Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi ilomielin.
22.
— Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?
— Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.
— Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?
— Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti isää.
— Kuka?
— Kukapa muu kuin sinä, pater!
— Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!
Allan nauroi.
— Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen arka heistä.
— Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin sinulle työtä ja ansiota.
— Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin junkkari.
— Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian paljon siten tehdäkseni.
Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.
— Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.
— Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?
— Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.
— Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi.Minäen koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.
— Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.
— Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin, kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee kroonillinen vika.
— Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä tyttöjä koskee — etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen, että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!
Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden, että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin ehkäisi häntä.
— Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen. "Oi saisinko, saisinko suudella heitä."
Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän otsalle.
23.
Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä, jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.
Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä, ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin hetkellisen ajatuksen.
Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.
Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.
Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.
Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen sanomatta mitään.
Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.
— Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.
— Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna voimansa, vastasi Erik miettivästi.
Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti häneen.
— Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?
— Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa…
Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.
— Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?
— Niin.
Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.
— Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.
— Kaikkea.
— Mistä se johtuu?
Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.
— Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.
Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.
Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin odottamatta, niin mullistavana.
— Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.
— En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana isän läpitunkevan katseen.
— Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?
— En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.
— Miten voit tietää sen?
— Minulla ei ole uskoa.
— Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?
— Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta — minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään rakkautta Jumalaan.
— Vai niin,seköon tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi! sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.
Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.
— Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!
— Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt — turhaan. Minua ei oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla — miksi voin, niin tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla papiksi.
Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.
— Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!
Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.
— Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?
— Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon pojan pakottamisen.
Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota vuoriasiirtävää uskoa?
Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen tähden.
— Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei mielesi ole muuttunut.
— Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?
— Minä annan rahat, sinä ajan.
— Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion tulla?
— Olen sanonut sinulle syyni ja — tahtoni. En pyydä mitään kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.
Erik katsoi ylös.
— Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla pakottamatta minua?
— Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?
— Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.
24.
— Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän oli puhunut isän kanssa.
— En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.
— Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla mukana.
— Muistokiven? Minkä vuoksi?
Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.
— Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.
Anna suostui heti.
Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, että hän olisi näyttänyt iloiselta — siltä hän ei milloinkaan näyttänyt — mutta hän näytti tyytyväiseltä.
He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.
Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.
Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat. Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen, kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun, neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen yliopistonopinnoittensa alkamiseen.
Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.
Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.
Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän nyt tuli ajatelleeksi.
— Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä oikeastaan ole iloitsemisen syytä.
Päinvastoin.
— Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en voi tulla.
— Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.
— Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.
— Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä ollut uskoa.
— Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.
Anna hymyili hieman.
— Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin — eivät kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.
Sitten hän katsoi Britan alueelle.
— Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.
Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.
Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää muistokivi Annallekin.
— Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.
— Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.
— Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti — ja paljon muuta.
Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään näkyväisiä merkkejä.
25.
— Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin hassutuksille.
Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen viereensä ja avannut sanasäkkinsä.
— Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää, sanoo sananlasku.
— Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?
— Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.
— Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.
— Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan, ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.
— Milloin te valmistutte?
— Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.
Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.
— Minun on mahdotonta ajatella teitävalmiina.
Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.
— Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti
Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän
— Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!
— Milloin tulitte valmiiksi?
Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt tehdä johtopäätöksen.
— Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.
— Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseenAllania.
— Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.
Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.
— Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.
— Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!
— Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun suree sisällisesti?
Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen tarkkanäköisyyden edessä.
— Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.
Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.
— Eikö se sitten ole niin?
Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.
— Nyt te käytte tunkeilevaksi.
Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin magneettisena voimana.
— Olen tutkinut teitä — tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua vakavuuden puutteesta.
Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta — ja siinä tapauksessa hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti tutkia.
Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana oli hänessä jotakin, joka hymyili.
— On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin tunne siitä, mikä te olette.
Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.
— Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko tietoinen siitä?
Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.
— Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän matalalla äänellä.
Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.
Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti silmiin.
— Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen muita — ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä väärin, sanoi hän.
Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.
— Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen ihastuksensa esineitä.
— Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!
Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle yhtä pikaisesti ja selvästi.
Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.
Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia huomasi sen ja näki hänen voimansa.
26.
Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään täynnä työtä ja iloista odotusta.
Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.
Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.
Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.
Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.
— Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli harjoitellut iloista kevätlaulua.
— On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä kuitenkaan esille.
— Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä eteenpäin.
— Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.
Lucia oli tuokion vaiti.
— Laulatko hänelle joskus?
— En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa enemmän.
— Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.
— Niin, tarkoitan… kun leikimme tanssileikkejä toisinaan… me kaikki… tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän mielellään kuuli minun ääntäni.
Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.
— Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin virsiä.
— Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.
Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.
— Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.
Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:
— Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.
— Kas sitä!
Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.
— Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänetsinne, niin tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että… että hän pitäisi siitä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.
Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.
Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.
— Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsäLucian olkaa vasten.
— En?
— Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, ettäen oleensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun olevan. Ymmärtääkö täti?
— Ymmärrän kyllä, Valkolilja!
Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja suuteli häntä.
— Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se on auttava minua.
Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli tapahtunut.
Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän ollut sen arvoinen — niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.
Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.
Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.
Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.
27.
— Mitä aiotte tehdä Unolle?
— Mitäkö aion tehdä hänelle?
Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.
— Niin?
Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan näytti epäilevän.
— Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi tulla, jos hän tahtoo.
— Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?
— Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.
— Luuletteko hänen ajattelevan niin?
Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan pudonnut.
Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaaLucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja LisaJenningsin välillä.
He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.
Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.
— Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.
Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.
— En, sanoi hän tyynesti.
— Tietääkö hän sen?
— Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta terävästi.
— Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan antamatta nolata itseään.
— Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.
— Ja toiseksi? kysyi Allan.
— Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme, vastasi Lucia närkästyneenä.
Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli hänelle ominaista.
— Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?
— Kerrassaan.
— Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.
Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi häntä — Luciaa — kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.
— Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.
— No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.
— En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.
— Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin eräänlaista valtaa, joka teissä on?
— Sen muistan varsin hyvin.
— Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.
Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän jatkoi tyynemmällä äänellä.
— Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut — ja ehkä on jonkun verran vieläkin — miehiin. Tahdon, että näkisitte varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.
Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.
— Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli yksi…
Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.
— Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi voinut tulla — ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran kohtalon?
Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.
He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.
— Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyiAllan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.
— Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.
— Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.
— En koskaan.
Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa; hän sanoi vain tosiasian.
— Ei voi päästä siitä, miksi ontullut, lisäsi hän.
— Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.
— Elää.
— Tapaatteko häntä koskaan?
— Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari minun esimerkistäni!
— Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?
— Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa teitä koko viattomalla sielullaan, niin… älkää tallatko sellaista helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!
Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.
Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan hypyn.
— Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta älkää vain leikkikö sillä… kadottaaksenne sen… lokaan.
Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut helmensä.
28.
Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa hän ei ollut ryöstänyt sitä.
Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.
— Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen ystävällisesti sisartaan käsivarteen.
Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli närkästynyt ilme.
— Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?
— En, sanoi Anna viivytellen.
Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt teki, ajatteli hän.
— Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.
Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön ilmeensä.
Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä — jos se oli leikkiä.
Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.
Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.
Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan, mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että Allan.
— Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä siihen.
Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.
— Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?
— Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaistenAllan vapautui.
— Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on minun seurassani.
— Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän… ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi, mutta… minun sisareni saat jättää rauhaan!
Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata, mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.
— Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt pois.
Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.
— Kuuletko mitä sanon?
— En ole tullut kuuroksi.
— Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.
— Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.
Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.
— Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet sanonut sen.
— Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.
— Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.
Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.
— Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.
Allan kohotti hieman kulmiaan.
— Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän teeskennellyn ihmettelevästi.
— Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen… ettei sinulla ole mitään sydäntä.
Allan nauroi.
— Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.
29.
Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.
Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.
Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.
— Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.
— Mistä?
— Jostakin, jonka toivon saattavan teidät… teidät ajattelemaan minusta hiukan vähemmän pahaa.
— En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.
— Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.
— Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?
— Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.
Lucia hätkähti yllätyksestä.
— Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.
Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.
— Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä, että oli tapahtunut erehdys.
— Mitä hän vastasi?
— Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.
Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli tarkoittanut häntä eikä Annaa.
— Mitä Sander vastasi?
— Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi sanaakaan Annalle rak… rakkaudestani.
Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa lausuessaan.
Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.
— Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän, ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.
— Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.
Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.
— Minkätähden teitte niin?
— Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.
— En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne olisi mukana!
Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.
— Naisella on sydän — miehellä kunnia, sanoi hän.
— Sen vuoksi naisella onkärsimys, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.
— Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.
— Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata häntä, ennenkuin olen valmis.
— Ja sitten?
— Sen saan sitte nähdä.
Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.
— Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!
— En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.
— Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin olematta rakastettu.
— Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.
Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta kovuutta.
— Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia vaikuttavasti.
— Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?
— Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos silloin ajattelette, kuten nyt.
— Kuten luultavasti tulen tekemään.
Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.
He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.
— Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.
Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.
Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.
— Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy. Ehkä omantunnon rauhaa… itsekunnioitusta… ehkä myöskin… teidän hyväksymisenne.
Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen sanan kysyvään sävyyn.
— Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassavainjos teidän sydämenne voi olla mukana — muutoin ette, sanoi hän painavasti.
Allan kumarsi ääneti.
— Ettehän sano mitään hänelle… Valkoliljalle… tästä?
— En tietysti.
— Hän ehkä unohtaa pian… mitä on ollut… jos hän nyt koskaan on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaantahtonutsamentaa hänen liljanvalkeuttaan… tai häiritä hänen rauhaansa. Olen pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle, elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?
Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja hänen sydäntään kirveli.
30.
Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää asettua sitä vastaan.
Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä. Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.
Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan alkaakseen elämänsä päiväläisenä.
Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi, huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi, hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui, ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen kasvoihinsa, tasoittuivat.
— Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä aamupäivänä.
— Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.
Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.
— Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä termoksessa ja vastapaistettua leipää.
— Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.
He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.
Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat vailla nuorisoa.
— Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna, istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja kahvi maistuivat Erikille.
— Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan minä tiedän sen.
Hän katsoi yli kedon.
— Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.
— Voitko uskoa häneen nyt… ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla, jota tuskin uskalsi tuoda esille.
— Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus, etten osaa sitä kuvata.
He istuivat noin puoli tuntia jutellen.
— Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen koppaansa.
Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin, jota hän ei saattanut tuoda esiin.
— Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin sivumennen.
— Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun luonteelleni.
Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.
— Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi.
— Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitäänBritasta tai Sweitsistä?
— Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno… tai… Allan kirjoita?
Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi. Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono näyttelijätär.
— Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.
— Eikö hän tule pian kotiin?
Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.
— Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa siellä, missä hän on.
— Missä hän on?
— Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.
— Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?
— Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä hän on.
— Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!
— Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos hakkailee. Se on muutamilla veressä.
Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan, mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei olisi koskenut heitä kumpaakaan.
Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jotteiErik huomaisi sitä.
— Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.
He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.
81.
Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.
Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut, vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä kirjoissa.
Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin tahtoen.
— Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän meni rakennusta kohti.
Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi. Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti. Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.
— Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?… Mutta miten ihmeessä osasit avata oven?
Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään, melkoinen ero.
— Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.
Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana, sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin vastaanotetuksi.
Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle, sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen. Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä housunlahkeita kynsien.
— Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille — ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.
— Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.