Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti kädestä, joka häntä syleili.
Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.
Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla, joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi, että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.
Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä portaille hänen jälkeensä katsomaan.
Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli — oliko se mielikuvitusta? Olipa miten tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko nainen — jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten vaarassa. — Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä — hänen täytyi kohta saada hänet täältä pois — ehkä hänen äitinsä — ehkä — niin, jotain oli tehtävä.
Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan, ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.
— Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli aivan…
— En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että hän olisi täällä — vain vielä muutaman sekunnin — ehkä kuulit sen? Tule, rakkaani — istu vielä hetkinen täällä — katso, kuinka kuu kimaltaa vuoren yllä — tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä ihanana kesäyönä.
Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:
— Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta — hän oli onnettomin, hyljätyin kaikista — ja nyt hän on niin rikas ja onnellinen kuin ihminen olla voi. — Kerron sinulle elämästä, joka oli autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu — kun eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. — Oi, Gösta, sinä et tiedä, mitä olet minulle — sinä annoit minulle elämän — minä olin kuollut — nyt vasta elän.
Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.
— Suloinen tyttöseni — kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka löysin metsäkorvesta — miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? Kuutamoko on syypää?
— En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin mahtava — se valtaa — se tarttuu sydämeen — et tiedä, tuskaako se lie vai riemua — se on niin sanoin selittämätöntä…
Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.
Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän sykkivän sydämensä unelmat.
Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.
Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan — niinkuin menneisyys aina kostaa.
Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.
Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä etäisyydestä ne tulivat — hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt niiden päällitse kohisten kiitävät.
Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.
Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.
Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa katkeruutta, joka hänessä kuohui.
Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään, korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.
Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen, joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän viimein kumeasti:
— Mitä teillä on minulle sanottavaa?
— Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun, suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa, varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?
Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.
Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:
— Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.
— Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.
— Mitä tarkotatte, nuori mies?
— Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa luolassa, kaukana metsässä — jota te, kirkkoherra, sanotte "rauhotetuksi alueeksi" — on seurakunnalle, teille itsellenne häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan hälvene.
Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä korinana.
— Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, jolloin…
— Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.
Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska tarjoo levollisemmalle vastustajalle.
— Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.
— Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on nyt minulle vieras — jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja sydäntä.
— Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.
Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman nuorukaisen sieluun.
Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. —Sillätavalla menetät suosion — kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä esikuvana ja sielunpaimenena.
Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä — on kerrassaan luvatonta pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja pikkuleipiään ruokakaapista.
— Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.
— Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, meillähän on niin paljon, mistä kiittää.
Estrid tukahutti hymyilyn.
— Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.
— Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta… Nämä nuoret, maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta vievät — perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja yhteiskunnan perikatoon.
— Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut — niin, suoraan sanoen, lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty äänensä — minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on käynyt huonosti — hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.
— Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva — hän oli niin hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.
— Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.
— No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista sanoista, emme saa niin puhua — kuka tietää, emmekö ehkä itse ole jossain määrin syypäät — ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.
Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.
— Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut ystävällinen Karin Blomia kohtaan; muttahänon näyttänyt siltä, kuin olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75 öreä. — Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne. Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.
Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.
— Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä, teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!
Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää, kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston makeutta.
Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen, antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle. Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.
Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.
— Siellä he — he — istuvat — hyvin syötettyinä — suoja-aidat joka puolella — ja tuomitsevat — tuomitsevat — sitä — joka —
Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, leimuvan päänsä rintaansa vasten.
— Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli — etkö tiedä, etteivät ihmiset armahda?
Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.
Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.
— Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra… No niin, sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.
Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.
— Matkustatko — lähdet luotani — jätät minut?
— Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään — minun täytyy — tahdon kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan — hän on ymmärtävä — antava anteeksi — hän ei ole työntävä meitä pois.
— Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani — oi Jumalani —
Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.
— Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi — niin eikö sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, kunnes minä ennätän järjestää asiat?
— Ei, ei ketään, ei ketään — minulla ei ole koko maailmassa ketään paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.
— Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?
— En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.
Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän enää voinut Karinin tuskia tuntea.
— Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni on seisahtunut — olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin edelläni ratsastaa panettelu.
— Mutta sinä — sinä — sinun on toista — mutta miten käy minun, jos — jos — etkö ole ajatellut tulevaisuutta?
— Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan — ehkä ei ole niinkuin luulet — ehkei sinua ajetakaan pois.
— Ajetaan — ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihänsemuutoin ole pahin puoli asiasta — mutta tulevaisuus — tulevaisuus.
— Niin, enhän minä vielä tiedä.
— Sinuntäytyy, Gösta.
Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.
— Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt ennemmin ajatella.
Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.
— Tuntuu — kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.
— En, en syytä sinua, en — en! Mutta en liioin tahdo, ettäsinäsyytät minua, ja tuossa sanassasi;täytyy, piili jotain sellaista. Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja kuin sinä.
He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:
— En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole saava.
Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun — tästä lähin vei tie alaspäin —
— Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen tähtesi — en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.
Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.
— Entä äitisi?
Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.
— Äitini — niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla on muureja, joihin pää kolahtaa — köyhyyttä — sydämettömyyttä — suruja ääriä myöten.
Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.
— Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin — ei epätoivoa — ei tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. — Oi äiti — äiti! Mutta hän on meitä auttava — meitä molempia.
Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.
Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.
Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.
Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan päällä häntä lähinnä — sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?
Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.
Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.
Karinin kirje Göstalle.
Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen lapsemme,meidänlapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä teemme?
Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt — köyhyyttä ja häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä — se tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. — Mietin ja mietin, ja kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, pelkäävä"… Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!
Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se jotain auttaisi — rakastan sinua — en kadu. Ei tunnu lainkaan siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, sydämettömät ihmiset. Kirjota pian
Karinillesi.
Göstan vastaus.
Rakas tyttöni!
Minäkin olen miettinyt — miettinyt, niinkuin miettii se, joka seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun tieni, tuoko — tuoko — tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät, itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme, silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla: "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi, erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se tie onvelvollisuuden. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta tietä vei mennä.
Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja hän — hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni. Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa. Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat yhdeksi!
Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan — enempää minun ei tarvinne sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan — vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!
Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut. Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini luona — siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään ystävänsä luo — me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät kaikki puheet — pahansuovat tai hyväntahtoiset — jotka kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.
Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta. Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin, tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä — jopa ilollakin. Ja tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on korvaava kaikki uhraukseni.
Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja tule — kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on kiusannut ja rikki raastanut.
Oma Göstasi.
Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut, ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.
Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa — mitä siitä, missä hän oli — kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden omassaan.
Mutta hän — hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.
Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.
Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.
Hänelle oli Göstakaikki kaikessa; Göstalle oli Karin kuin suloinen unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi — hän ymmärsi sen, ei palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, vastustamattoman, järkähtämättömän.
Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi — kaikki oli ollut mielikuvitusta — hän ei voinut herättää rakkautta — ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu kuin oli.
Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.
Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen kasvojaan.
Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä — luuliko Gösta, ettei hän ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta ja suvulta ja ystäviltä,josuhraus tapahtui.
Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli ajatellut.
Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.
Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.
Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima — hän oli uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt häneltä aurinkoa — nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. Ei, ei pimeyteen — lepoon ja rauhaan — ijäiseen rauhaan.
Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin — sinä annoit minulle aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman elämäni —"
Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin päivänpaistemuistonsa.
Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:
"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti — nukun sinun ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, kaikki muu on unohtunut — ijäiseksi.
"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko — muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on voitonmerkki — sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä ja -sydämistä.
"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville — oi Gösta, heitä on niin paljon.
"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti minut synnytti — pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan onnelliseksi.
"Karinisi."
Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa, jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.
Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta; kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina. Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena, täynnä sanomatonta kaihoa.
Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli mahtavia ääniä, jotka kutsuivat…
Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti: "minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.
Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka verkalleen laskeusi nummelle.
Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään; mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän päivänpaisteen hohdetta.
Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt meidän täytyy lopettaa — opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma — kas niin, tuon korin pitää olla täynnä — pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"
Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä, lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.
Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju. Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita! Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä, äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!" Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.
Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita puoloja — muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. — Ja pienet ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja vastuksia.
Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.
Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä, vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas, jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!
Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään, panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja odottivat.
Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.
Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"
Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!
Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä keskenään: "Hän on varmaan sairas — mennään katsomaan — tulkaa, kolkutetaan ovea."
Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea. Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan avain, hän on mennyt pois!"
Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi niin."
Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.
— Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja uteliaina perässä.
Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:
Neiti Hanna Myhre!
Omakätisesti.
Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä tiedän, mitä se merkitsee!
— Mitä sitten?
— No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä — omakätisesti, ymmärrättekös.
Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää
— Ehkä — mutta mitä sitten?
— Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!
— Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä — vaari sanoi, että vanhoille se niin helposti tapahtuu — viedään kirje neiti Myhrelle, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.
Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.
Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.
— Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme sinne!
— Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista voitonriemuisena.
— Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi toinen.
— Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaanStupetista takaisin.
— Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.
— Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. — Silloin ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien tuomittaviksi ja todistamaan.
Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.
— Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.
— Olle Bull kertoi.
— O-o!
Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. OlleBull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taaskatsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven saiStupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!
Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.
Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen vesisade väristen vaipui syvyyteen.
Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun KarinBlomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.
Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. "Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.
— Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, mitä ulkona tapahtuu!
Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja lapset panneet pois tavaransa.
Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.
— Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?
— Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.
Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.
— Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja käheällä äänellä.
— Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei tullut. — Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. — Koko tunnin etsimme. — Sitten löysimme tämän kirjeen pöydältä.
He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.
— Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.
Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti kirjeestä!
— En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.
— Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi edeltäpäin sen sisällön.
Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.
Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.
— Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki täydellisen rakkauden silmäin edessä.
Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.
— Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu alkaa.
Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.
— Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin kulkisitte haudan ylitse.
Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi ja lähetti heidät pois.
Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.
Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.
Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, nauraen he juoksivat yli mättäiden.
Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, "hoi, Pelle, halloo, Pelle!"
Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman elämäniloisena yli tietymättömän haudan.
Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut tulla häirityksi.
— Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.
Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä olisi olleet niin terävät — mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!
— Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.
— Vai niin — niin vai — vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä ovelle ja koputti epäröiden.
— Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.
— Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.
Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"
Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.
Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen meri naisenrakkautta ammennettavaksi.
Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti hänet arasti katsomaan sivulle.
Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. Sellainen oli elämän kulku — sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta mahdoton järkyttää.
— Mikä teidät — hän kysyi arvokkaasti.
Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.
— Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus teki äänen kumeaksi.
Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä samanmuotoisena.
— Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja epävarmasti.
— Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään hukkaan menneen, ei — hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä — ei, ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi — mutta erään kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä — Karin Blom on eilen tehnyt itsemurhan.
Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.
— Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika sitten, ystävällisesti — rohkaisevasti — tarjosin apuani — minä — minä —
— Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä — kuinka te — kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua auttakoon.
— Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja kohtaamatta Hannan katsetta — minäkin voin tosin olla syypää puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensakyllin? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät kansakoulunopettajain elinehdot.
— Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte kohdelleet häntä rakkaudella, niin — Mutta en tahdo syyttää sinua sen enempää, omantuntosi tuomio — Jumalan tuomio on kyllin. Mutta tahtoisin olla mies — tai nainen — jolla olisi kynä ja sana vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi raajarikkona — tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa — tuolla muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä — ei kukaan kuule hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista — tuolla taistelee toinen tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. — Tuolla sortuu muuan köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa näkemättä!
Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, osaksi levottomuudesta.
— Mikä nyt — mitä on tapahtunut?
Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran jaHannan väliä.
— Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra lyhyesti.
Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti äkkiä hänen piirteensä — niissä heijastui jotain Hanna Myhren syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.
Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:
— Oo — niin surullista — kuka olisi voinut sellaista ajatella — siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan — tapani mukaan ystävällisesti ja rohkaisevasti.
Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!
— Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!
Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.
Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen, ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa. "Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".
Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten kamalalta nummi näytti — oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa helmassaan. — Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä, vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain aaltojen.