Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.
Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä jäätynyttä maata vasten.
Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.
Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.
Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä opettajatoimen kanssa.
Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan välillä.
Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun edeltäjiä.
Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen, siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää, itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim. ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä, kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto, vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä; oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia, etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys, tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että epämieluisasti seuraava kirje:
Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!
Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita, vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut, jotka ovat huolissaan.
Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla, kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä voi ne todistaa oikeiksi.
Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät, että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa. Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua, kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi, monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.
Kunnioittaen:
Timeon Tingbom.
Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan vahvisti juuri sitä, mitä hän — ja moni muu hänen kerallaan — oli ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko väestöön — monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia täyttämään — lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi — että hän rohkeni lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen — sehän saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille varotusta.
Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla "kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan, pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen kruunuun viiteenkymmeneen öreen.
Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.
— Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?
Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl jatkoi:
— Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia opetusvälineitä?
Pappi huokasi ja pudisti päätään.
— Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.
Talollinen Svan nousi ja sanoi:
— Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me olemme korjanneet kirkonkaton.
— Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmiesHåf ja raapi korvallistaan.
— Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu olevan aika ruveta vähän säästämään.
— Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja katseli pitkin salia.
Ei kukaan vastannut.
— Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia opetusvälineitä?
— Ei.
— Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?
— Hyljätään.
Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin, sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.
Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa, vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin ilmein:
— Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat, esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena, ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa, kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.
Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle, silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:
— Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni kysymyksen johdosta.
Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.
— Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä koske…
— Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi puheenjohtaja lempein äänin.
— Niin, tarkotankursseja, vastasi Svan jyrkästi ja pannen ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa, kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä? Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen minua ja voivat hyvin polvesta polveen?
Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.
— Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?
Pehtori Kahl nousi:
— Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa oikein ja nurin, jos niiksi tuli.
— Hm — hm — sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat, tahtooko joku teistä vielä…
Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.
— Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään. Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.
— Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden henki — se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.
Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana puolustukseksi.
— Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma. Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän toi jotain — ja —
— Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on — sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä pitävää tämän kirjeen kanssa — kirkkoherra laski kätensä raskaasti Timeon Tingbomin kirjeelle — ja muutoin useiden muidenkin asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?
Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen, jonka jälkeen vasara jymähti.
Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi, hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä päivän toimiin.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.
Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen, isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa lisätietojen keräämiseen.
Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.
— Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne", neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä, toisena sen kiskaisevat pois.
— Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös, päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea toisiaan taistelussa…
Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.
— Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa: ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain väärinkäyttää — on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista vapautta vastaan.
Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:
— Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta, mahtavaa raittiusliikettä!
Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten, niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.
— Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä, juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja Herran palvelijalle.
Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin sai suustaan:
— Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi —
— Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään; mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin, ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen, yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy moninaisiin toimiinne, neiti, mutta — tunnen ihmissydämen kavaluuden ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana — suokaa anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä — joita ette lainkaan käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla, tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä: siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!
Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.
Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.
Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta, hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä rukoilemaan.
Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi, ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua…" Ja hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin, ota, Herra, sieluni!"
Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra —"
Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia ääniä.
Kunnianhimoa — huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta? Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!
Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein, antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin — vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli häneltä riistetty.
— Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä — Olenko hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenutheidänvuokseen surua epäonnistumisestani?
— En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä — voi, aivan vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut menestystä — olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on parasta, että ainiaaksi luovun — sydämeni kiusauksesta en koskaan vapaudu — parasta etsiä jotain vaatimattomampaa — kätkeytyä — piiloutua kaikkien silmistä.
Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! — ei, nämä ovat pahain voimain vaikutuksia — tämä on kiusausta toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän, sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta viimeiseen asti olen taisteleva!
Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus, jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle, olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia, oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon. Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä; liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.
— Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.
— Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla — tahdot yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen poika?
