Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.
— Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.
— Pater ensinnäkin. Ja Erik ja… no niin, se on sama. Aasi olin, kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada…
Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:
— Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!
Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi siitä hakenut suojaa ja tukea.
Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.
— Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin.En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.
Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.
— Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?
— Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.
— Minkätähden?
Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.
— Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä menen maata.
Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.
Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai kauheaa unta.
Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt, mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut.
Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.
Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.
Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu vapauttaa Allan.
Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja avioero oli väärin.
— Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?
Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä vain kätensä tuskassa ja kärsiä.
Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisinAllanin luo.
Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaanAllanin katseita ja sanoja ja ääntä.
Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti nousta, mutta oli liian heikko.
Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?
Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.
Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti se hänelle vain toivon kipinän — mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi kuolla!
— Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!
Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.
— Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!
Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.
Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.
— Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.
Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.
— Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!
"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"
Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon ahdistetun sielun pimeään.
Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.
Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:
"Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,Harhasta pois ota, helmahas tuo!
Alttiiksi tee minut kulkemahan,Minne sä viet, mun Vapahtajan."
Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla luo häneen uuden sydämen.
Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!
Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi häntäkin tulemaan sellaiseksi.
Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, olla itse ristinä.
— Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, ole minun kanssani!
Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.
41.
— Anna, missä olet? Oletko täällä?
Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.
Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.
— Miksi et tule ja pane maata?
Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa.
Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma itsensä.
— Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä puhuin? Piditkö?
— Pidin, kuiskasi Anna.
— Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä miessemmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.Etkö voi sitä ymmärtää?
Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.
— Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.
Anna mietti ennenkuin vastasi.
— En, sanoi hän sitten.
— Annatko minulle anteeksi?
Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän — Anna — oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa uhrautumisen esineenä?
— Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.
— No sitten!
Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan makuuhuoneeseen.
— Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.
Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.
Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta, nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa ympäröimänä.
Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.
42.
— Lähdetkö mukaan kirkkoon?
Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen lähteä mukaan.
— Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?
Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi, että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä. Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin. Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan tulisi mukaan kuin että hän — Anna — menisi yksin, senvuoksi hän ei mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen saadessaan hänet mukaan.
Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän nähnyt Jumalan kasvoja.
— Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän ollessaan kotimatkalla.
Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.
— Teetkö vieläkin niin?
— Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.
Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.
Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa, nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.
Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta! Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä, että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta. Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.
Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin kalpea ja hiljainen.
— Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi! sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken punoittamaan.
43.
— Allan, minun pitää saada tietää jotakin.
— Mitä sitten?
Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen hetkisen hänen luonaan.
— Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?
Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.
Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.
— Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.
— Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet… jos olisit ollut… oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin sanoit, oli totuus.
Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt selväpiirteisesti.
— On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.
Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi tyynesti.
— Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa… minun täytyy vain alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.
Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi tuntea sääliä häntä — Allania — kohtaan.
Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.
— Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.
— Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään kätkettynä… Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa luottamustasi.
Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.
Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.
Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty kuin nyt.
— Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.
Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.
— Tunnenko minä hänet?
— Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!
Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.
Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin eroittamaan Annan hänestä.
— Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.
Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.
— Onko se… Lucia?
Seolihän.
Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui takaisin sohvan pieluksille.
Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.
— Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.
Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.
Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.
— Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!Hänhän on aina niin iloinen.
— Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.
Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.
— Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?
— En ole koskaan häntä kosinut.
— Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole lohduttautunut?
Allan kohautti olkapäitään.
— Sellaisen tuntee, sanoi hän.
Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.
Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.
Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen puristetut kätensä häntä kohti.
— Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.
— Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä omiinsa.
— Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla… niin kauan kuin elän.
Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja kävi painavaksi. Hän pyörtyi.
44.
Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:
"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."
Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.
Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken joutoaikansa.
Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, arveli hän.
Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää kauan tarvitse olla Allanille taakkana.
Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida muistella häntä valoisana.
Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli häntä niin järkyttänyt.
Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille tämä oli hyödyllistä, ja kun hän — Anna — olisi kerran poissa, tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa kohtaan.
Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen, se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia omantunnonvaivoja.
45.
— Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoiAllan eräänä kevätpäivänä.
— Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.
— Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa.Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse.Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.
Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.
Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä, ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta, että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden. Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.
Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille — ja omalle isälleen, tohtorille — tarkkoja määräyksiä siitä, miten Annaa olisi hoidettava.
Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen esikuvan vaikutuksen.
Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta, joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.
Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista, mutta missä oli onni?
Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut aavistaa, että hänellä oli suru.
46.
— Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!
Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla. Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla. Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin, että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona, niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.
— Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt, sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.
Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.
— Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän ruohikolle viereesi, niin juttelemme.
Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.
Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.
Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa — näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut —, Erikistä, joka kulki päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.
— On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt on.
Anna hymyili.
— Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.
Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.
Annan silmät loistivat mielenkiintoa.
