Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa yhden omista ansioistaan.
"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.
"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."
"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"
"Olimme järvellä päin — aina venehuoneella asti."
"Vai niin, venehuoneella asti."
Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.
"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?" jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne haavoitetun koiran?"
Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä, kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.
"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."
Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.
"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa", sanoi hän.
Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin anteeksi ja kiiruhdin ulos.
Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä, kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.
"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?" kysyin minä.
"Ei, neiti", sanoi tyttö, "se ei ole erittäin vaivannut meitä."
"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?"
"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin miettien teimme me kaikki samalla tavoin."
Taloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.
"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?" kysyin minä.
"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään vuoteeseen."
"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä keskellä päivää?"
"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut koko illan huoneessaan."
Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään talon asukkaan.
Kuka se sitten oli?
Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.
Heinäkuun 4 päivänä. — Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.
Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman, sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä — luulen sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan, että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.
Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen, syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana, voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä, mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi, ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni kirjeeseen.
Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi: odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja odottaa portilla.
Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos — hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks', kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin hän itse olisi ollut lintu.
Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. — —
Kello 4. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla ratkaista.
Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin kirjoittamasta — muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.
Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä. Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä, ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä ystävällisinkin — sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä — nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni, huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata pienen käyntiportin ajoportin vierestä.
Neljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt puistoveräjälle.
Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja, ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani, että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"
"Niin, rouva."
"Tuoden kirjeen eräälle siellä olevalle henkilölle?"
"Niin, neiti Halcombelle."
"Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kirje. Minä olen neiti Halcombe."
Mies kohotti hattuansa, hyppäsi nopeasti vaunuista ja antoi minulle kirjeen.
Minä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen tähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.
'Neiti Halcombe! — Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna, on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.
Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään asiapaperiin.
Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.
Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena — liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan vaikeaa saada minun hyväksymistäni.
Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeenvaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän
Nöyrin palvelijanneWilliam Kyrle.'
Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä saadaksensa määräyksensä.
"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei tarvita tällä kertaa."
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni, ikäänkuin hän olisi noussut maasta.
Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää — minä en voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli huomattu — että tämä mies oli huomannut minut — poisti hetkiseksi kaiken kykyni liikkua.
"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan hämmästymättä, niin — silmäämättä edes poismenevää postivaunua.
Toinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.
"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"
Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet vihamiehekseni.
"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän tyynellä, sitkeällä tavallaan.
"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti ja vapaasti kuin mahdollista.
"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä, siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin lapsilla. — Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen — vai kuinka?" "Niin, niin sanoinkin."
"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin Fosco on parempi turva kuin ei mitään — eikö niin? Mutta minä erehdyin tiestä — käännyin aivan lohduttomana — ja täällä olen minä äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."
Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle, ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta, jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa. Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä pettää häntä tekaistuilla selityksillä — ja sen ohella kyllin nainen tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.
Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.
"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä on Laura?"
Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen puistoon hakemaan sitä.
"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei", sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin kuluttua."
Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen jälkeen talon herraa.
"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"
"Hiisi vieköön Rusko-Mallyn ja koko matkan! Minä tahdon aamiaista."
"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi, Percival", lausui kreivi, "viiden minuutin keskustelun, ystäväni, täällä pihanurmikolla."
"Mistä?"
"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua." Minä menin kyllin hitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen ja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä pistävän kätensä nutun taskuihin.
"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla arvelullasi", sanoi hän, "niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan, ett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!"
"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi", toisti kreivi yhtä rauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.
Sir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja vei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin minä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin itseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi ollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä he puhuivat keskenään tällä hetkellä — eikä kumminkaan minun ollut mahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.
Minä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen asianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin tällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen epävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja minä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin lopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että päivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen jälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään ensimmäiselle sohvalle.
Olin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa avattiin ja kreivi katsoi sisään.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "en olisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä uutisia kerrottavana. Percival — joka, kuten hyvin tiedätte, antaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, — on viime silmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo allekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä meille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän katseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä onnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen hänelle."
Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.
Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.
Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä kummalliseen tilaan — mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa valveilla-olevassa uneksumisen tilassa — tai kuinka minä voisin nimittää sitä — näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut sanaakaan, joka viittasi häneen, — ja kumminkin näin minä hänen niin selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme taaskin olleet Limmeridge-Housessa.
Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla. Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta, lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme, ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta muiltakin!"
Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota", sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon. Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena, niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua jahäntä, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon, välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut, ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä, ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi. Temppeli ja epäjumalat olivat poissa — niiden sijasta näin minä tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän, "synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita, säästävät minut."
Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."
Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren — ja säästääminut. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri, joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon — ne ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä lähemmäksi päämäärää."
Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.
Heräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oliLaura.
Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti ylös.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin minä. "Mikä on peljästyttänyt sinua?"
Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen — asetti huulensa aivan minun korvalleni — ja kuiskasi:
"Marian! — olento tuolla järvellä — askeleet, jotka me kuulimme eilen illalla — minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri puhellut hänen kanssaan!"
