The Project Gutenberg eBook ofValkoisia kanervakukkiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkoisia kanervakukkiaAuthor: Mathilda RoosTranslator: Aune KrohnRelease date: May 22, 2012 [eBook #39756]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkoisia kanervakukkiaAuthor: Mathilda RoosTranslator: Aune KrohnRelease date: May 22, 2012 [eBook #39756]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Valkoisia kanervakukkia
Author: Mathilda RoosTranslator: Aune Krohn
Author: Mathilda Roos
Translator: Aune Krohn
Release date: May 22, 2012 [eBook #39756]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mathilda Roos
Suomensi Aune Krohn
Helsingissä 1908,Raittiuden Ystävät.Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
Anna Roosillepienten ja sorrettujen lämminsydämisellepuoltajalleomistaa tämän kirjanhänen sisarensa.
Mi naisenvienoa ihmisessä, on vapahdus maailman ja tulosoitto veljestymisen valtakunnan.
v. Heidenstam.
Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se vyörtää laineitaan eteenpäin — heleänpunaisena, sinipunervana, ruskeahkona — aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa sulauvat toisiinsa.
Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta holvikatolta.
Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat, sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi — valkoiseksi kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia mättäitä — aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu — valkokanervan, joka piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä. Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.
Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä pientaretta.
Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa. Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa, taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia, ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan. Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa, ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.
Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä — niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde — välähdytti lapsellinen ihastus. Luonto — oi luonto, mikä verraton ystävä se oli! Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi mieltä!
Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa. Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.
Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on, harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.
Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin. "Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää ihmistä, kun ei hänkään…" hän ajatteli, päättävin askelin tietä eteenpäin painaltaessaan.
Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä, mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen välkkeeseen.
Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.
Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin päivänpaiste murtautui jälleen esiin. —
— Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea, oletteko menossa mansikoita poimimaan?
— Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.
— Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.
— Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja, semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.
— Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole vielä punaisia!
Neiti naurahti.
— No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta…
— Emme me uskalla, pojat vievät ne…
Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.
— No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.
Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.
Kansakoulunopettajatar — hän se oli — astui myös eteenpäin ja kääntyi polulle, joka vei metsämökkiin.
"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä iloitsee minut tavatessaan … mutta nyt en tosiaankaan pane kortta ristiin asian vuoksi — toisen kerran hän jo mutkailee."
Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily, kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan, joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun päästään.
— Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia? huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki kokonaan taittui.
— Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä? Puhelinsoittoja … vaimoja … poikia … jotka asettuivat tielleni, niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni anteeksi?
Hän kumartui tyttöä kohden — hän oli pitkä, tyttö pieni — ja katseli häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti röijyn nappeja.
— Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin…
— En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää, täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden…
Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua, joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.
Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen, perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat sammalpeittoisen katon yllä.
Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti yhteen" ja "vanhain piti multaan".
Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.
Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa, kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.
Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot — punakat, kuivat ja ryppyiset — pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.
Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.
Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla… Onhan sitä hiukan tietoa ihmisellä, tuota … ja onhan sitä tullut oltua vähän ulkona maailmassa, tuota…" Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.
Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin: "Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin…" Sillä Lotan hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut. "Lukeehan ihminen raamattuaan", — arveli Lotta — "ja onhan sitä toki niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen ohi…"
Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.
Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.
Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan: nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia" aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita marenkeja" kuin Lotta.
Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:
— Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo sormustimen verran kaljaa…
— Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.
— Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta … onhan sitä oltu ihmisissä… Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en minä juoruja kanna … osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen ei ole luottamista…
Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.
— Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi…
Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat voimattomina.
Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää että vartalo.
— Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa, suuressa ja pienessä.
— Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään, ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin "sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.
Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi itsensä — varsinkin tänään — liian onnelliseksi.
Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle, yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli, mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto kylmetti jalat — päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään, voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi. Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.
Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket — mutta myös sen suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa, iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan kaltaisuutta.
Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina. Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului — se toi hänelle hänen ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia — miten hän oli rakastanut pienokaisia — kuinka leikkinyt heidän kanssaan — ja kuinka he puolestaan olivat hänestä pitäneet…
Hän hymyili — niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja pettymykset ja kivut ja kyynelet…
Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.
— Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi. Kuinka voit tänään … pastorimme on mukanani, kuten näet — — Toivon, että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.
Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään. Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.
— Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä, ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko istuutua tähän hetkeksi?
— Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin. Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.
Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.
— Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan kuulla toisen saarnaavan minulle.
— Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka voisin sanoa?
— Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa. Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette ystävällisen, iloisen näköinen?
— Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.
— Sen näen teistä. Sitä paitsi…
— Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei Ingrid koskaan nurise… Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole maailmassa toista kiltimpää tyttöä…
— Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja — Jumalaa varten, sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.
— Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.
— Niin … niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä — noita entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota — — nurinaa — — katkeruutta — — niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" — rakastavasti puhellen.
— Ja ne tottelevat häntä aina?
— Aina — lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet…
Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky kohonnut etäisyyden syvyydestä.
— On siis ollut aika, jolloin — jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi pastori matalalla äänellä.
— Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä. Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille, jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta permantoa, vaan siitä ei tullut mitään — ennenkuin oli myöhäistä…
— Mutta nyt olette antanut anteeksi…
— Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen on Jeesus ottanut pois…
— Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?