— Tahdon.
Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.
— Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo katseesi suureen päämäärään, Sverker — miten ulkonaiset ja sisäiset kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen, sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?
— Tahdon.
Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohottiGertrudiin.
He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.
— Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen kaulaliinaan.
— Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. — Olipa äitisi kiltti. Ja miten voitte? Miten on veljesi jalan?
— Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.
— Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika, onko jalka musta?
— Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.
— On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?
— On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän — ja sitten musteni jalka.
— Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette kutsuneet lääkäriä?
— Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä kai se ohi menee.
— Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.
— Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan, neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.
— Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.
He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran kanssa olivat häntä raadelleet.
Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet, ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin. Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena loisti korkealta taivaalta.
Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. Ukko — hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen — ukko nousi istualleen vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:
— Herätkää — herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, ettäsaamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. —Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat — kamalimmat pimeässä.Joudu — joudu!
Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.
— No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole rauhaa.
— Rukoilkaa — rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa — rukoile, poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.
Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä permannolle.
Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka tyhmänkysyvin katsein isään.
— Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään poikaa.
Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten ystävä" j.n.e.
— Lisää — lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja unenpökerryksissä:
— "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.
Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä: jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa, kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän kalpeita kasvoja.
— Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet käskevästi karjaisten:
— Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla — tuolla, ja hänen värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa — rukoile, että voitamme hänet.
Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden. Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat viekottelevan pullon ympärille.
— Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.
— Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan ajatuksen johti? Ei se auta — voiman pitää tulla sisästäpäin — niin sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.
— Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.
— Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi, miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka…
— Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja, mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit, päinvastoin.
— Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden — unohdin nälän ja köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.
— Niin, tiedän — tiedän.
— Ja niin on nytkin, jatkoi mies — rukoile, rukoile — en ole koskaan viihtynyt tässä kurjassa tuvassa — rukoile — rukoile — autiolla nummella — oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi — kaukana ihmisistä — niin autiota, yksinäistä — rukoile, rukoile, että Jumala tekee ihmeen — rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi — se tukehuttaa minut — tupa on niin matala — rukoile, että hän poistaa kivut ja vaivat — rukoile, kuuletko, poika, rukoile.
— Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi — tee kipuja ja vaivoja…
— Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.
Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja ojensi sen isää kohden.
— Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta — on aika minun valmistautua viimeiselle matkalle — ja ajattelisin, ettei ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni…
Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.
— Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.
Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.
— Ei se auta — minä heti paikalla haen tohtorin.
Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.
— Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.
— Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme — rukoilkaamme. August lapseni — August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa — anna meille syntimme anteeksi — anna meille jokapäiväinen leipämme, älä johdata meitä kiusaukseen. — Eukko, etkö kuule, että poika on kuolemaisillaan, rukoile — rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi ja veljestäsi. — Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei kukaan voi auttaa. — Niin —yksi — yksivoi auttaa — eikö jossain puhuta särjetystä ruovosta — sano, eukko, muistatko, miten se oli — särjettyä ruokoa…
Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja pimeydessä.
— Särjettyä ruokoa — särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?
August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.
— Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.
Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.
Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä nääntyvänä — miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?
Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.
Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita, kiusaantuneita kasvoja.
Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.
— Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen — tekö, neiti — — se nyt oli aivan…
Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden ihmeellisten sanain jatkon.
— Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita, kuulin minä —
Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.
— Miten on, August?
— Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.
Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.
— August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile — rukoile — rakas neiti — rukoilkaa hänen puolestaan — meidän kaikkien puolesta — me olemme kaikki särkyneitä — kuinka se olikaan? — Särjettyä ruokoa — miten se oli? — Olen unohtanut jatkon.
Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.
— "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei sammuta", — sanoi Gertrud juhlallisesti.
— Niin se eli — nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa kirkastuivat, on toivoa sinua varten — minua varten — meitä kaikkia. — Mutta rukoilla sinun täytyy — rukoile — rukoile henkesi edestä.
— Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.
— Rukoile kuolematonta sielua — ijäistä elämää — rukoile — rukoile, August lapseni — Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä ruokoa, hän on kuuleva — rukoile, rukoile…
Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi ijäisyyskaipuu.
Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.
— Jeesus Kristus — ole kanssamme tänä hetkenä — tee se, mikä meistä näyttää ihmeeltä — pyyhi pois synnit — anna anteeksi rakkautesi tähden — sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen — kuoleman pimeyteen — sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä — suuria eikä pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, rakastava — sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu — nämä haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi ihmeellisestä liekistä.
Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. — Mutta kuin sen kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, suitsevaista sydäntä en sammuta". —
Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui, nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä viiltävään satuun.
— August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa, kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana, hän, pikku August — joka oli hänen rintojaan imenyt — jota hän niin monta kertaa oli kantanut nummen poikki. — Oi Herra Jumala — Herra Jumala!
Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja raatamisen harmaan arkitunnelman. — Hän itki pientä Augustiaan, niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen kuin oli, odotti niin paljon elämästä.
Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen tunnelman.
Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen, että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän "tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin, hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.
— Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.
— Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.
— Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään, nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.
— Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.
— Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki perkeleenkojeet!
Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.
— No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin kunniapäivänä.
Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.
Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja komeudella.
— Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.
Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.
— Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.
Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.
— Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on minun päiväni — nyt on minun päiväni, näetkös — sinun ei pidä ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän virastani vaarin. Katsotaanpas — täytyy vähän laskea, näetkös — vähän laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja…
"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.
— No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?
— On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.
Lotta naurahti ylenkatseellisesti.
— No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän — lasketaan vähän.
— Voileivoksia Östergårdista Svaneilta — kelpo voileivoksia ne tavallisesti lähettävät — sitten Emelie Lagerin oikeita pursorinkilöitä — ihan ehtaa — sitten Hövekan muorin sokerikakku ja Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä leivoksia, se on nyt jotain kunnollista — kunnollista. — Nyt lasketaan hiukan — lasketaan hiukan.
Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.
— Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa "kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.
Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.
— Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti Kristinille.
— No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.
— Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista — kyllä tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset että alhaiset.
Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen syvemmin ja tuskaisemmin huoata.
— Oi Herra Jumala — rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on mennyt…
Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen samanlainen pää- ja jalkopuolessa.
— Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen. Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan hautaan.
Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.
Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia, täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan, silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen "laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei tarvinnut hävetä, se oli varma.
Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat kylmänsinistä taustaansa vasten.
Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita "toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp, "pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.
Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan: "ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" — "enhän nyt minä" — "eihän toki", kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.
Mutta se viipyi.
Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:
— Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.
Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä sietänytkään.
— Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu — ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini — minä määrään — nyt on minun päiväni — se tulee, milloin tulee — kuolleen eno ei ole vielä tullut — me odotamme häntä.
Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".
Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä — Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt itseään muita parempana — sen minä tiedän varmasti, että hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin jätelihaa halusta, sanon minä."
Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.
— Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva — "Jo vaietkoot valitusäänet".
Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.
Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain, seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin vanhin.
Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille, ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli täysi työ niitä hillitessä.
Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat, pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä rämistävän.
Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta; muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia. Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.
— Olkaa hyvät — pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat, katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne — olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat, kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" — "olkaa hyvä, pitäkää hyvänänne — vielä yksi kapillinen" — "kiitos, kiitos, se nyt on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena, urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias, kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani, minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa, kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka, hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja "Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" — Poikani, poikani, kyllä Jumala kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.
Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä — olkaa hyvä!
Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia, halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän elämänsä varrella.
Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä. "Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa pitää?"
Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja, kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.
— Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Silläyhdensellaisen sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.
— Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.
— Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.
Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.
— Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.
— Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.
— Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.