"Kenen kanssa taivaan nimessä?"
"Anna Catherickin."
Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun. Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla ja tuijotin häneen aivan ääneti.
Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun. "Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!" toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi, Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle! Tule mukaan — täällä voidaan meidät yllättää — tule heti minun huoneeseeni."
Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö, lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.
Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä. Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En voinut sitä sanoin lausua — tuskin selittää sitä ajatuksissani. "Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran sekaannuksissani — "Anna Catherick!"
Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja osoitti rintaansa.
Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa. Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan rauhoittumistani.
"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle, oli tämä typerä kysymys.
"Hän löysi sen, Marian."
"Mistä?"
"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa — kuinka voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin ihmeellisesti — hän näytti niin tavattoman sairaalta — hän poistui luotani niin nopeasti —!"
Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan häntä.
"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta, Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän naisen kesken."
"Suljenko ensin ikkunan?"
"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"
"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'
"Niin, minun muinoinen nimeni — rakas tuttu nimeni, josta minä luulin olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös — en peloissani, sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni —"
"Miten oli hän puettu?"
"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. — 'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse hävetä'. — Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen luokseen ja tunnustin hänelle sen. — 'Oletteko kyllin kiitollinen tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän. — 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden, jonka minä voin'. — 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. — Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin, tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. — 'Ah', sanoi hän, 'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. — Oli jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. — 'Te tunsitte äitini?' kysyin minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' — Hänen kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani, kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten — 'Ettekö Te muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"
"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?"
"Kyllä — minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun näköisenäni."
"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?"
"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet — mutta niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio voivutti minut niin — en tiedä oikein miksi — että minä olin aivan kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."
"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?"
"Pelkäänpä loukanneen. — 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa', sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie, ja hänellä oli enkelin sydän'. — 'Tunnen olevani ystävällinen Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä, niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' — 'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä hänen silmistään. — 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä. Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. — 'Enkö minä tietäisi, että Te olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi, että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'. — Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. — 'Näittekö Te minut eilen illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada puhua kanssanne kahden — minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken Teidän tähtenne!' — Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni. Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."
"Tekikö hän niin?"
"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä, milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. — 'Minä olin täällä eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin, eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani. Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! —' Hän kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita. — 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle, kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. — Hän otti pois olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. — 'Minulla olisi pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni — minun hullu, viheliäinen, kehno pelkuruuteni!' — Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja kuulla häntä."
"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa, josta hän niin tuskaisesti puhui?"
"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. — 'Ei', sanoi hän, 'nyt en pelkää'. — Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä pudistin päätäni. — 'Katsokaa minua', jatkoi hän. — Minä sanoin pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä. — 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte, miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi, jos minä tapaan?' — Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä voinut vastata. — 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne — minä tahdon sovittaa — minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka minä olen tehnyt'. — Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla ilmeellä. —'Täytyyköminun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän puolustuksestanne. JosTetunnette hänen salaisuutensa, niin tulee hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. — Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi — jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni —'. Hän vaikeni äkkiä ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."
"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?"
"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. — 'Oi', kuulin minä hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä, 'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! —' Marian! minä vapisin kiireestä kantapäähän — oli kauheata kuulla häntä. — 'Mutta sitä ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin että hän taas voi nähdä minut. — 'Ei käy toivominen sellaisen vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, — jonka minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta — ei ihmisten — voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne, jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. — Hän sanoi nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas. Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta — hän näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. — 'Mitä minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti sanoman? Mitä se oli?' — Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä se, mitä varten minä olen tänne saapunut, — minun täytyy sovittaa erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut rohkeutta puhua'. — 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä. 'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän jotainminulle. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' —"
"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?"
"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa."
"Eikö sanonut sen enempää?"
"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."
"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?"
"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä. Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle — 'viipykää hieman ja ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne huomenna tähän aikaan — mutta tulkaa itse — älkää unohtako sitä — Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."
"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"
"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä."
"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?"
"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."
"Mutta kun sinä taas voit liikkua — milloin läksit ulos?"
"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli tapahtunut."
"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?"
"Ei — kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani sen kautta."
Minä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö, jonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana, todellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden aivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista. Varmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto juuri ratkaisevana hetkenä — kenties auttamattomasti — jollei Anna Catherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.
"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä puhuttiin?" kysyin minä.
"Luulen sanoneeni", vastasi hän. "Muistini, ei ole niin hyvä kuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan vaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään tärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta."
"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat Anna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti jokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?"
"Sitä hän ei muistaakseni maininnut."
"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouvaClementsistä!"
"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin välttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta hänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle."
"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?" "Niin, sen kaiken kaikkiaan."
"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellutTodds-Cornerista pakonsa jälkeen?"
"Ei, — siitä olen aivan varma."
"Eikä mitään siitäkään, mikä hänen sairautensa oli?"
"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä asiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai ryhtyä tekemään."
"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole täsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa. Sinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä seuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua, mutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi, jos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin käsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen tahansa, ei hän pääse minun käsistäni."