— Niin, hän… Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman Vapahtajana — sellaisena tunsin hänet ensin — vaanomanani, ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen: "täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni, että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni, säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää", tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin asti. — Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi — ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne muistuttivat minua hänestä… Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä — jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa, mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen, jolloin kokonaan sulaumme häneen!…
Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine, hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan hohdettaan.
Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut Ingridin sanoja.
— Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla, niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä, kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä lähtien — teidät nähtyäni — kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin ennen.
Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle, puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.
Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin, hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin kirkkaansinisessä ilmassa.
— Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut kotiin?
Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.
— Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun alkamiseen asti.
— Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata tyhjään pikku kotiin.
— Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.
— Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta talo on niin autiossa seudussa — minun suhteeni ei sillä ollut väliä, sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.
— Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?
— Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku tyttö parka!
Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako tulla sisään?"
— Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja avaten.
— No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.
— Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?
— Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia vieraita, näemmä.
— Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastoriMartinin?
— Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme tunnemme.
Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin läsnäoloa.
— Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.
— Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,Hanna ei juuri muutoin ole optimisti…
— En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!…
— Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.
— No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit — vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä — voi voi, ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen onihminen. Nyt saatte kuulla, tytöt!
Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.
— Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä katsomaan outoa, rajua Stupet'ia — omista ajatuksistani on minulla ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.
— Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi…
— Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon oli tapana sanoa.
— Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.
— Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?
Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.
— Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä pomeranssinkuoria!
— Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan kiusottavasti.
— Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.
— Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit miehet pitävät kahvista.
— Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita johonkin määrin pitäisi vaimentaa?
— Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi kahvitilkkaa kohtaan?
Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.
— Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman juhlallisella äänellä.
— On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän…
— Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.
Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.
Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku tupaan.
— No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni "häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.
— Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.
Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka häntä odottivat.
Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.
Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.
— Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.
— No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?
Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.
— Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen istunut liian kauan…
Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.
— Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen kättään omassaan, eikö niin?
— Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori — minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni…
Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.
Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja astui nopein askelin ovesta.
Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti ryhtyi pesemään.
— Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö sinustakin, Hanna?
Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: o-on! Sitten hän lisäsi:
— Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois — ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä — mutta perussävel — perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.
Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä kurjuudessa.
Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle jaIngridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.
Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt, kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille. Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista vaatimuksista — haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.
Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin. Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän, hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti, sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia kohti.
Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä, hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan" tupaan.
Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle: nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.
Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista, jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.
Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään; kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa yltäkylläisyyttä.
Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi, missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän, jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän — ijäisyyden — Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.
— Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on herännyt eloon — puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni: pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.
Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia, joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon, värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.
Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi; hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa — nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea. Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.
Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset, haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.
Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.
Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen pesukaapin vierellä — sen kansi oli haljennut — näkyi useampia parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään vuorijärven sinervä kimallus.
Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.
Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.
— Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä — ei, panen sen sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on paras olla varuillaan!
Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään. Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä, niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin, hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!
Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo, haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.
Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.
Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja läksi alas keittiöön.
— Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.
Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella, hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti sisään.
— Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä näyttää!Lamppupiirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet hameet, ei kukkaakaan — äiti muori on kaltaisensa!
Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.
— Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa ja krassia — jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen. Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la, tra-la-la!
Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen vierassuojaan.
Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten — nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!
Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja, tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.
— Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta: taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata, tuhlata niin, että jään puille paljaille!
Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja miltei heittäen itsensä alas portaita.
Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja "kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla, että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan, vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä näyttelivät.
Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.
Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä puoliyöhön ja kauemminkin.
Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä, noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies, kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.
Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.
— Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta huutaen: "minä tulin ensin!"
— Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?
Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana seurata.
Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.
Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mielituohonsänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"
Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.
— Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda kodikkuudentunnetta!
Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret, tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö — sellainen iho, sellainen vartalo — hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer — vaimoni — tyttäreni Estrid — tätini, neiti Bodin — Per ja Svante — maisterin tulevat oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa hän olisikin… Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.
Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä ilme.
Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa. Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan, kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea lukea. Mutta miten juhlallinen perhe — ja kaunis mustasilmä — eikö hän koskaan puhu?"
Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.
— Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään. Sen hän heti oli huomannut — pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja maidossa — niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen ajalla.
Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.
— Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri koskaan tapahdu.
Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui, rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.
— Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.
— Oi, ei mitään — minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.
— Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä äänellä.
Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon seurassa, "miten täällä kestän?"
Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan kuin olisi joku hänet pettänyt.
— Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.
— Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.
Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä loiston ja kasvoilta hienouden.
— Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouvaHenningson äskeisellä äreällä tavallaan.
— Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa näköiset?
Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.
— Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä odottaa.
Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen, sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen kumarsi.
— Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri, olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?
— En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.
— No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä mansikkamaan tänään.
— Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.
Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti hämilläolonsa kuivalla naurulla.
Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan, kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.
Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin. Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.
— Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.
— En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti…
— Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne uusmaltusianismista?
— Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.
— Mitä nauratte?
— Teitä — tai oikeastaan kysymystänne.
— Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä kansallistaloudellisesta kysymyksestä?
— Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se, ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.
Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän, lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.
— Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti, maisteri?
— En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.
— Niinkö —
— Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?
— Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita…
— No, no — ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan nuori nainen…
— Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa — ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.
— Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?
— Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa, maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.
Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi sitä osottain:
— Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut viisauteni, kuten sanoitte.
Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme, että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa aivoissa.
— Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää, jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti, hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa, että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö vetoa suklaatikakusta?