— Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?
— Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi.Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.
— Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?
Anna nauroi.
— Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan työtä, jota hän aina on ikävöinyt.
— Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen resepti kirjoitetaan?
Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän ääressä.
— Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö se ole sitä, että tekee oikein?
Tohtori naurahti ivallisesti.
—Sekäsitys nyt ei ole yleinen!
— Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.
— Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet onnistuvan… paremmin kuin muut.
Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä kohtaan.
— Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea, sanoi hän.
Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.
— Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän, kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.
— Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.
— On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.
— Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen elämänfilosofian tähden.
— Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.
Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.
— Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?
Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.
— Jos luotat… mieheen… ja annat hänelle sydämesi, niin…
Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.
Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan tahtoi uskoa?
— Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin muusta.
— En tiedä vielä, se on kesken… kuten kohtalo. Huvittaako se sinua muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?
Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.
— En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.
Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.
— Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.
Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.
— Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön, pantuaan telefoonitorven pois.
— Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.
Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.
— Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää mitään keskeneräistä jälkeeni.
Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.
— Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu, saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.
Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi sangen paljon.
32.
Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja häiritsemättä Jumalan kanssa.
Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.
Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi sisimpäänsä.
Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:
"… Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.Mikä sinun on?"
Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen? Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa. Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi, ikävöi niin sanomattomasti.
Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan tyhjyydessä täällä kotona.
Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja — vaikkapa olisi ollutkin — niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.
Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?
Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.
Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta. Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä. Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.
— Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.
Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi, että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.
Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon, mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa tai pettymystä.
Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi kaikki.
Allan!
33.
Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä, oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle" setä Bentickin luo — kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan — ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.
Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan, puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet, teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.
Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä; ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.
Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.
— Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.
Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea — oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta. Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.
Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan Allan oli aina häntä kohtaan ollut — ylen onnellinen hän oli vain sitä ajatellessaankin — mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa pyytämättä mitään takaisin.
Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä ja pohjaa.
Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi, että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla. Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.
Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.
Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei mitään Allania.
Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.
— Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?
— Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden kesken.
— Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette tehneet hänelle minun poissaollessani?
— Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme tehneet?
Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan nopean tarkkaavaisuuden.
— Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut.Mitäse on?
Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
— Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit sen tiennyt.
— Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
— Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
— En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.
Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.
— Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?
— Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se ei ole mitään vaarallista.
— Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.
Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.
— Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.
Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä odotuksesta vielä kalpeammaksi.
— Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren käsivarteen.
— Onko se totta?
— Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä. On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat kauheasti, jos sen tietäisivät.
— Mutta… mutta… mitä isä vastasi?
— Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa rakastavia tällä tavoin.
Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.
— Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja säälien.
— Enemmänkin,rakastanhäntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta, saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.
— Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja tulee uudelleen.
— Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on aivan kylliksi.
— Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia.
34.
Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku kirjeen Allanille.
"Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan. Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen, ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki,kaikkisinun puolestasi!
Anna."
Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua, ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen mielestään kävi päinsä.
Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.
"… Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta saada mitään tietoa tästä."
Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapunAllanilta.
"Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito Valkolilja!
Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa olisi häntä sitonut.
Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään muuta.
Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.
35.
Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.
Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty asialle, tulisi kotiin metsän läpi.
Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.
Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.
Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan Annan kanssa vastakkain.
He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi tietämättään käden sydämelleen.
Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.
Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain katsoi häneen.
Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.
Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten jättänyt hänet — lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.
— Valkolilja… minun pitäisi antaa sinun mennä… minulla ei ole mitään oikeutta… mutisi hän hämillään.
Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä hänen edessään… hän kuuli hänen äänensä… näki hänet, tunsi jälleen sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli kehittynyt.
— Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut mitään.
Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän ollut saapuvilla sitä tekemään.
— Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian hento. Ja minä… minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.
Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.
Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos olisi tahtonutkin.
— Pidätkö minusta, Valkolilja?
— Pidän,niin!
Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua kylliksi.
36.
Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunuthoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana.Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikanKarolini-instituutissa.
— Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin vaikka milloin, sanoi hän.
— Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi valmiiksi.
Allan nauroi hieman.
— En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse? kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.
— En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.
— Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee, sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.
— Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.
Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.
Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt vasta sai tutustua.
— Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt kahden sinun kanssasi.
Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.
Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan juhlallisen vakavana.
Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.
— Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia päästääkseen Allanin läpi.
Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle ja riisui kengät jalastaan.
— Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.
— Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen vakavana.
— Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai vilustua, kivikko on kylmää varjossa.
Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.
— Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.
Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.
— Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi hän nauraen.
Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista tunteistaan.
Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.
— No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?
Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.
— Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi. Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun epäpyhille korvilleni?
Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.
Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.
— Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoiAllan heti Annan lopetettua.
Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.
— Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen, nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.
Allan nauroi tyytyväisenä.
— Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.
Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään ollut läheskään tarpeeksi.
— Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi minun tehdä paljon enemmän.
— Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen, senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.
Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.
— Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.
Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin hän olisi pelästynyt.
— Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?
Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin, ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.
— Ei toki. Mutta… Allan… yht'äkkiä se näytti minusta… niin hautakiveltä.
— Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän kuolemaakaan.
— Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä… oi Allan,sitäen voisi kestää!
Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri, ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.
Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.
— Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen kuollut — jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.
Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia, sillä oli myöhä.
Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä, mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken. Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän ajatteli, että se oli satunnaista.
He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän tai ainakin puolen päivää.
Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin pitää Allanin itsellään.
37.
— Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuenLucian viereen.
He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi vapaaksi omistautumaan kelle halusi.
— Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.
Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.
— Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain kuvittelevansa sitä.
— En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja… ja yhtä ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.
— Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan hänelle ensimmäinen.
— Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota kaikkea.
— Ja siihen osaan te tulette tyytymään?
Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.
— Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.
— Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi torjunut väärän syytöksen.
Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että hän ei osannut selittää sitä.
— Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.
Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä surumielisyyttä.
— Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.
Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.
— Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.
Lucia punastui kovasti.
— Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.
—Teidänluottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on saanut osakseen.
Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja ylipääsemättömäksi.
— Se haava, josta kysytte, ei paranekoskaan, selitti hän matalalla, värisevällä, mutta varmalla äänellä.
Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:
— Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän on rappiolle joutunut olento. Lahjakas… kerran niin lupaava… nyt vain raunio entisestä minästään… mutta komea raunio, hurmaava vielä rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.
Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.
— Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken kaiken.
Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.
— Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.
Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan oli liian järkytetty sitä huomatakseen.
— Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.
Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista kuin hän oli tahtonut?
Mutta hän toipui heti.
— Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.
— On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus.Te se olitte joka… teitä tottelin, kun…
— Hiljaa!
Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.
Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen itsensä herraksi.
— Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa, koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.
Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.
— Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.
— Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.
— Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.
— Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton,sevasta vetää ja kietoo minua.
— Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin mitä tahtoi ilmaista.
Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.
— Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.
Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.
Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle myllylle.
— Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin suinkin.
— Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin ettet tarvitse ketään muuta.
— Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.
— Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.
Anna pudisti päätään.
— En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.
Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.
— Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?
Anna hymyili hieman hämillään.
— Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. "Lucia-täti" oli kuin jalustalla — ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää ole siellä.
— Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua "sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.
— Tahdotkosinätulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? kysyi Anna nauraen.
— Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?
— Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.
— Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.
Anna piti sen myöntymyksenä.
— Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista täällä, muttatunneneniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.
He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.
Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.
Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.
— Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.
Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.
Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä kaupalla sille seisomaan.
Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja sen rakkauden haavoittamattomaksi.
38.
Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen. Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.
Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin, että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut; muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.
Hän oli niin hyvä häntä — Annaa — kohtaan ja ilmaisi sen omaan erikoiseen tapaansa:
"… Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen. "Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"
Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.
Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan, houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.
Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin morsiantaan noutamaan.
39.
Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli antautuva ja Allan hellä.
Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.
Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon sijasta hiihtämään.
— Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.
Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.
— Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.
— Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.
Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.
Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä samoin.
Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.
— Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.
— Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun tänään on niin kaunis ilma.
Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.
Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin Anna huomasi sen, sitä parempi.
Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.
— Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.
— Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!
— Miksei? Senhän toki ansainnet.
Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli häntä.
— Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.
— Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä iloiseksi!
— Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän, ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla mitään.
Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.
— No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän, vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.
Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.
Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti taputti käsiään.
— Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon vastalauseeseen.
Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja toista esim. että on vähempiarvoista,mitänäytellään, pääasia onkuinkanäytellään.
Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin Allan, mutta se ei onnistunut.
Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei, hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon, mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin ystävien joukossa.
— Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.
— Miksi et?
— En pidä tuosta teatterista. Se on… minun mielestäni… halpamaista.
— En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.
— Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.
— Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla mukaan, niin…
Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet enemmän kuin hän.
— Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua, ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.
Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten yhä useammin.
Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään, mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.
Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui, oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.
40.
Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.
Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut sitä käsittää.
Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään vaimolleen kuohahtamasta.
Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi siitäkin.
Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.
Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.
— Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.
— En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään vakoilua, sanon sinulle.
— Mutta… eihän… eihän se sitä ole! sammalsi Anna.
— Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.
Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi sen taas aika vauhtia pois.
— Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, — minä se olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä voi raivostua!