Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan oli armahtava,hänkyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.
— Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin, ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on viimeisellä matkallaan.
Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili vainajan sielun puolesta.
Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen, samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan, ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.
— Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa nöyrät.
Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, joka sulki vainajan rauhansa suojiin.
Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina kirkkoväen tulla.
Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on tomu saanut". — Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, kiitoksia paljon poikani puolesta.
Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. Lihalientä voileivoksien keralla — se tarjottiin kupeista ilman lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt — lihamöykkyjä, suolattua lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.
Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista j.n.e.
"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä käy hankalaksi ruokkia".
Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla niinimatolla…"
— Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.
— Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. "Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja hengellisiä rivileekioita!
Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä keittiöön, hypähteli harmista.
— Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä Herran siunausta kunnolla lukea!
Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava, oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.
Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat. Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.
Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa jokaiselle kätellessä.
Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:
— He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?
— Eihän toki — meitä on jo niin kestitty — eihän toki, se on liikaa, kuului joka taholta.
Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan, mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."
Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting. Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan juhlapäivänä.
Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa — koulutyökin sujui tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.
Mutta sitten eräänä päivänä — noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen — tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.
Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.
Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona, kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.
Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi mäkeä alas.
Oli Maarianpäivä.
Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus, vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet, mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen, onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä auringonvälkettä.
Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän — muuttolintujen tulon enteen.
Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan. Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.
— Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa — vaiti, vaiti, koiraseni.
Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.
Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.
— Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull, kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?
Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.
— Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.
— Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.
Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.
Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.
Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.
Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:
— Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain säveästi:
— Onko teillä työtä minulle?
Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.
— Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.
— Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.
— Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.
Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa, milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä, tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta kohinaa. —
Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi juuri astioita.
Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.
Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja sanoi ystävällisesti:
— Siin' on, syökää, Olle Bull!
Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.
— Mitä nauratte? ihmetteli piika.
— No, katsokaas — minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoinLars Andersin tuvassa.
— Millaisen? kysyi piika uteliaasti.
— Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee maassa edessään ihmeellisen esineen. — "Jumala varjelkoon, mikä se on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin kulhoon.
— No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu — ha-ha-ha!
Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja jatkoi silmät loistain:
— Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" — hän mutisee katkerana — "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi vuoteeseensa.
— Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani OlleBullin eteen lautasellisen mehulientä.
Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan kuin oli tulta liedessä.
— Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten, oletteko täällä taas?
Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.
— Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa — huonosti ja kurjasti, kuten aina?
Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.
— Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.
Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana; mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän kirkastetussa valossa.
— Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori, tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien päämme päällä.
Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:
"Mies vanha tietä vaeltaa, maasta maahan kulkee hän, lumivalkoisna tukka tuivertaa, käsi vapisee kerjääjän. Mut syli on avoin ja pohjaton: hätä, murhe nimensä on.
"Jumal' auttakoon meitä armossaan, kun vanhuksen kohtaamme. Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan, joka kuolitkin eestämme. Hätä, murhe niin raskas, raskas on, vaan voimasi rajaton!"
Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.
— Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten, niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!
Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää. Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista lahjoista!"
Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:
— Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!
— Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!
Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"
— Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat, täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä — kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että ihan kammotti.
— Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin — oikein niin, että voisi nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten — ne menninkäiset — menninkäiskansa!
— Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!
— Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?
— Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran, yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana. Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni, että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää — antakaa leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani, sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta, kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon pahaa ja moni kiusaava ajatus.
— Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!
— Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.
— Saavatko ne sitten aina elää?
— Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.
— Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.
Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen loiste.
— Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin takana.
— Millaista siellä on?
— En tiedä — en tiedä — vain yhden asian tiedän —
— Minkä sitten?
— Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.
Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia, jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä — kerro vielä, Olle Bull!"
— Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?
— Emme — emme — missä?
— Näin ne toitottivat.
Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:
— Tututuu — tu — tuu!
Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.
— Vielä, Olle Bull, vielä?
Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!
Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.
— No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti alentaen äänensä kuiskaukseksi.
— Emme, vastasivat lapset uteliaina.
— Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!
— Niin, mutta eihän kevät ole tullut —
Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja niityt.
— Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?
— Emme.
— Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne — laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan hämärtyessä.
— Mistä sen tiedät, Olle Bull?
— Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea, joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen linnun puussa visertelevän: "tirlit — nyt on kurki kotimatkalla ja hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä vielä näytä.
Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät — nyt on kevät — tänä iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."
Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja sanoi:
— Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.
Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia. Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä — oli Maarianpäivä — he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla oli — vohveleita ja sokeria — he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua — vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja kevään suuri ihme tapahtui.
Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon, kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.
Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa, missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten, siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.
Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa — nyt kuului jotain ulkoa — siivet rapisivat kattoa vasten — nyt — nyt tuli kurki! Eivätkä he uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät täynnä satuhohteista intoa.
Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä; keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.
Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden, isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.
Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet, muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät. Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni — nyt avautuivat taas — samassa kulki loistava kimallus halki ilman — kurki tuli viimeinkin! Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja unelmain maahan.
Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan odottaneet.
Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja suuri satulintu — jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan ei muistuta mitään todella olevaa — lentää huoneeseen. Ja sen mukana valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan, auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.
Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä, muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja poristen lakeudelle.
Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät — hattarat riippuvat avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat, milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta, taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.
Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa — nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä. Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan, satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit huumaavaa kevätjuomaa.
— Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli täällä yöllä! Se toi valoa muassaan — se tuli tuosta ikkunasta — ja siitä se lensi ulos taas — nyt on kevät — kevät! Onhan kevät, äiti?
Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti päätään.
— Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se on ollut koko tämän viikon.
— Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.
— Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.
Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten, lokaisten nietosten alta.
Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen; synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat — lapset riemuitsevat — nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan ja repiä onnen itselleen — ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.
— Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.
— Nyt on kevät — nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat kuin kevätpuroset.
Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja peittää ihanan taulun.
Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen, velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin, että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan voi puhjeta huutoon: "äiti — äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin yksinäisen linnun huuto yössä.
Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan, pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä lakeuden raikkaat tuulet — toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu, häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta — elämä tarjosi niin paljon mahdollisuuksia — menneisyyden voi unohtaa — pois pyyhkiä — oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.
Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi, miten hullu hän sentään oli — mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin "kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja mailta.
Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä, niinkuin puristaa katkera ajatus.
Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan, puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?" Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. —
Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä. Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen nuppineuloja — tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta, minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla — mielemmin istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei voinut puolustautua.
— Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.
— Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est la folle de la maison!
Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!
Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä, kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin — sinä olet syypää."
Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän; sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta seuraavana aamuna kotiin.
Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi, miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään neulanpistoista, joita oli tulossa.
Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna; kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen. "Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun ei kukaan ole kuuro?"
Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan. "Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä, "jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.
Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa, viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin, kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi, ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen sisällön.
— Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta sulhasen, tiemmä?
Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.
— Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset tytöt kuin minä — johan nyt.
— Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee Blombackan patruuna.
Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.
Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen. Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.
Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka, jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset olennot,
Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki — kenties se näytti liian lähentelevältä — kenties pitäisi hänen kääntyä takaisin —
Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah, jospa tuo olisi hän — ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin — jalka tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen lemmenkohtaukseensa.
Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan kuin "kevään prinssi".
Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan, tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar, vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta, askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin, oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.
— Miten suloinen hän on — miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin — hieno ja ilmava kuin keijukainen — miten ihmeelliset hiukset!
Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein ojensi tälle kätensä:
— Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. —Saitte toivoakseni kirjeeni?
— Sain — kiitos.
Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta: "Mutta miten kaunis hän on — kauniimpi kuin luulinkaan — niin valoisa, niin sädehtivä!"
Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja, ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin, ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."
Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta, rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat, rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!
Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta, antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen. Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet, puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan kirjoja Karinille — tällä ei ollut varoja niitä ostaa — sitten hän joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön. Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. — Hän oli niin paljon kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin lapsellinen. — Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista. Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä — kuinka voi mies niin menetellä — minusta se on pahempaa kuin murha" — hän mutisi.
— Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä kuulla — hän oli kuitenkin isäni.
Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
— Hän — mikä hän? Ettehän tunne häntä!
— En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes koskaan saanut tietää hänen nimeään — ja kuitenkin — niin, se on ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. — Se on ehkä heikkoutta — mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti — häntä, joka teki niin paljon pahaa äidille — jota niin rakastin — niin, se on sukkelaa — ihmissydän on niin monimutkainen.
— Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?
— Oi tunnen — hirveää katkeruutta — aina, kun olen onneton, syytän häntä — mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut — näin hänet kuolevana — kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi, olisin antanut anteeksi — ja äitikin olisi — jos vain olisin hänet löytänyt. — Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen minua. — Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa, etten sitä tee — mutta minä en vihaa — siksi, että verisiteet ovat niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä vuoksi.
— Miten sen tiedätte?
— En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki ulkonainen — löytyy näkymättömiä siteitä — tuntemuksia — joista emme ikinä pääse irti — vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär — ja olisin niin mielelläni rakastanut häntä.
Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei, Karin ei ollut kansanlapsi — hän oli perinyt enemmän tuntemattoman isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön, alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko, värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.
Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.
— Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään — heille ei oikeastaan ole sijaa — he ovat leimatut — leimatut kärsimään — sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.
Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.
— Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte — sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa — sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta leimaa kuin tenhon ja runouden. — Sinun kaltaistesi täytyy tulla onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.
Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.
— Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos sitä lie ollutkaan!
Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?
— Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan ylös.
— Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?
— Rakkahin — sinä et saa kuolla, et — et — juuri nyt tulee sinun elää.
— Niin, nyt olenkin elävä!
Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.
Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö, kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui vapaaseen rakkaussuhteeseen?
Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi sen painosta maahan vaipunut.
Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.
Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa, katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.
— Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro kihlauksestamme, joka on vielä salainen.
Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin. Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi välittäisi puolustaa itseään — eikö koko maailma ollut köyhä hänen tulvivan rikkautensa rinnalla?
— Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma käytöksensä on moitteeton. Siis — varotan, ja toivon, että tämä on oleva ensi ja viime kerta.
Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti jäähyväisiksi tervehdittyään.
— Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan, minunko onneni herättää katkeruutta — kateutta — kuinka rumaa — mutta — mutta… Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah, kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman — rouva Henningsoninkin ja Estridin —
Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa rakkaudenonnessaan.
Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.
Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli, "miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"
Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi etäisyyteen.
— Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat avaruuden lentääkseen — ne pakahduttavat rintani.
Ja hän naurahti — jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen huuliltaan.
Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin — äiti — rakas äiti — kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"
Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa nummelle.
Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä kaukaisuudessa oli kaikki sinistä — siniseen harsoon olivat vuoret kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa yksinäisyydessä?
Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista kukkaa — tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.
Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja raastetuilta.
Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä — kuinka olla toivoton — hän ei voi pettää — omistanhan jo hänen rakkautensa."
Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"
Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.
Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat, ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät voineet — milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus — me yksin lemmessämme rajattoman autiuden helmassa…"