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin levollisesti kuin saattoi:
— Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.
Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.
— Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät metsässä pelottaakseen teitä.
Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään, häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään välittämättä.
— Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä hyvin huomenna kuin tänään.
— Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minätiedän, että ne väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.
— Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla äänellä ja päättävästi.
Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen, niin lyhyttä oli hänen puheensa.
— Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.
Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan, hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli välttämätöntä — sitä ei voinut auttaa.
— Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä — hyvästi. Minun täytyy jouduttaa työtäni.
Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain teennäisesti ja ilmeettömästi.
Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen. Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin — miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah, meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut, jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen, synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. — Oi Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän näkemättömäin taistelujen taistelijoita!
Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa, oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo kurjat, jotka häntä vainosivat.
Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä iltana — ehkä oli paras olla uhmaamatta — voisihan hän mennä seuraavana aamuna varhain? — Mutta hän oli luvannut. Stina makasi vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. — Ottaisiko hän Marien mukaansa? — Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi — voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. — Ja miten lieneekään, väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi naista kuin yhden.
Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. — Mutta sitten hän tuli katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei, parasta oli mennä yksin. — Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä. Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon sinänsä.
Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa, jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.
Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla, jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä. Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat, muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena, värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi avaruuksien.
Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin, tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen. Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin — jos Eskilin epäluulo oli perusteltu.
Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne — pensaikko kävi tiheämmäksi, siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. — Hän kuvitteli kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti, mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.
— Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä pelosta — ota pois tuska — mitä pystyvät ihmiset tekemään — mitä sillä väliä, jos he pahoin pitelevät — raiskaavat, murhaavat? Kuolematon sieluni on vapaa — sen voit vain sinä ottaa. — Vapauta, minut pelosta — salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!
Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle. Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" — "Kaikkivaltiaan varjossa".
Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein, kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen. Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.
Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi levähtämään.
Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.
Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.
— Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai — ai — ai!
— Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.
Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti jalkaa.
— Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.
Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon omantunnonsoimaus.
Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?
— Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä voivat ihmiset sielulleni?
Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi, maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."
Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja katoavan kuusten väliin.
Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli siis ollut oikeassa — niin pitkälle oli vaino mennyt — palkaksi hänen työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi, väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siishäntäkin? Voi miten pieni, miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja kiitollisuuden vaatimuksineen!
Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.
— Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?
— Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta, sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta aika jäniksiä myös.
— Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.
Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.
— Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen aikeita.
— Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. — Kello on yli kymmenen — se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. — Ja vielä kerran kiitos.
— Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil, maahan katsoen ja punastuen.
— Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian myöhäistä, minä olen väsynyt, ja — mutta tule sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.
Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.
Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.
Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi. Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.
Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen" käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!" Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi! Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid. Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että hän sen viimeinkin oli tehnyt!
Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä. Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla. Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan, hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja tomurievut raivosivat muussa asunnossa.
Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi, jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen. Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä seurata.
Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.
Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä — salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet — nuoriso villiintynyttä, antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä, öisissä kokouksissa — hajaannusta — hämmennystä — laittomuutta — rakkaudettomuutta. — Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi — onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden, tottelevaisuuden henki!
Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.
Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: "Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.
Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla myöhään.
Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri…" ja sitten seurasi joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää — huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja paheita", j.n.e., j.n.e.
Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse permannossa kiinni.
— Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen — mitä?
Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.
— Tietysti — tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut — en huomannut — en ymmärtänyt — tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta — tuota epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta kenpä voisikaan ajatella — kenpä sellaista mielessään kuvitella…?
Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt — surullista ajatella — hän ymmärsi miksi.
Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.
Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.
Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta — ei varomattomuutta — ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten pohjalla. — Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.
Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin mieleen juohtui — Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.
Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.
Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.
Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:
— Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?
Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin ilmeensä:
— En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.
— Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.
Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja sanoi rohkeasti:
— Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä ne ovat kotoisin.
Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:
— Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?
— En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja luotettavammin.
Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki sitten kerran läpi huoneen.
— No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?
— Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.
— Mitä se merkitsee? Tiedättehän…
— Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti, etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.
— Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.
— Vai ette — Niin…
Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia viittauksia, joita oli kirjeissäkin.
Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.
— Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt ymmärrän teidän valehdelleen minulle.
— Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! Kysykää Svaneilta — ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. Minä sanon teille jotain — ja hän tuli aivan tuttavallisesti kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä — on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää henkilöä näimme sen itse — näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. — Omin silmin sen näimme.
Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan käpristyvän.
— No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista uteliaisuuttaan.
— Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa —ja mitä sitten tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra kirkkoherra!
Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.
Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari, velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:
— Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.
Tingbom pani käden sydämelleen.
— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä — sen jälkeen, mitä olen nähnyt —
— Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta ja mikä juorua.
Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja sanoi uudelleen rohkaistuneena:
— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa, esimerkiksi uusia korkoja pantava?
— Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.
— Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin asiaa ainakaan ystävän käsiin.
Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut, ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen samea, mutta toiselta puolen — vox populi, vox Dei — kansan ääni, Jumalan ääni — se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli "something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.
Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan hirvittäväksi — olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.
Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon — laski leikkiä Iina tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.
Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää, sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa" vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin sopukkoihin.
Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin, voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus, joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi, hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o. julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja valtaansa.
Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.
— Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa, ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä. Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa vastaan — emme tahdo häntä.
Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan: itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden, mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki — ei, heistähän oli Herra itse lausunut sanassaan tuomionsa.
Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin voi selittää — hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä, että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui, vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä raskaitten silmäluomien taa.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston syytöskirjelmän.
Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:
— Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.
— Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.
Gertrud ei vastannut.
— Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin varotuksiin?
Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.
— Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettukaksikertaa, ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.
— Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla totuuden puolesta.
— Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.
Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.
Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut jokaista heistä rakastavin rukouksin!
Ja nyt — pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä, niin, koko Ruotsin!
Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä, kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.