The Project Gutenberg eBook ofValkoliljaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: ValkoliljaAuthor: Elisabeth Maria BeskowTranslator: M. S.Release date: May 15, 2019 [eBook #59513]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOLILJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: ValkoliljaAuthor: Elisabeth Maria BeskowTranslator: M. S.Release date: May 15, 2019 [eBook #59513]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkolilja
Author: Elisabeth Maria BeskowTranslator: M. S.
Author: Elisabeth Maria Beskow
Translator: M. S.
Release date: May 15, 2019 [eBook #59513]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOLILJA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
RUNA [Elisabeth Beskow]
Suomentanut M. S.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
1.
Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä, ennustaen myrskyä huomiseksikin.
Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka siinä kulkivat.
Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander, niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.
Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.
Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.
Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.
— Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.
Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.
Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.
— Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden edessä.
— Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.
— Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?
— Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa itseään, niin että yöllä se oli pahempi.
— Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?
— Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän ei tottele minua, selitti Brita.
Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle tyytymättömyydelleen.
— Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?
— Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu rattailla.
Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.
Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja käyttämätöntä voimaa.
— Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun tuomiopäiväkasvojasi!
Niin hän tervehti sielunpaimentaan.
Sander katsahti tutkivasti häneen.
— Istuitko lasin ääressä nyt?
— En, suurennuslasin ääressä — kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja — pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta. Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.
Sander säpsähti.
— Sepän-Annasta, — Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen laitansa niin huonosti?
Tohtori nyökkäsi.
— Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.
— Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.
— Mutta hänhän kuolee.
— Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.
— Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.
Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.
— Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!
— Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen yhtä lujin katsein.
— Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.
— Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.
— Virkani oikeus.
— Minullakin on oman virkani oikeus.
Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.
Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui puheeseen erottaakseen heidät.
— Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?
— Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä, sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.
Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli ystäväänsä leikillisesti.
— Kuinka vaimosi laita on?
— Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista.Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.
— No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä huomannut.
Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.
Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.
— Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.
Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja sekoitti sen sijaan lasin itselleen. —
* * * * *
— Myrsky yltyy, isä.
— Niin oikea myrsky aina tekee illempana.
— Se tulee tuntumaan aukealla.
— Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.
— Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.
Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.
Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa. Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen huomattavan erotuksen.
Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat rattaat metsän suojassa.
— Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi suuresta maantiestä.
Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin, minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta hyvin huonotuulisena.
— Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös jyrkkää tietä.
Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala kokoLågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.
Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa, jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä lautakäytäviä.
Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.
Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän anteeksi haukkumistaan.
Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti sisään.
Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan sanoa, ettei se tahdo syödä.
Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.
Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle, kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen huoneeseen, missä Uno asui.
Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän — ja pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.
Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.
Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari suussa.
Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.
Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.
— Istu ja juttele ja ota sikari.
Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.
— Missä Uno on? kysyi Sander heti.
— Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.
Mutta Sander jäi seisomaan.
— Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin toimitetuksi tänä iltana.
— Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis. En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.
— Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.
Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.
— Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.
— Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että annat hänen kulkea täällä laiskotellen.
— Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.
— Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana, mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.
— Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.
— Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee pitämään heille esitelmän.
— Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen esteettömästi ällistellä.
— Esimerkiksi runoudesta.
Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.
— Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja ruumiillista työtä, esität sellaista?
— En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.
Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.
Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen luontaisesta hyvyydestä.
Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.
Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.
Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.
Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.
— En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi hän jyrkästi.
— Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.
— Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.
Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.
Sanderia suututti vastustus.
— Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.
— Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden varjoakaan.
— Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.
— Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli kapteeni nousten ylös.
Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.
— Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.
Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei jättänyt häntä rauhaan.
— En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.
Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän velvollisuutenaan.
Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.
— Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.
Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi vastahakoisesti.
— Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.
— On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.
Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.
Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä, taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.
2.
Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella käynnillään Unon ullakkokamarissa?
Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu. Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.
Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta, leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.
Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.
Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.
Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle. Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi sisään.
Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella, loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta. Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle, joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran, taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.
Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.
Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus tapahtunut.
Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.
Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.
Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.
Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin bassossa milloin diskantissa.
Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.
Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.
Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.
Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa mistään muusta.
Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.
— Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.
— Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.
— Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.
Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.
— Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei hän huomaa minun olleen kotona.
Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian tulisi irroittamaan.
— Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.
— Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.
— Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.
Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista ulos.
Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.
— Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin tieltä suurelle maantielle.
Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä. Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille palstoille.
Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.
Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.
Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.
— Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi hän antaen ohjakset Britalle.
Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.
Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille, ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.
Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut hauska pidellä.
Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.
Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.
Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä puutarhan keskellä.
Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.
Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.
Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät seisovat harput käsissä.
Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.
Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, peläten jonkun kuulevan.
Puhtahaks minut, Herra, sä luo!Harhasta pois ota, helmahas tuo!
Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.Tällaisetkin säkeet kuin nämä:
Puhdista vain kaikki sa pois,Luotasi mun mikä estää vois,
tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen moitesävy.
Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.
Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.
— Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.
Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna jäi seisomaan hänen eteensä.
— Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.
— En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.
— Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.
Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut voivansa sovittaa laiminlyönnin.
Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.
— Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.
— Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni? Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi häirinnyt sinua.
— Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen miehensä leipää leikaten.
— Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.
— Kuten tavallisesti.
— Kerrohan vähän.
Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa omalla tavallaan.
— Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera. "Minullaonsanomista, minullaonsanomista!" puhkui täti Vass, ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa, että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.
Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan. Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden, jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi heittää siihen toisinaan sytykettä.
Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi saavuttanut voiton.
3.
Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11 aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.
Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt,sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi.Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki senLucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nytLågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.
Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti valkeana kuutamossa.
Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.
Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä syksyn hävitystä uusi kevät. — Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä vastaan mikä kuluttaa?
Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.
Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut. Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä oli paljon.
Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt hänen huoneensa seinällä.
Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset ajatukset.
Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta muistosta.
Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.
— Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn kohinaa.
Se olisi ainoa mahdollinen muutos — —
Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.
Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon tekemistä.
— Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.
— Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen kantavan salattua surua.
Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.
Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea. Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.
Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.
Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.
Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?
Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.
Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan uuden äänen.
Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.
Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi? Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti, kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.
4.
— Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.
Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.
— Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.
Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.
— Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.
Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.
— Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa poistetuksi, sanoi hän.
Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.
— Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoiUno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.
— Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra antaisi minulle sen vastauksen?
Uno nyökkäsi.
— Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.
— Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.
— Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?
— Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.
— Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin seonsiitä syystä.
— Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?
— Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.
— Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.
— On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.
— Ratsastaako neiti? kysyi Uno.
— Ratsastan mielelläni.
— Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.
— Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha pukunsa ullakolla, sanoi Irene.
— Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman punastuen.
Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka siitä tiesi.
— Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.
Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.
Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.
Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa — ja sellainen hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.
Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia ratsastusretkestään.
Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.
— Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.
— On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin ratsastajat olivat näkyvissä.
5.
Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden, että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.
Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.
Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.
— Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.
Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen äänessään.
— Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla jonkin hänen runoistaan.
Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi että yleissivistäviksi.
Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.
— Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen huomasi Sanderin epäröimisen.
Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli huvitettu.
— Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.
— Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.
Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.
Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi hänen ilmilausumattoman epäilynsä.
— Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti mitään hengellistä puhetta pitäisi.
Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.
— Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä tultuaan tähän lopputulokseen.
Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.
Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, jota hän piti turhana kainoutena.
— Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.
— Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander hänelle harvinaisen päättäväisesti.
Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä moitteesta, jonka hän oli saanut.
— Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä kiinni, jos hevonen juonittelisi.
Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.
— Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.
Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.
— Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.
Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä ratsastajia.
— Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman esiintymisen vuoksi.
— Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander rypistetyin otsin.
Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee itsensä epävarmaksi.
— Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen — ja silloin…!
— Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni huoneeseensa.
Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta Britaan ja Annaan.
Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.
—Kukameistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi pappilasta.
— Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.
— Mutta hän epäröi — juuri siitä syystä, mistä sanoitte.
Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.
— Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!
Ja Uno nauroi ääneen.
Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.
— On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.
— Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.
— Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.
— Mutta minkätähden? vastusteli Uno.
— Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.
— Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.
— Mutta kuitenkin — ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin itseni ilkeän petolliseksi.
Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon miellyttävässä naisessa.
— No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian naiselliseen heikkouteen.
Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.
6.
— Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.
Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt siihen huomiota ja viehättynyt siitä.
Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon pidettiin.
— Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.
— Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää sellaista ajatustakin.
Lucia hymyili.
— Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?
— Onhan sillä ero.
— Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?
— Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.
— Niinpä niin!
— Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.
— No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta sen laulamiseen.
— Voi ei, täti hyvä!
— Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua pelkää?
Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli liian houkutteleva.
— Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? sanoi Anna.
— En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasiLucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.
Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:
"Mun ota käten' Herra ja taluta, — — —"
Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.
Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. Ja hän tiesi sen.
7.
Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.
— Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, kuiskasi Uno Lucialle.
— Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.
Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.
Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.
Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.
Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun "Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.
Esitelmä oli erittäin onnistunut.
— Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen viereensä kuuntelijoiden eturiville.
Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen tuntee.
— Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen luen, silläteilläon käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.