Laura katsoi tutkivasti minua.
"Sinä uskot siis", kysyi hän, "että on todellakin salaisuus, jota mieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi Anna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että hän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja minun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se melkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa olosuhteissa?"
"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni mukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin sanat sir Percivalin menettelyn mukaan — ja uskon, että salaisuus on todellakin olemassa."
Minä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta. Mieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin ilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme, mutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen tuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt minut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain yli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin, kuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi kuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun, että tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain pitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin Hartrightiä — sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti sanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet unessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta itse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.
Minä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos kävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla Anna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi tietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka oli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan tuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.
Katseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä uudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden toisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin taaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa mennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti häneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään. Niin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa edustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt ylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi lähteä pitemmälle kävelylle.
Pitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan tavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut huvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään — lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias esiintyäkseen minun suojelijanani — ollut ollenkaan huvitettu mistään kävelyistä.
Tultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani muistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet keskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän nimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut kutsumusta saapua kirjastoon.
"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa", sanoin minä. "Nykyisin ei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää kokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty".
"Lykätty?" toisti Laura kummastuneena. "Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan kiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut aikomustaan."
"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos allekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille, joita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?"
"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko unhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa välillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?"
"En, mutta minä en voi muistaa —"
"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta: joko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa antamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu viimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme vapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata huonoja raha-asioitaan — ainakin joksikin ajaksi."
"Ah, Marian, tämä kuuluu aivan liian hyvältä voidakseen olla totta!"
"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden hyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille päiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä."
Minä nousin ylös mennäkseni hakemaan kirjan.
Kun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan käynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo kaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä uskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa epävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä tulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja siitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.
Lauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja miten vähäpätöinen asia onkin — niin jopa siihen määrään, että minä melkein häpeän merkitä sitä — saa se merkityksensä osoittamalla, kuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy todellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että minun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille yhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.
Soitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri silloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me kuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että päivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan välittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.
* * * * *
Ilta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä olen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin esiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna Catherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.
Olen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää hyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin. Pitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen esiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi ja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja "pikku Laurani", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään, tiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin, ja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että hän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa Limmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä huomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan, että hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta väijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut meidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän teki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä — mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei hän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne tiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka Anna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon noustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.
Kun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi oli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta puolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä — tunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.
Hän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat hillittyä tunnetta. Hänellä oli — ikäänkuin olisi ollut jokin salattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän äänen välillä — komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan nähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella. Hänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä kuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai minun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään häntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi hänen maljansa. "Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!" sanoi hän silmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi sanoen: "hyvä Percivalini!" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle. Päivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko hän olla "niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin." Laura teki niin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja hänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli mahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä oli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia kellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja ilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta — ei niin kuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien herättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä, käytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja soittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi hämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä halvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla askeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani ollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä — hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei lamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi voinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt hakemaan sen keittiöstä.
"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti! Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne, neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani. On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"
Hän vaikeni — katsoi minuun — ja toisti Danten mainion säkeen iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.
"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen sytyttämiseen. Lady Glyde — neiti Halcombe — Eleonor, hyvä puolisoni — kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua pelaamalla dominoa?"
Hän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.
Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi. Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan — minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä lasiovien kautta, jotka olivat avoinna — kiiruhdin kätkeytyäkseni heiltä pimeään — niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.
Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja kohotti varottavasti kätensä.
"Kuule!" sanoi hän. "Huomenna tulee muutos."
Heinäkuun 5 päivänä. — Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.
Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi, tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan paikan puistossa ennen kello 3.
Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa, sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.
Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.
Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin vähimmästäkin aiheesta.
Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä — nieleksi surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan — taaskin yksi side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."
Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön, menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä enää voittamatta takaisin.
Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.
Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin minä käyntiäni ja etenin varovammin — en nähnyt enemmän kuin kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen takasivun — pysähdyin ja kuuntelin — menin sitten edemmäksi, kunnes minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään elävää olentoa.
Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa — ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta — onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan, uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään —; se oli tyhjä.
Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.
Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.
Minä huomasin kahden henkilön askeleet — toiset suuret kuin miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa, joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle kuin voin.
Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä, oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.
"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin kävelyltään vai ei?"
"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa", vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että jotakin varsin ikävää on tapahtunut."
Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.
"Ei, ei — Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta. Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen talosta tunnin kuluttua."
Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli palvellut häntä monta vuotta — ainoa henkilö koko talossa, jonka uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.
"Missä on Fanny?" kysyin minä.
"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."
Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.
Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä — kielletty edes näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa selityksittä, jäähyväisittä — ja sen piti tapahtua heti.
Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä.
Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen, mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle, että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle jäähyväisiksi ja menin ylös.
Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.
Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento, jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.
Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.
"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan tulla sisään?"
"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin nauraen.
"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti tieltä!"
Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla päällään.
"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.
Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä täysin unhotettu — minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää — kaiken sen jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa — teki oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.