— Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.
Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.
Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta! Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet huoneesta pois pimeään komeroon.
— Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi lyhyesti.
Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.
Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen, vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla, se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen. Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin voitonriemuisen katseen.
Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö. Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia —ruokkia, kasvattaa ja laahata eteenpäin maailmassa —laahata eteenpäinkahdeksaa, sanoo kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen —elättääkseenkymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja … tutkia valtiotaloutta ja harrastaa yleishyvää?
Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja enemmän lapsilleen.
— Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän…
— Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa —
— Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä. No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut, että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä, neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa tulevaisuudesta, niin — Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi suosioonne.
Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja huiskuttain keppiä sormiensa välissä.
Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta; lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.
Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa otettaviksi pitäjän turvakotiin.
Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli lopulta johtanut päämäärään.
Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.
Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin, mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi, ja huusi:
— Sitä hän saa katua koko elinikänsä!
Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä — toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua — kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle pienintäkään kiveä kannettavaksi.
He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka koetti levittää "harhaoppeja".
Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista tunnelmaa hänen ympärilleen.
— Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.
— Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe ehdotettavana?
— On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset — sitten, kun harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta — miten olen siitä kärsinyt!
Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, ja pudisti surullisesti päätään.
— Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on hirmuinen — eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.
— Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuammeyhtäsyvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. Uskon sen todeksi. Ensin koti — vanhemmat, siskot; se joka on ollut heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan — ne kuuluvat yhteen — ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkauskaikkeenJumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä kiviä, syleillä näitä puita — kuolla tämän ihanan, kauniin maan puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu — kodinkaipuu — ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.
— Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.
Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin luuli hänen tahtovan kerskata?
— Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei tarkotukseni ollut kiittää itseäni.
— Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee —
Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.
— Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua — mutta on niin hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa — olen aina ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. — Niin, tiedättekö, mitä esim. tein viime vuonna? Minuntäytyisaada kokoon rahoja, sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua — yhteensä viisikymmentä, jotka lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin entiselläni.
Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin kaikkien tytärten olla — silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.
— Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta — sellaista voivat tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.
— Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut — ja hän katsahti ylös alakuloisesti hymyten — olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta asti.
Nils huokasi.
— Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei sadulta.
Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä, rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä kyyneleisin silmin.
— Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.
— Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?
Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa, Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.
Niin tuli tiistai.
Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko hänen huoneensa näytti — jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla, kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden. Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja välinpitämättömiin mieliin.
Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi, kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan vain joku kuului olevan tulossa — kahvi ei saanut kylmetä.
Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes pastori?
Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.
— Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.
Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet loistamaan ilosta.
Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan…
Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti kuuntelivat hänen puhettaan.
Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin suusta ei puhunut mikään harhahenki.
Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä vihollisia, — ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin ruotsalaisille!"
Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät "raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset uppiniskaisiksi ja…
Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.
Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.
Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. — Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.
Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään — niin, kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa — ja toisinaan ei poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. — Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien ääressä.
Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä Sverkerin kotiin.
Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.
Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä hetken — mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.
Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.
Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa — miksi he eivät aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.
Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."
Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!
Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi hallitsevana hänen kasvoillaan.
Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.
— Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole terve, näemmä.
August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.
— No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?
— Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat vähän kynnelle kykeneväin apua.
Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu — koulu oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille oikeutta myöten tuleva.
— Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista laiminlyöntiä voi jatkua.
— Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasiWettingin muori lyhyesti.
— No, millä lailla hän sitten on auttanut?
Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.
Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein, löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan, katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"
— Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?
— En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!
— Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina olen sanonut — väkipakkoa ja tohua ja sellaista — sitä on koulussa, mutta mitä lapset oppivat?
— Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat silmänsä Kristiniin.
Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut; August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä katse, joka pelotti Gertrudiakin:
— Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta, mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!
— Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.
— Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja käsi ojossa.
Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.
— Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.
Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa katseessaan.
— Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, odotan siis sinua. Hyvästi!
Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.
Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja vanhempien toruja.
— Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"
Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä tarvitsematta elää satojen muiden elämää — jos sellaista paikkaa maailmassa olikaan.
Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki liikuttavan kiintyneen katseen — aivan kuin koiran — jonka poika häneen loi paremman itsensä herätessä.
Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena — vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla — oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten kiitosta ja palkkaa pyytämättä.
Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, varsinkin Sverkerin ympärillä.
Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä, huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus, joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä, etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä, missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija, silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen, joka ajatuksillesi laskeuu.
Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä, kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot, jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan, kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot, "menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja, silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi ajatus.
Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut, tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon. Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan! Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia kauhistuttavia ääniä!
Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.
Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu: pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää, on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika — kaikilla on silmät, kaikki elää — kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.
Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa — väkivallantekijäin — ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä — jos jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla — murskautua — ruhjoutua — mitä tahansa — ei vain elinijäksi turmeltua — ei nähdä pedon himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä — ei tuntea pedon käsivarsien syleilyä.
Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta — tai myrsky. Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys — yksinäisyys — hirvittävä yksinäisyys!
Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa. Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa, hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja, kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?
Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan. Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä, kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!
Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.
— Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta tuoksi kysymykseksi.
Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa meluisan kohinan äänen vastaavan:
— Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.
Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa, hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti, ja avaa oven.
— Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?
— Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna, pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.
— Hanna rakas, miten kiltisti tehty!
— Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?
— Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa — istu, rakas Hanna. Uh, miten hauskaa!
— Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!
— Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?
— Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan — siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen, vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.
Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi pehmeyttä tylyihin piirteisiin.
— Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja — minä olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken, myrsky niin rynnisteli —
— Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.
— Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.
— Sen kyllä uskon, toisti Hanna.
— No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.
— Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi kuppi, tyttö, noin, — ääriä myöten.
— Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!
— Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin suloista!
Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.
Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui ovelle.
Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin — säälistä, hänen vuoksensa — ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys, miten kauhistava!
— Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut vaikealta?
— Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.
— Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä, sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.
— Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.
— Oi Hanna, Hanna!
Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.
— Sano, Hanna, — etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?
Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta hetki niin kiihotti sellaisiin.
— En koskaan, — en ikinä.
— Ja olet ollut onnellinen?
— No niin — miten kuten — kohtuullista onnea.
— Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin…
— En — en ole koskaan ikävöinyt — en koskaan. Ja hetken päästä hän sanoi hiljaa: — Olen vain kaivannut.
— Hanna! — Olet siis…
Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.
— Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta ja muuta sellaista tyhmää.
Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia kohti.
— Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.
Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.
— Ymmärtää; niin, ehkäpä — sellainenhan on kohtalon tavallinen kulku — meidän kohdallamme — vietelty tai hyljätty — ne ovat arkitarinoita. — Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. — En ainakaan minä. — Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta — ja kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa kaksinkertaisina — No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui — sairastuipa hän erääseen tautiinkin — ja silloin särjin sopimuksen.
— Hanna — Hanna — sinäkö särjit?
— Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa, siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut kihlauksen — ja niinhän asia olikin — kirjaimenmukaisesti. Niin, ja sitten hän nai ikävöimisensä esineen.
Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen kulmainsa alta.
— Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.
— Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea, ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.
Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset silmät kiilsivät kosteina.
— Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.
— Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä — ihmeellinen elämä — voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa rautaniskat ja — mikä ihmeellisintä kaikista — katkerin suru muuttuu Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden arvoituksen eteen — jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka pakotti ryömimään, niin, Karin,ryömimään— sillä liian ylpeä olin käydäkseni — ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.
— Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin uneksuvin katsein.
— Ei, ei, ei selittää — ei mikään voi arvoitusta selittää — ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme. Rakkaan Welhavenin keralla sanon:
ti alt mer mit Hjerte banker
af usigelige Tanker ved den store Livets Gaade.
[Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomatajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]
Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.
— Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.
— Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.
— Mutta äsken sanoit…
— Ei, ei, en puhusiitärakkaudesta — se on vain unelmia, jotka syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.
— Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä — olen niin väsynyt siihen — kaipaan niin rajusti — onnea — iloa — rakkautta…
Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.
Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa mutisten: "lapsi parka!"
Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.
Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti, myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan nurkissa.
Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta. Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä, jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria, pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.
Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin. Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta, että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit, joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella, paitsi lapsiansa ja kirjojaan.
Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat; aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.
Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo, pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin, jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa…
Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi; lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.
Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon, etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.
Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni, kuoli pois.
Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii tirkistämään kaihtimen lomasta.
Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt! Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen, nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen hukassa."
Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä, häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!
Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.
Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta sisään, ja toinen seuraa heti perässä.
— Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.
— Sinä…! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin Karinia kohden.
Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla, rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.
Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten silmäin katse on täynnä rakkautta — mitä sitten muusta kärsimyksestä?
— Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja turvallisuutta kuin äidin sylissä.
Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan, ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä, silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.
Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä, jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä — Karin ei itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat — ilmenihän siinä vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen, särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.
Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa ja huomaamatta hukkuivat.