— Kerrohan!
— Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen ja minun välillämme ystävyyssuhde.
— Oletkolähemmin tuttuDisa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.
Lucia nyökkäsi.
— En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen. Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disatiedäminusta paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti enemmän minusta, ja se on pääasia.
— Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.
Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.
— Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?
— Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse. Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös, ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää, että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren palveluksen.
— Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna huvitettuna.
— Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni. Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.
— Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!
Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa — kuten muissakin tilaisuuksissa.
— Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa. Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä, että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä iltahetkiä.
— Pelkäätkö niitä?
— Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi, peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut häneltä pujahtamaan.
Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi näkyviin.
Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia. Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.
Anna nousi yht'äkkiä ylös.
— Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.
— Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun makaavan.
— Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta levottomaksi.
— Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoittiLucia, hellästi nuristen.
Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti ponnistella, ettei alkaisi itkeä.
Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta rakastettu. Lilja oli taittunut.
Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.
Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.
Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten Annan silmät olivat avautuneet.
47.
Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä, että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.
Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana. Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.
Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.
Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.
Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!
Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin kalpeaksi siinä seisoessaan.
Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä tulisi omistamaankaan.
Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.
— Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata elää.
48.
Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.
Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.
— Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä, siinä on koko sairaus.
— Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.
— Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoiSander.
— Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä, sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.
Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.
Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole sairas.
— Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä, mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.
Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.
— Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.
— Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.
— En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani Harjulla, sanoi Erik.
Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen päin.
— Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.
Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.
— Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?
— Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten usein tahansa.
— Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.
— Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.
— Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.
— On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo, ehdotti Erik.
— Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin hänelle on parhaaksi.
— Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouvaSander neuvotonna.
— Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?
— Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.
— Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.
— Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan kuntoon, sanoi hän.
— Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.
Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä, mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan, hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin jaksoi, ja se olisi lepoa.
49.
Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.
Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.
Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti, odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan näkyviin.
Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.
Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi työtä, viihdykettä, ihmisiä — kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata. Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.
Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli, mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa. Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.
Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi, etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.
Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.
Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä lyhyestä kävelystä.
Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.
— Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.
Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus, kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi, pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät sulkeutuivat ja se nukkui.
Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täälläHarjulla lukea.
Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen paras seuransa.
Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se oli voimaa, se oli uutta elämää.
50.
Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.
Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik aamiaisateriallaan.
Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.
Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.
Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut, että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.
— Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.
Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.
— Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.
Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi, mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja jutteli Erikin kanssa.
Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.
— Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan sen sitten kyllä pian maksetuksi.
Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä hän itse voi täyttää.
Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?
— Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.
— Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.
— Eikö ole ketään, josta pidät?
— Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy telien.
—Kukase on?
Erik hymyili hiukan.
— Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen, ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse rimpuilette.
Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.
— Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!
Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.
Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen hänen heikkoutensa laskuun.
— Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen rauhoittavasti.
— Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?
Erik epäröi.
— Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.
— Pitääkö hän sinusta?
— Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.
— Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.
— Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.
— Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole rakastunut, kun voit noin puhua.
— Olen kyllä — omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina, ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy hullusti.
Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä, ja Erik meni työhönsä.
Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensaAllaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?
Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.
— Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän pyytävästi.
Ei, Augustalla ei ollut.
— Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan hyväntahtoisesti.
— Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.
Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen, sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.
Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.
Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin, jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.
Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.
Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:
"Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.
Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä, jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa oikein ja tuntea rauhaa.
51.
Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen, vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.
Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille kaksi pientä matalaa ikkunaa.
Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.
— Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.
— No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.
Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.
Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen, valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille lattialankuille ja tilkkumatoille.
Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.
— Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.
Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.
Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.
— Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.
— Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli täällä toissapäivänä.
— Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua täällä, niin oli tarkoitus.
— Oliko?
Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.
— Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi, huomautti Lucia kysyvin ilmein.
Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.
Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.
— Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.
Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä vain hänen profiilinsa.
— Anna, ethän mahtane olla huolissasi?
— Mistä?
— Siitä, mikä on odotettavissa.
— En, en yhtään.
— Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyiLucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.
Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.
— Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.
— Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.
— Tiedän.
— Kuinka tiedät?
— Allan on kertonut minulle.
— Minkätähden?
— Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.
— Minkä?
— Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen korjaamiseen?
Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.
Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.
He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan aikaa vaiti.
— Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.
— Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaanAnnaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.
— Ja sinä? Rakastat häntä yhä?
— Niin.
— Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?
Lucia pudisti päätään.
— Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.
— Ei se käy.
Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:
— Hän on — liian sairas.
— Mutta…
Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.
— Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen nähden kylliksi sairas.
Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen.Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.
Lucia luki hänen ajatuksensa.
— Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.
Vihdoinkin Anna ymmärsi.
— Onko hänen sairautensa perinnöllinen?
Lucia nyökkäsi.
Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.
— Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.
Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys, tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi, vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä mahdottomiksi.