— Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään, niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?
Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.
— Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.
Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka Anna oli elänyt kuoleman toivossa.
Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.
Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.
— Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän ilmeisesti keventyneenä.
He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen, veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin seudun naimattoman herran kanssa.
52.
— Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua siksi aikaa tänne sinun luoksesi?
— No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut tähän kysymykseen suoraan.
Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.
— Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä?Augustasta on ehkä vaivalloista?
— Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja. Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.
— Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?
— Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.
Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla miehensä tulosta vain iloinen.
Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia, levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.
Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta, mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.
Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli. Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.
Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli saliin.
Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona. Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.
— Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!
Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisikoAllan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.
Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen heidät kahden.
Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi, mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.
— Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi huonompi.
— En olekaan muulloin. Nyt vain… Allanin silmiin tuli iloinen välke.
— Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?
Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili hänen päätään.
— Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen tapaan.
Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.
— Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.
Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.
Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.
Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.
— Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi hän Erikille.
Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.
— Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!
Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.
— Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.
— Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän luo.
— Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.
— Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.
— Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi nauraen.
Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.
Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan persoonallisuuden rinnalla.
53.
"Ma myös en ilman ristiän' kans' olla saa, vaan kantaa ma kaikki tahdon mielellän', mink' isä armias antaa. Ja lujana mä taistelen uskossa ristin tiellä, ett' elon saisin siellä."
Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä huoneessaan.
Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.
Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon salaperäisyyden.
Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi noin.
Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessäAllan meni hänen luokseen.
— Mistä rististä sinä laulat?
— Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.
— Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän puolestaan ei tietäisi siitä mitään.
Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa, vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa Annan hartioiden ympäri.
— Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.
Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä, mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.
— Mitä se sitten on?
Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.
— Älä kysy! pyysi hän.
— Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!
Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.
— En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi auttaa, sanoi hän.
— Oletko sitten varma, etten voi auttaa?
— Olen.
Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.
— Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.
Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.
— Mistä te puhelitte?
— Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?
— Mitä te sanoitte minusta?
— Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi minun elvyttävän sinua.
— Mitä sinä siihen sanoit?
— Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn kadottaneen valtani sinuun.
— Sanoitko todellakin niin?
— Eikö se sitten ole niin?
Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, valmiina joka hetki katkeamaan.
— Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.
— Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.
— Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen polvellaan.
— Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.
— Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa sinut.
— Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!
— Sinut, niin, mutta — en rakkauttasi.
— Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.
Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi — pientä hurmaavaa nauruaan.
— Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että minähän olin vanginnut sinut.
Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin kuin hän oli uneksinut.
— Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan pitkään ole suuremmanarvoista.
— Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.
— Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!
Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki vakavuutta ja tunnetta.
54.
Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.
Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai), silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.
Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.
— Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!
— En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja tyydytyksen sekaisin ilmein.
— Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.
Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.
— Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita, vastasi hän.
— Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.
— En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasiLucia tekeytyen iloiseksi.
Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian salissa.
Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi, että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että sielun puolesta, arveli hän.
Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.
— Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja puheli jotakin Allanin kanssa.
Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen hiljaisuuden välillä, — vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä, tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa, ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.
Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.
Hän nauroi aivan aiheettomasti.
— Mitä sinä naurat? kysyi Anna.
— Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.
— Missä?
Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa. Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä. Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli nauranut.
Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta velkaa.
Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, tasaisen luonteen perikuva.
Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.
Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili hieman ja nosti lasinsa.
— Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.
Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.
— Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.
— Ethän ole pahoillasi siitä?
— En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen iloinen.
— Oletko puhunut hänen kanssaan?
— Tein sen tulomatkalla tänne.
— Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.
— Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään sydämentykytystä?
— Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo edeltäkäsinkin.
— Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette naimisiin?
— En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla. Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.
— Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.
Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa, ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa Allania ja itseään.
Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.
— Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni lepäämään, sanoi hän.
Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.
— Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! sanoi hän.
— On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia järjestellen sohvan pieluksia.
— Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.
— Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.
— Pidän, pidänpaljon!
— Mutta minkätähden oikeastaan?
— Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.
— Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
— Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.
— Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia hymyillen.
— Oi en, en sinua kohtaan!
— Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui kysymystään.
Anna näytti miettivältä.
— En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.
— Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!
Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli hajaantunut puutarhaan.
— Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.
— Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne tänään rumaksi?
— Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.
— Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?
— Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?
Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei voinut olla tuntematta olevansa hämillään.
— Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi Allan.
Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.
— Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni rumaksi tai sieväksiteitävarten? virkkoi Lucia ylpeästi.
Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.
— Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! Olkaa kohtuullisen — hän haki sanaa — olkaa kohtuullisen hurmaavan tavaton!
Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut ja järkytetty, että voi tuskin puhua.
— Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.
Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.
— On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin tavallaan.
Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että Lucian vihaa ei riittänyt.
Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin olisi pitänyt Allania naurettavana.
— Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.
— Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa ajatellessaan häneen koski.
— Te olettemahdottomanerilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.
— Minuako tarkoitatte?
Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.
— En, totisesti!
— Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän huolettomasti.
— Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.
— No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat tarkoittaneet.
Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen suorapuheisuudestaan.
55.
— Lucia,lupaaettet sano ei!
— En osta milloinkaan sikaa säkissä.
— Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!
Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta. Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.
— Mitä sinä tahdot, kultaseni?
— Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!
Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.
— Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.
— Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.
Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.
— Lucia!
Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.
— Tiedän, miksi epäröit.
— En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.
— Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.
Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän piti Lucian kättä omassaan.
— Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.
— Kuinkasaatatpuhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että itseäsi ja minua kohtaan.
Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.
— Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.
— Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.
Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.
En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa — piakkoin, vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!
— Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn tulistuneena.
— Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin huostaasi.
Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:
— Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?
— Ei, rakas.
— Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?
— Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.
56.
Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.
Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.
Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa huolimatta kaikesta elämänhaluakin.
Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut käsittää elävänsä.
Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.
Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.
— Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.
— Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.
— Mitä sitten?
Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.
— Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?
— Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?
— Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.
— Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan riemuitsevasti.
Hän kumartui lapsen yli.
Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.
Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,
— Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.
— On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.
Mutta sitten hän kirkastui.
— Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän molempien mukaan.
— Hassu! sanoi Anna nauraen.
— Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän, sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?
— Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.
Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.
Allanei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut voivansa hänelle antaa.
— Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään oikeaa vastausta.
Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.
— Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?
Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.
— Minärukoilin! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla kuoleman hätä, ettäminäjoutuisin polvilleni.
Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.
— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui sitten hiljaisin askelin.
57.
Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin hänen tahtonsa.
Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän pientä lastaan.
Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.
Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.
Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman syrjäkaduilla itkien.
Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään muulla kuin Lucialla.
Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.
Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.
— Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.
— On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli hänen käsivarrellaan.
— Lucia, ymmärrän että on kysymyshänestä. Lucia nyökkäsi. Minuutin tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen puhua.
— Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei tiedä mitään…
— Mistä? kysyi Anna lempeästi.
— Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla pelastusta? Hän…
Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan myötätunnon.
— Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa… on niin tylsynyt.Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet… hyvin kovasti?
— Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, vastasi Anna lämpimästi.
— Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo kauan on ollut sielultansa kuollut?
— Luulen kyllä.
— Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.
— Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?
— En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile… ja rukoilla vain silloin kun tahtoo jotakin…
— Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: ihmisen pelastusta… sanoi Anna.
Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.
— Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!
He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.
— Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.
— Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.
— Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt pelätä.
Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.
Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.
— Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysiAnna huolestuneella äänellä.
— Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet nähnyt minun itkevän.
— Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.
— Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.
Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa — ja siinä oli kylliksi.
Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän olisi ahkera.
Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.
Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.
Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.
Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.
Ja niin kului yksi vuosi.
58.
Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?
Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missäkirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli TukholmassaAnnan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtoriBentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.
— Anna tulee tänne, vastasi Sander.
Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.
— Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.
— Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda hänet tänne.
— Milloin hän tulee?
— Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.
— Entä pikku Sif?
— Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.
— Hän on kai herttainen nyt?
Lucia hymyili surumielisesti.
— On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti, vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.
Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä tuimiksi.
Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander, joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.
— Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen ääressä.
Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli merkitsevinään vakuutusta.
— Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!
Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta, mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.
Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen kotimatkansa vei läheltä Borgia.
Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.
— Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.
— Mitä setä sitten oli odottanut?
— Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin sen olevan hänellä veressä.
— Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia lämpimästi.
— Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.
— Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoiLucia.
Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.
— Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.
— Kuinka setä voi niin sanoa?
— Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.
— Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.
— Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.
Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka vain kuolema oli voinut lopettaa.
Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.
Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä tuuleen.
Kuolema ja eloon-elpyminen — luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?
— Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoiLucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.
— Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.
— Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.
He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästiLucialle mennäkseen eteenpäin.
He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan johtava.
59.
Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että hän lähti heidän luotaan.
Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.
Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.
Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja tapasi tämän — harvinaista kyllä — toimetonna työtuolissaan. Mutta se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.
Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.
— Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.
— Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.
— Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander. Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja läpitunkemattomana.
— Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon pilkahduksen, sanoi Erik.
Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.
— Vai niin, sinä näet sen?
— Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.
Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.
— Voitko uskoa nyt?
— En voi olla uskomatta.
— Milloin se tuli?
— Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän uskovani.
— Voisitko nyt tulla papiksi?
Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.
Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.
— Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.
— Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään. Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.
Sander huokasi.
— Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta — täällä elämässä täytyy luopua paljosta!
Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään. Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja avartunut.
— Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.
Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan. Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin, kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.
Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään muu.
60.
Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet alkoivat tulla selvemmin näkyviin.
Anna liikahti vuoteessa.
— Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin väsynein silmin.
— Niin tekee.
— Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.
Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, ettäAnna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.
Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.
— On kaunista! sanoi Anna,
— Kaunista on, myönsi Allan.
Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen alkulähde.
Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.
— Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna valittaen.
— Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.
Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta muuttaa asentoa.
— Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä olen kuolemaan saakka väsynyt.
Hän nojautui Allaniin.
— Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.
Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.
— Mutta hän olimurheellinenkinkuolemaan saakka, jatkoi hän parin minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se on nyt poissa — ja minä voin kuolla iloiten.
—Sinunsyntisi! Sinä pieni lapsi!
Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.
Anna liikahti levottomasti.
— Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hänkuoliniiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen täytyi olla?
— Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen huolestuneena ja levottomana.
— Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.
— Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä — kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit… ja tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?
— En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon sinua.
— Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaatäydellisesti.
Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.
— Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?
— Ei, ei. On niin ihanaa.
Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.
— Allan, rakkahin!
Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.
— Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi… aloitti hän.
Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja kuitenkin oli Annan käsi johtava.
— Mutta enemmän kuin onnea… minä nyt pian jätän sinulle… surun.
Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi tulevansa kaivatuksi.
— Sinä tulet suremaan minua… mutta se suru tulee suureksi siunaukseksi.
Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.
61.
Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.
Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat, mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.
Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.
Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki Allanille hyvää.
Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.
— Tule! hän sanoi Lucialle.
Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.
— On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi hän.
Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.
Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä tiennyt siitä mitään.
Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan alueella olevan kiven merkityksen.
— Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole pystyttänyt mitään.
Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin Annassa olleen liikuttavan.
— Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.