— Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.
— Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, — vapaa elämään elämää!
— Miten sitten eläisitte?
— Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin, katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys, yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää. Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei, vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda Gabler! Elää vapaudessa — kuolla kauneudessa — niin juuri, maisteri!
Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että kyynillisesti.
— Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! huomautti Gösta kiusottavasti.
Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.
— Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri — suorastaan homeinen. Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta — sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä — minä silloin rykäsen näin. Ja älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!
Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."
Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"
— Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.
— Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri — loistava pää hänellä on — ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.
Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse keittiöön.
Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna kulkemasta!"
Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta — niin, kirkkoherra ja hänen rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan…"
Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.
Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita oppilaitaan.
— No, no, rakkaat pojat!
Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.
— Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja sukkeluutta seurasi raikuva nauru.
Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?
— Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!
Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.
— Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!
Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja halveksivasti nauraa pihertäin.
— Sepä nyt oli…
Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien rajain.
— Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan asian vanhemmillenne…
— Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu…
— Tapahtuu — sattuu — kohtaa — täyttyy — toteutuu — toisteliSvante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!
Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.
— Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa vahvempaanne!
Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, lähteä koko pappilasta.
Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.
Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteliGöstaa nyreästi.
— Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan. Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta käytöksestään.
Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.
Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.
— Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?
Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.
— Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää ole syytä valittaa teistä.
Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:
— Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!
Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta; mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista syistä.
Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja rouvan tavallista tylympänä.
— Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia, toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen, ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin arvelette, maisteri…
— Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun, niin saisittepa, maisteri, nähdä!
Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.
Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.
Hän alkoi kaivata — melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.
Sillä suruja heillä oli ollut — monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.
Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä. Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan, pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli uhrannut niin paljon lastensa tähden — ja sitten päästä näistä kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.
Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.
Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli, niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä. Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten. Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein kaukaisuuteen.
Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa — nyt vaipui aurinko vuoriketjun taa — yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli loistavan auringonkehrän — nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen vuoriselänteen välillä alkoivat… Tuolla leimusi mahtava Ljungberg purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit — Månbergin, tuon kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas iltahämärän sinervään huntuun.
Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine mahdollisuuksineen!…
Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta — pieni, hento ja hellä kuin tämäkin — siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka…
Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä, puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan, mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut: "voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja säteilevä — — tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa sellaisten ihmisten yli…" Sitten hän oli huoaissut syvään ja kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.
Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse, jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä avaruutta, loisti kiihkeänä.
Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren kalpeat kasvot ja arat liikkeet.
— Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.
Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.
Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden tuskan ja häpeän nyyhkeitä.
Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen. Odottaisiko hän — menisikö edemmä?… Onneksi aukeni samassa ovi, ja rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle mieluinen yllätys.
— Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti — hän nauroi räkättäin aivan kuin Estrid — vaan sitä, että meillä on juuri tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.
— Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.
Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani merkille joka ören.
— Vai niin … niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti — muutoin voisimme ehkä jonkun toisen kerran…? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.
— Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson, sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.
— Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko, rakas neiti, kysyähän aina sopii — antakaapa minun sitä katsella.
Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka pistosta arvostelevan näköisenä.
— Niin — mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän sanoi viimein.
Karin punastui taas.
— Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän väitti hiljaisesti.
— Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei häijyllä kädenliikkeellä, niinensanonut. Minä sanoin, että oli ommeltava pitkin tätä juovaa —tätä juovaa!
Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin nuorta tyttöä.
Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen mukaisesti — mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!
— Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan…
— Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne, neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa ompeluksen toiseen suuntaan — näin, käyhän se laatuun.
Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi tahtonut…
— Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta, mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta vasempaan laitaan — ja siitähän syntyy lisämenoja — ehkä siksi tyydytte 80 öreen, neiti?
Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi; mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva Henningsonin vuoksi.
— Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin painokkaasti ompeluksen ympärille.
— Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.
— No niin —
Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.
— Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.
Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.
— Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.
— Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.
Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten ennättää nuoren tytön edellekin.
Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi, tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.
— Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".
Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin nimeä — niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.
Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.
— Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua ihailemassa.
Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa, etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä — elämä mahtaa silloin olla helppoa."
Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli "kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.
Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"
Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus, pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:
"sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?
Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori tyttö häntä miellytti — ja se tapahtui usein — huomata yhtäläisyyksiä tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma — miten hän kaipasi kotiin, miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun aiheita!
Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.
Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki. Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen "kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.
— Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran…
Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..
— Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä.Hänoli antanut kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on anteeksiannon — kaikille on anteeksi annettava — kaikille. Oi jospa voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia. Tuota nuorta herraa — miten ystävällinen ja herttainen hän oli — häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa — voi, ei ole silloin vaikea olla iloinen — minäkin olisin, jos minulla vain olisi joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa vain voisin.
Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet, sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.
Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun, ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen satuvuori — Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle oudon, troopillisen leiman.
Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja lakeutta.
Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana, yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla, rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan haastelunsa.
Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin, ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.
Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään, onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.
Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti, kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.
Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten. Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.
Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la, tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne olisivat sielussa myrskyn herättäneet.
Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän vaipui tuolille ikkunan luo — äidin tuolille, jolla tämän oli tapana istua kuutamossa — nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.
Mieron tie on riemuton…Kera valkojoutsentenSinun luokses mielein on,
hän toisteli moneen kertaan — niin — niin — mieron tie on riemuton — miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?
Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi. Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule — tule tähdistä, vie minut luoksesi!"
Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.
Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.
Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.
Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella — varjot, jotka jo silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko taivaanrannan — kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina. Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus; kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku, murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät, odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä asemastaan.
Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan — ja heidän laskunsa pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet, mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.
Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.
Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan, kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi, mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti, hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä huomaa.
Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä heräävä arvostelun henki — "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun… Minullahan on ollut niin paljon tunteita — ja niin paljon ajatuksia — ja niin paljon kärsimystä — en koskaan voi kertoa siitä — kuuntelen vain muita. Kuuntelen elämää — mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään sanoa."
Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan, hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot, pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu. "Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa — miten luuletkaan, että hän, joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja kääntäisi minulle selkänsä."
Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:
— Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja huvitetun kuulijan — ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi parantumatonta lörpöttelijää?
Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily, joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.
— Ei — ei — Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan pahoillaan Göstalle.
Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:
— Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?
Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään — riemustako vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.
— Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi irti hänen kätensä.
— Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.
— Oi — vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista — en tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?
— Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.
Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.
— Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö isäni vai onko kuollut, — en ole koskaan häntä tuntenut — en edes tiedä hänen nimeään.
Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.
— Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun tarkotukseni ollut…
— Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka — Mutta hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi — en koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä — mikäli siitä kiittää tulee — lisäsi hän vielä matalammin.
Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja lohdutuksen halusta.
— Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin — että oppisitte tuntemaan äitini — häneltä saisitte rakkautta.
— Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi — äitini kuolemasta on kulunut vain puoli vuotta — haava on liian verinen — ehkäpä tulee muutos — mutta nyt — jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän…
Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten sumentamin silmin.
Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti ja tuskallisesti hymyillen.
Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.
Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät — ehkä ne vain piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen — mutta hän ei niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.
Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään, vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin usein johti pappilaan päin.
Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta, kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille heti kotiin saavuttuaan.
Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita, niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä, pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.
Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään, eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva, ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli mies ollut heidän naimisestaan alkaen — rouva ei ollut oikeastaan koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä, vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen, toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.
Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä, tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.
Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi katseensa kulkea pientä joukkoaan.
Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting, hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf … Lena Hodenius? Pienet kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.
— No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, mikseiAnna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?
— Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.
Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi raikkaana lakeudella.
— No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?
— Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun tirkistin sisään.
Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten opetuksen rukouksella ja virrellä.
— Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea — että Jumala mielisuosiolla katsoo teitä.
Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää "opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa. Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä. Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja tuulotti seuraavan tunnin varalta.
Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat "pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2] ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa. Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan" selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu.
[1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee "pähkinät".
[2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä) muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan. Suoment. muistutus.
Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa, kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika", pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä, talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies, suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman. Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen" leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen, vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.
Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme, kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta, jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi, hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.
Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja suntion poika.
— Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä puolitiehen,kokoRuotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme — se on mitä tärkeintä —tärkeintä kaikista.
Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.
— Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi, silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta — sanovat minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.
— Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista, sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen, kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää, Sverker!
Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine silmineen.
— Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.
— Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin varma.
— Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin minä, vastasi toveri katkerasti — kun kuulen opettajan puhuvan, silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin — August aikoo lähteä Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.
— Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin, ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme, oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista, mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?
— Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.
— Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun taistellaan suuren asian puolesta, niin…
He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.
Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia: kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.
"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."
Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä, suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan. Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti, ajamatonta leukaansa sivellen:
— Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me, kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?
— Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?
— Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: "me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.
— Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan maistaisi viinaa.
— Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.
— Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni. Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset tulleet kouluun tänään?
Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa liidellä avaruutta.
— Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.
Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas avaruuteen.
— Tehän tiedätte, että teidäntäytyytoimittaa lapsenne kouluun, tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.
Tingbom ei kuunnellut.
— Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei kunnallismiehenä ole aikaa.
— Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja enemmän perheellenne, Tingbom.
Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron katseen.
— Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt", sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään, olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.
— Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.
Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.
— Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja laiminlyödyistä — hm — rikollisista lapsista.
— Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!
— Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En, mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota tuottavat minulle. Mutta neeiväthäpeä; hyvää iltaa, neiti.
Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.
Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä, keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan, oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.
Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.
— Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään lapsista ollut koulussa tänään?
Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.
— Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden mennä, mutta —
Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen hangatessa permantoa.
— Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?
— Niin, he ovat karanneet, he.
—Karanneet?
— Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa — hän osotti pientä likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen — sanoo, että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.
Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.
— Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiäomaavelvollisuuttanne.
— Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.
— Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.
— Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.
Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen vastauksen.
Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota hän hitaasti ja kankeasti totteli.
— Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.
Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille ja sanoi ankarasti:
— Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.
Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".
Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.
— Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud ankarasti.
Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti: