— Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.
— Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?
Sander näytti miettivältä.
— Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.
— Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.
— Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin yhdessä. Missä emäntä on?
— Salissa.
Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui samassa huoneessa.
Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle, joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.
Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.
— Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin tanssien ja huvitellen.
Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta, jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.
Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi erään virren numeron, hän oli heti valmis.
Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä vakavuudeksi.
"Jo vanha vuos' on loppunutJa uusi jälleen alkanut…"
Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden joukossa.
Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.
Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla oli virsikirjat.
Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.
"Ah Herrani, mun Jeesuksen…"
Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.
Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi ulkoa — Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.
Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.
15.
— Unikeko! sanoi Erik Sander.
Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla.
— Mitä kello on?
— Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.
Mutta niin ei käynytkään.
— Entä sitten?
Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista toveriaan.
— Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.
Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja valveilla.
— Kutka me?
— Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.
— Hyvä!
Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta, teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.
Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.
— Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.
— Miksi et varota häntä?
— Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu, niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.
— Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.
— Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?
— Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. — Ja sinä niin raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja minä olemme yksissä. Vai mitä?
— Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin katsein.
— Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.
— Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, inttiErik.
Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa tuottavaa kiusaa.
Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.
— Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti ja suoraan.
Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.
— Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.
— Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.
Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.
Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen vieressä.
— Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa sieluaan kaiken maailman pahuudella.
— Onko hän aina ollut sellainen?
— Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan potkuriretkelle?
— Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.
— Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.
— Miksi niin?
— Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se tyylikäs pikku Vilde mukaan?
— Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?
— En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?
— Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.
Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.
— Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa meidän näköpiirissämme.
— Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.
Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".
— Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan portin ulkopuolelle.
— Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.
Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja, mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi potkukelkka mytty istuimella.
— Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.
Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.
— Se on minun, sanoi hän.
— Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän minulle täksi päiväksi?
— Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.
— Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.
— Ei, kuulkaahan… vastusteli Janne.
— Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa. Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.
Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.
— Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.
Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä nauruun että arvosteluun.
Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.
— Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.
— Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.
— Aiotko koettaa? kysyi Brita.
— Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.
Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia, varastetulla potkurillaan tiehensä.
16.
Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen paikkaamisessa.
Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen Jumalan vaatimana uhrina.
Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.
— Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.
Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.
Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.
Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen nähdessään. Mutta Allan näki sen.
— Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!
Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä tiennyt miten suhtautua siihen.
— Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä helmaansa.
— Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.
— Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.
— Hän hulluttelee vain, äiti.
— En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?
— Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.
Allan kääntyi nyt Annan puoleen.
— Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!
— Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, arveli täytyvänsä vastustella.
— Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?
Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen sydämensä riemuitsi.
— Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen äitinsä.
— Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.
— Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.
Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.
Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia huvituksesta.
Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos ja istuutui kelkkaan.
— Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.
— Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.
— Niinpäältäpäin, vastasi Allan.
Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.
— Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun ennenkuin tiesi sen syytäkään.
Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.
— Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.
— Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.
— Mutta se oli väärin, väitti Anna.
— Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa. Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.
— Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä iltana!
— Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee tappelun.
— Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.
Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua, joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan, kiinnitti sydämiä häneen.
— On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.
— Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme nyt juuri?
— Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.
— Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi erikoiseksi, kuten täti sanoi?
— Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.
Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.
— Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ" olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?
— En!
— Olemmeko liian syntisiä sinulle?
— Elä puhu niin!
— Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?
— Tiedän tuskin hauskempaa.
Allan oli tuokion ääneti.
— Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.
Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.
— Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?
— Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.
— Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa sitä! Ethän usko, mitä?
Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan kasvoista.
Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.
— Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.
— Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut mahdotonta.
Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden tunteen ja ilon.
Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.
Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno istui ja Brita potki.
Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.
— Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, selitti hän.
Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.
Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.
Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.
— Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.
— Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin mielellään saada työntää edelleen.
— Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.
Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.
— Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?
— Ei toki.
— Etkö tunne siinä koskaan mitään?
— Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.
Mutta Lucia otti kelkan häneltä.
— Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.
Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä parasta.
Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.
— Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.
Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.
— Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?
Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.
Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie kulki melkein koko ajan alamäkeä.
Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta eteenpäin saattoi — alamäen sattuessa — pitkän aikaa nähdä kauas niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei enää kuullut heidän ääniään.
— Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.
— Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.
— Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.
— Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.
Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.
— Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion kuluttua.
— Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.
— Sanoakseen hyvää yötä meille.
— Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät sitä tee.
— Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa heille hyvää yötä.
Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä suurin merkitys.
He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos. He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.
— Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik pysähdytti kelkan.
— Saadakseni Britan käsiini.
Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.
17.
Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista vuotta.
Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi katsellen, kuinka puut paloivat.
Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun pimeässä.
Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.
Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän tahtoi tulla auringonpaisteeksi.
Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.
Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.
— Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.
— Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.
— On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua jälleen.
Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei unesta juuri voinut tulla mitään.
— Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.
— Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin kuluttua soi herätyskello.
— Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.
Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä. Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään. Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.
— Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli hän sanonut.
Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi, että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys ei olisi paikallaan.
— Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan, että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle neljännestunnin unen.
Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi asian.
— Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin aamiaispöydässä.
Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä sydämellinen.
Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi, että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja että lahjat odottivat häntä.
Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia tervatynnyreitä.
Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili reippaasta liikunnosta lämpimänä.
Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä. Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.
18.
Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.
— Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hänLucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.
Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin herätti useimmissa.
— Mutta hänessä on vauhtia.
— Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei tiedä mitään.
Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos tahtoisi.
Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään, ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.
— Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.
Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.
Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.
— Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla sitä on, on minun valintani sattunut teihin — jos sallitte?
Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä. Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.
— Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili mielissään.
— Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla häiritsemättä.
— Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen aikaan.
— Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, joka lukee koulukirjoitustaan.
Lucia nauroi.
— No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.
Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn välinpitämättömyyden ja kainouden taa.
Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli siinä ylinnä.
Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.
Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, niin hän — Lucia — sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.
Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se olisi muutettava.
Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä kävi vaikeammaksi.
— Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi mieheksikin.
— Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?
Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli kätketty Lucian vastaukseen.
Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi hänelle.
— Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!
— Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.
— Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. Sen olen usein nähnyt.
Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja tasoitti pinkkaa pöytää vasten.
— Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.
— Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten syvästi mielenkiintoinen olen ollut?
Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.
— Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla vain oletettua.
— Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.
Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.
— En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä jotain sellaista? Minä… minä…
Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.
Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa katseessaan.
— Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa häntä.
— Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat ajatukset itsestänne. Teoletteitserakas. Ja se on suuri haitta teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.
Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.
— Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.
Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.
Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.
Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti hiljaa kätensä pois.
— Ei niin! sanoi hän lempeästi.
Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.
— Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.
Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi tahtoi käyttää sitä oikein.
— Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.
— Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.
Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen suhteen.
Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian sydämellä.
— Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä sitä.
Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.
— Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää minusta?
— Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.
— Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.
Lucia naurahti.
— Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä teille!
— Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?
— Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.
— Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.
— Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.
Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.
19.
— Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa kahden.
— En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei kukaan ollut häirinnyt heitä.
— Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.
— Minkätähden hän tekee sitä?
Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento todellakin hieman jäykemmäksi.
— Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.
— Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.
Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.
Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä, että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä, mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.
Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä, missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.
— Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.
Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo, mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.
Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia, joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.
Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.
Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä. Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä. Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.
— Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä koskaan, valitti äiti.
Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla enää puhumatta asiasta isän kanssa.
Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.
— Tahtooko täti puhua isän kanssa?
— Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.
— Kenen sitten?
— Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, tahtooko hän.
Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.
Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä hänellä oli sydämellä.
Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, jota tämä teki.
— Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.
— Melkeinpä. Kuinka niin?
— Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?
— Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?
— Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.
Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.
— Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Muttajosrouva Clareus tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin voitettu.
Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.
Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.
— Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin, joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.
— Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä, että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.
Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.
— Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun, niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.
— Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.
Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.
Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä kahden-asuttava huone.
— Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita…
Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander hätkähti hiukan.
— Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?
— On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään haluaa päästä oppimaan jotakin.
— Onko hän sanonut jotakin siitä?
— Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.
— Ymmärrän.
Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.
— Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.
— Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti rouva Clareus.
— Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä, niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.
— Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla hän voi elättää itseään.
Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.
— Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo kulkea omaa tietään.
Rouva Clareus hymyili.
— Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.
Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen ehkäistä sitä.
— Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.
— Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa mieltä, — miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki ole viisasta estää häntä.Voisihanajatella, että niin uhmaileva luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin vähemmän hyvää.
Sanderin silmissä välähti.
— Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.
— En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.
Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää puoliaan.
— Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.
Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty, hän ei sanoisi mitään siitä.
20.
Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.
— Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.
— Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.
Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä hänen ihastuneelle hämmästykselleen.
— Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa. Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja sinä voit saada alkaa syksyllä.
Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa. Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.
— Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.
— Sitä odotan, sanoi tämä.
Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan täytetyksi vaan enemmänkin.
21.
Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.
— Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.
— Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan tätiä.
Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouvaClareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.
He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä kirjoittamasta.
— Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle.Saanruveta voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.
Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä, jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.
— Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän, mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin varovaisesti irtausi siitä.
— Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.
Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.