Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.
Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.
Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.
Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:
— Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö rakastakaan minua?
"Siis ota käten' Herra ja taluta…"
Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai hämärämmin.
Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.
Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä, kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.
Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein. Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus, mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut levottomuudella hänen mielensä.
Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka menivät pappilan ohi.
Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.
Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen, sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt ja laulanut.
Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. — Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.
Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.
— En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.
— Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomauttiBrita.
— Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.
— Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi isä.
Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.
Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.
— Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.
Annan ensi mielijohde oli — päästäkseen enemmistä kysymyksistä — vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.
— Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.
Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.
8.
Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen kestäessä.
— Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän sivistyä taasen, selitti hän.
Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin historiantunneilla.
Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.
— Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä herkuttelemassa.
Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.
Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos neiti Vilde sallii, sanoi hän.
Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.
Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.
Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä. Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.
— Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.
Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.
— Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ niin valoisana kuin mahdollista.
— On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.
— Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn iloksi, sanoi Lucia.
Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.
Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti hänen vastustuksensa myöntymykseksi.
Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuinSander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.
Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.
Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.
— Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.
— Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?
— Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita rehellisesti.
— Ketkä me?
— Irene ja minä.
— Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.
Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut masentaa itseään.
— Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme kuulla sen?
— Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta onalhaistakuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.
Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.
Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.
— Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.
Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja äänessä jotakin taivuttavaa.
— Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla joksikin.
Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.
— Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.
— Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista meillä on kotona!
Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.
— On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.
— Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä saisi.
— Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.
— Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. Hän ei huomaa sitä.
— Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.
— Tahtoisin joksikin, joka on reipasta — miksi tahansa — esimerkiksi voimistelijaksi.
Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.
— Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.
— Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?
— Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti tahtoisi auttaa minua!
— Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?
— Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti tietää.
Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä ihmiset ajattelivat hänestä.
— Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan sinulle.
— Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!
Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.
9.
Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja vilpoisina.
— Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.
— Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.
— Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat olivat kylläkin selviä.
— Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo on niissä, vastasi Lucia hymyillen.
Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi tahtonut tietää kummankolainen hän oli.
— Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.
— Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta hämmentää itseään.
— Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.
Lucian silmät suurenivat.
— Onko tohtorilla poika? Luulin…
— Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.
— Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi.Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja.Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.
— Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.
— Pelkään hänen tulevan.
— Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?
— En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?
— Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän yht'äkkiä.
Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei joutunut siitä hämilleen.
— Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.
Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään mahdollisesti liikkui.
— Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna hänen katseensa ja hymyili.
— Eikö se sitten ole?
Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän nauroi.
— Mitä nyt? kivahti tohtori.
— Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.
Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä vakuutetuksi.
He olivat nyt Borgin tienhaarassa.
— Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?
— Menen.
Hän nosti hiukan lakkiaan.
— Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.
— Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.
Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.
— Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne, sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.
— Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.
— Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?
— Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?
— Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,
— Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.
— Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.
Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.
— Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten mieliä.
— Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntäyksinpä teillekin.
Lucia nauroi keveästi.
— En aio koettaa, sanoi hän.
Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.
10.
Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä, että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar. Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, — silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan ja käytöksessään.
Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli vaikeasti voitettavissa.
— Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.
Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.
— Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä hämmästystä, mitä hän tunsi.
— Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi Lucia.
— Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen hevoset tulivat pihaan.
— Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on! pyysi Irene.
— Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan tilikirjojaan tutkimassa.
Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.
— Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.
— Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai eikö.
— Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.
— Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen hameeni häntä vai eikö.
— Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikäLucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.
11.
Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä — kaikki oli pakkasen hopeoimaa. Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena järven jäähän.
Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin painoi sen sieluunsa.
Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja oleskella siellä!
Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.
Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.
Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto, leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.
Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.
Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa, ja se kuului kyllä paukutuksesta.
Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan, hauskan kirjan lukemiseen.
— Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!
Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja nahkalakin reunustassa.
Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta, mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.
— Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja paukuttaa.
— Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.
— Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.
— Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke katseessa.
— Päätetty asia! Mihin karkaamme?
— Tukholmaan tietysti.
— Ja mitä teemme siellä?
— Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.
— Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?
Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti…
— Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä,milloinkahanhän puhuu isälle minusta?
— Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.
— Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.
Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.
— Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.
Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän katseen vihattuihin kangaspuihin.
— En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka siitä, että se aikanaan valmistuu.
— Onkohänselvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?
— Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei tietäisi.
Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.
— Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen tarjoustaan vastaan.
—Tahdotkotosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.
— Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.
— Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa on hänen luotaan matkustaminen — ennen kaikkea hänen tähtensä olen jättänyt karkaamisen.
Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.
Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä. Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa, se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.
12.
Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouvaClareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.
— Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos niiksi tulisi, vastasi Lucia.
Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.
— Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti jäisi.
— Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouvaClareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.
— Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.
Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.
Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä, havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei hän löytänyt niistä mitään lämpöä.
Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.
— Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa.
13.
Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan paljaana.
Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik, teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta joululomalle.
Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.
Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut nukkumaan.
Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.
Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.
— Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.
Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan seuratessa jäljessä.
— Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.
— Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla äänensävyllä.
— Sitä ei ole helppo sanoa.
Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.
Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.
Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin asetetut käsivartensa siihen.
Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.
— Anna, en halua ruveta papiksi.
Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.
Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.
— Miksi et?
— Minulla ei ole elävää uskoa.
— Mutta Erik!
Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.
Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan sen.
— Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein taivuttavasti.
— Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.
— Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä ei ole ollenkaan.
Erik oli vaiti.
— Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?
Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.
Mutta Erik pudisti päätään.
— Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.
— Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.
— Se on tullut vähitellen — ja kasvanut. Olen koettanut olla miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut miettimiskyvyn, niin…
— Erik, epäiletkö sinä?
— Epäilen.
— Mitä?
— Enimmäkseen kirkon oppia.
Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän katseen.
— Ja voithan ymmärtää, ettäseei sovi papille. Niin, senhän Anna kyllä ymmärsi.
— Mutta etkö luule sen menevän ohi?
— Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen, olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.
Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.
— Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.
Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.
— Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan, monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä juuri minulla ei ole — enkä koskaan voi sitä saada.
Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.
— Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.
Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään taisteluun.
— Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?
Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin. Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin kuin avata isän sydän ymmärtämään.
— Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.
— Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti voimallisesti vastaukseksi.
Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.
— Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niinmeillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.
Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.
— Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.
Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.
— Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?
Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.
Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.
Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen vaistonsa sanoi sen hänelle.
— Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua paremmin kuin luulemme!
Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.
— Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.
— Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.
— Tiedän sen — mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.
Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.
Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät he kuin äänettömästä sopimuksesta.
— Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni saisivat periä jälkeeni.
— On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.
— Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.
— Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.
— Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.
— Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän hellästi Erikiin.
Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että hänellä on pieni sisar, josta pitää.
— Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.
Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan osoittaa sitä tälle.
14.
Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.
Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se oli melkein yhtä hupaisaa.
Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi leikki ja tanssi.
Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta kuin työtä.
Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi Erikin paraillaan tanssimassa.
Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin hän tänä uutena vuonna oli.
Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä ajatuksiaan pakoon.
— Sinäkö siinä olet?
Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick huomio-asennossa hänen vieressään.
Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.
— Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.
— Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia kanssani?
— En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.
— Joutavia! Tule vain!
Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.
Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.
Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.
— Kuinka voimakas sinä olet!
— Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin. Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.
— Enhän minä sitä tee!
— Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.
— Nunnaltako?
— Pyhimykseltä.
— Sinä olet aina yhtä hassu.
— Pahempi, toivoakseni.
Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!
— Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän kai lienee siitä paras todiste.
Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.
Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.
— Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.
Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.
Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, jolle on tehnyt hyvän teon.
Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.
— Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.
Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti verrattoman lennokkaasti ja hienosti.
— Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? kysyi tohtori.
— Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, vastasi Lucia häiriintymättä.
— Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.
— Enkö minä sitten kuulu niihin?
Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua rouva Jenningsin kanssa.
— Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei ollut huomaavinaan.
Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.
— Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.
— Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.
— Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.
Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti tanssiin Lucian kanssa.
Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli rytmiä ja sulavuutta.
Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.
— Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.
— Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.
Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.
— Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.
Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.
— Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias ihastuneena.
Allan katsoi huvitettuna häneen.
— Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina opettajattaristaan, vai mitä?
Irene keikautti närkästyneenä päätään.
— Pienet koulutytöt! kivahti hän.
— Niin, mitä te muuta olette koko joukko?
— Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme lopettaneet.
— Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!
— Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?
Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.
— Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi tehdä niin.
Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi pysähtyä.
— Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen. Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.
— Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.
— Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.
— Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin voittavaa.
Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.
Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.
— Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita häneen, huomautti Lucia.
— Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on olevinaan jokin erikoinen taito.
Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!
— Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.
— Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän itse ei ollut tietoinen.
Tohtori katsoi häneen terävästi.
— Onko se ehkä jo pyörällä?
Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.
— Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen tohtoria.
Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi vaikeammaksi paeta sitä.
Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouvaJenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.
— Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?
— Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.
Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan veiLucian tanssiin.
He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.
—Seoli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.
— Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.
— Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.
— Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen mielenkiintoisena.
— Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin rakastunut.
Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.
— On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin muutoin liian vakava ikäisekseen.
— Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.
— Te näytte tuntevan heidät hyvin?
— Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.
— Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.
— Niin olemmekin, mutta — äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten tiedätte.
Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.
— Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?
Lucia myönsi hymyillen.
— Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän syrjäyttää itseänsä.
— Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen onnellisen oppilaansa kanssa.
Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan vilkkaasti.
Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman tyttärensä luo.
— Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.
— On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran kanssa, selitti Irene.
— Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti sormellaan noita säteileviä kasvoja.
Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään poisLucian kainalosta.
— Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.
— Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen ympärilleen.
— Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.
Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.
Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.
Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin.
— Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.
— Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla äänellä.
Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.
Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli kylvänyt vain viileitä tunteita. —
Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas saliin katsomaan nuoriansa.
Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan tullut kysymykseen.
Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja vastustuskykyä.
Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.
— Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli rouva Sander levottomasti.
Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä huomion sisaresta.
Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.
Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta, koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka, mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä loppu.
Hän meni etsimään miestään.
— Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja ilakoiden? kuiskasi hän.