Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin henkiruumis rauhatonna täällä — tapaisiko hän jonakin tällaisena iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?
Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?
Niin — niin — onhan synti, raskas synti surmata itsensä — väistyä paikaltaan — pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi pyhässä taistelussaan. —
Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty eläin? Eihän hän ollutottanut, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? — Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. — Jumalan kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!
Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman hautansa yli laskeumaan.
* * * * *
Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.
Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana ihmisasunnoista kuin entinen.
Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen sydämen synkkää tarua.
Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.
Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä — kuin suuri ajatus. Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan; miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli "siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.
Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut. Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä, nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen keväistä ihanuuttaan.
Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona; jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva. Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä, olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella palvelijalla oli julistettavana.
Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.
Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa aivan hiljaista.
Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:
— Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.
— Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.
— Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas, nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko homman takana, se on selvä.
Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti: kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen hillittömän ylpeytensä?
Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä, että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta, että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja teetä.
Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää vain halveksittu vähemmistö — kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä ja kutsui taisteluun — taisteluun maan pahinta vihollista, kotien raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein "miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät koskaan enää mene! Pois kapakka — pois vanha, kolkko pesä, jonka nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta — siinä alkaneen taistelun sotahuuto!
Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.
Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään. Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia, pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla. Sellaista oli hänen aikoinaan. — Ah, talon aikakirja — pienen likaisen talon kylätien varrella — sisälsi niin monta ihmeellistä, koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia — niin paljon tukahutettua, murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja, harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.
Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi, hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan, ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa kuin rahoja tuli kassaan.
Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki — nimi "Luft" on näet suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet, rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa, söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni "järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä, niinkuin raittiusväki yritti!
Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.
Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana, ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen" Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut aikaan.
Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin, tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla alkaisi horjua.
Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.
Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa. Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin? Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.
Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati siis sotasuunnitelmansa — omin päin, ei hänen päähänsä edes hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia maalaamaan.
Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun, jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi öreä purnukalta.
Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät, hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti, koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt. Kirkkoherra tuli liikutetuksi — hän tuli yleensä niin helposti liikutetuksi — ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."
Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouvaLuftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.
Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.
Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat, jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi — rääkkykööt nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti — tällaisissa tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.
Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".
Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla, miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu — tuli tahtoo eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää leimuvahohteisena.
Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä, sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja puhuivat ajan monista huonoista enteistä.
Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri "Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan. Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas." Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee vallattomain lastensa leikkiä.
Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta, kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat "Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena, miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa, kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.
Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain" erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.
Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja MariaSvan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.
Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi, jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla tunnettua kaupunkilaista puhujaa.
Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet. "Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit, tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita, vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne, voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret, te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä, niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se, muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."
Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui hänen sanoissaan.
Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle. Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla; kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"
Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna kohosi leimuvana otsaa tavotellen.
Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden jyväsiä j.n.e.
Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin hyvähuutoihin.
Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai lopettamisen suhteen.
Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa odotettavana.
Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää, mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".
Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä. Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja, piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua pesivät.
Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki, piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli tyytymätön.
— Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa peltotyön jälkeen.
Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. — Hän ei edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.
— Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko, minua janottaa työn perästä.
Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan "väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä ruveta raittiiksi?
Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.
— No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?
Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.
Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille. Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan nuoleksikaan.
— Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo, se karkasee työn jälkeen.
Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.
— No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja liikkumatta.
— Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.
— Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään. Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia, Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!
— En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti kalpeista kasvoista.
— Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!
Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.
— Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään, ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan mielessään, eikoskaanjuo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole, häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin, lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain, pitää sinun tietää huutia ja totella!
— En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän kiinniomastani, niin kauan kuin puhua voin.
Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. — Omastasi? Opettajasi, tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se! Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja jumalaapelkäävinä kulkeneet.
— Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.
— Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi! Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei, sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.
— Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä? huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut olla koskaan maistamatta väkeviä?
— Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille, että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.
Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"
— No, miten käy?
Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset silmät.
Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.
— Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.
Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi ilmaa kuin tukahtumaisillaan.
— Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan — Svan —Jumala auttakoon — anna hänen olla.
Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.
Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.
— Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle, mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja raittiustekopyhyyden inahdustakaan!
Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt, huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi, kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun valtakuntasi taistelussa!"
Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia. Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.
Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen, vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.
Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä. Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.
Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa, jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä, kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.
Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen; murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun, vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä, kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta sydämestä.
— Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi — oi, laupias Jumala, mikä sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!
Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui, kalisivat tuskallisesti vastakkain.
— Sano, Herran nimessä, oletko sairas?
Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:
— Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä — Jumala itse johti minut sinne — en tahtonut, mutta hän laahasi minut kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" — Ja minä katsoin —
— Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.
— Ei sitä voi kertoa — se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian sanon.
Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:
— Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä — syntiä — syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut, kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt — toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala — syntiä — syntiä — syntiä!
Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen vierellään — mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.
Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli: olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen — toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. — Karolina vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.
Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen. Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen, joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi vainiolle.
Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta, mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien, kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi, silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.
Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin, ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen; keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät Östergårdin ohi — kaikki oli niinkuin tavallisesti.
Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista päämäärää.
Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily kirkastaa.
Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat nuoret:
"Läpi ilmojen kohina käypi, yhä lähemmä ennättäypi, vavahtaa maakin alla tuhanten askelten. Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret! Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"
Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.
Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.
On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.
Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.
Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: "herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.
Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle häpeän peittoon.
Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on singahuttava kapakkaa vastaan.
Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet "kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.
Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana, puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa avulla sen maahan luhistaakseen.
Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin — kaikilla on sana sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.
Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien, sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle? Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta, nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa tuijottaa avaruuteen.
Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?
Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli, on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä liikutustaan näyttääkseen — siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina, siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa: "pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää kunnialliselle vanhalle suvulle!"
Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter, hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä kylkeen:
— Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.
— Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla, salaperäisellä äänellä.
Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja, varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen kokouksen kokoonkutsumisen syistä.
Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson. Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus: ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta — sen näemme jo luomisesta, jolloin oli tehtävävapaa, eikä yhdistysten ja lupausten painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa valinta, jolla on siveellistä arvoa — sanon, sen sijaan, että raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta, itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan — tai oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta — luopuu kaikesta, mitä se pitää vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta, vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."
Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin. Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa, jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän, ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.
Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka" yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.
Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen, jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää — ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä — ja sitä! Hän huomasi, kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.
— Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille,joshän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.
— Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa, kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e., j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.
Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöivät.
— Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.
— Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis —
Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.
Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten", Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli "järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!
— Talollisella Svanilla on puheenvuoro!
Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:
— Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."
— Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin: "kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne. Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon — muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin, että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen, joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa. Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!
Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!
Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus, jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja sisimmässään murtuneeksi.
Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin, horjui kuin poikki hakattava puu.
— Pois! hän huusi ja hapuili kädellään — — pois!
Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui. Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja tulla kokoukseen.
Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:
— Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.
— Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan… Talollisella PetterPetterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.
Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä; se tievoisikuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet pelastusta lainkaan ja niinkuitenkinjoutuivat kadotukseen.
Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.
Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi. Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta, tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi, niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.
Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei". Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat, kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti, milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu, milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi ja pontevasti toistaen: "ei — ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki, miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä, vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään kuohahti. — Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut "poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.
Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi, tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät paloivat uteliaasta innosta.
Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.
Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan, yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "Hänauttoi kuitenkin", sanoo vanha sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!" "Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.
Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella äänten enemmistöllä.
Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan, siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel huipulta toiselle.
Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä, hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt, vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa: