Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon. He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan hänelle: "Ei — tuhannesti ei!"
Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.
"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.
"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta — kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."
"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä. "Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä, jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän lakiin, maksakoon mitä tahansa."
Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.
"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"
"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. — "Ei!"
Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset, kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.
"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"
Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, — selitys, josta hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa — näytti aivan kivetyttävän hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän ihailun ilmeellä.
"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor", jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken avun, jonka minä voin antaa."
"Kirottua! Mitä tämä merkitsee — mitä tarkoitat?" huusi sir Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa kanssa.
"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja kreivitär Foscon ajatus on minunkin."
Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja oven väliin.
"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua huvittaa, — ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan poistui hän huoneesta.
Kreivitär katsoi kysyvästi mieheensä. "Mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen, jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa asemassa."
"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.
"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.
Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura — tunne täydellisestä tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa — nämä yhdessä tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä, jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat huulilleni — minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi katsoi sisään.
"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren. Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta kuin sir Percivalilta. — Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain tämän Teille."
"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.
Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.
"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."
"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen."Odota myöhempään, Percival — odota myöhempään."
Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.
Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta nähdessään minut.
"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut tulemaan! Eihän Percival?"
Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle sanottavana, en minä voinut hänelle vastata — minä voin vain puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää, mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.
"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs vaikutus tässä talossa —?"
Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.
"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan päällä! Kreivi on halveksittava vakooja —!"
Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän, kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.
Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär sen edessä minun nenäliinani kädessään.
"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni. Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen petomaisen julmasti Lauraan.
Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.
Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja meni tiehensä.
Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviävakoojaksi!"
"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassaolikolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö —".
"Oletko varma, että se oli kreivi?"
"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja — hän ilmaisi asian hänelle — hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja väijymään Anna Catherickiä ja minua."
"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?"
"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni venehuoneelle ei siellä ollut ketään."
"Enemmän, enemmän!"
"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli —etsikää!"
"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?"
"Miten sinä sen tiedät, Marian?"
"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!"
"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."
"Missä se on?"
"Sir Percival on ottanut sen."
"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?"
"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."
"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän."
Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan niin, kun hän lausui sen minulle:
"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello 6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. — A. C."
Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä, kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.
Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen, innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.
"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä sillä löydettyäsi sen hiekasta?"
"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli minua."
"Koetitko kätkeä kirjeen?"
"Kyllä, kyllä koetin — mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla silmäyksellä — mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnuthäntävielä, muttasinäolet vallassani. Anna minulle kirje. Hän tuli luokseni — minä olin yksin hänen kanssaan Marian — mitä voin tehdä? — Minä annoin hänelle kirjeen".
"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?"
"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille, ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."
"Kerroitko hänelle sen?"
"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian — hänen kova kätensä kouristi niin pahoin käsivarttani — mitä piti minun tehdä?"
"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson."
"Miksi tahdot katsoa, Marian?"
"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se — kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."
"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se koske enää!"
"Anna minun nähdä se!"
Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut murehtia, en vuodattaa kyyneltä — enpä edes kauhistua siitä. Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi, tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle —! Jumalan olkoon kiitos! kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä — eikä ajatellut sen enempää.
"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."
"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi, rakkahani. — No hyvä, puhu enemmän. — Sinä sanoit hänelle kaikki, mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle — kaikki, mitä sinä kerroit minulle?"
"Niin, kaikki. Hän vaati sen — minä olin yksin hänen kanssaan — minä en voinut mitään salata."
"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"
"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. — 'Minä saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko — kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän, 'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö tahdo tunnustaa kaikkea? Sinuntäytyytunnustaa! Minä pakotan sinut tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä täällä!' — Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta — tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua — eikä sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä. Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' — Minä voin vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni, meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan — minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni. Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon, mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos! 'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon', sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'. — Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. — Oi Marian. Hän näytti mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, — mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."
"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön — mieletön rikollisen omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden, joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon — ja hän uskoo sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano, rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on, ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi, joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn, koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt — ja ottanut sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja hanki itsellemme jotain suojaa."
"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä paikasta ainaiseksi!"
"Kuule minua, Laura — ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."
"Minä tahdon uskoa sen — minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee turvaa ja lohdutusta."
"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana. Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun — ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."
"Mitä kirjeitä?"
"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi. Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa, jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa — hän on saapa minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"
"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!"
"Olen tarkoin sitä ajatellutkin — sir Percivalilla on enemmän pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."
Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään luokseen.
"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."
Minä tunnustin totuuden — näiden sanojen masentavan totuuden mutta en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain, kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.
"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, häntuleesuojelemaan sinua."
Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.
"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura — minä olen saanut kokemusta."
"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi kuin ennen avioliittoani."
Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se oli epäiltävää — enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä — ja minä päätinkin tehdä niin — suorassa epätoivossa siitä, ett'en tietänyt parempaa neuvoa.
"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä — niin, minä tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"
Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koettiLaura saada minut pysähtymään.
"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."
Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään, vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä. Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.
"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä. "Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää mitään."
"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"
"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin minulle."
Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla, kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut päästä sisään ilman hänen suostumustaan.
Heinäkuun 5 päivänä. — Juuri kun minä tulin portaille, pölähti päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani. Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät minusta vaarallisilta — eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä huoneeseen.
Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan. Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.
Rouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.
"Se laskee edelleenkin", sanoi hän; "pelkäänpä saavamme lisää sadetta."
Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.
Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin, minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan perinnön välillä — kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni Lauran tekemää loukkausta.
"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"
Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.
"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani", jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte ilmoittanut kreiville."
"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."
Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.
"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär — ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut. Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään — eikä hän voinut hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa, että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"
"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.
"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde minulle vääryyden, jota minä valitan — ja jonka annan anteeksi. Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme unhottaa se tästä hetkestä."
"Te olette kovin hyvä", sanoin minä, "Te vapautatte minut sanomattomasta —"
Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat, loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan. Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja minä seisoin aivan mykkänä.
"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän, neiti Halcombe — minua vaivaa todellakin, että olette katsonut tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat sanat tarttui hän minun käteeni — kuinka minä halveksin itseäni ja kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia! — ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan — minä koetin hymyilläkin — minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten teeskentelemistä, olin nyt viekkain — viekas kuin se Judas, jonka huulet nyt koskettivat kättäni.
Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni — tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni — jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.
"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostellaTeidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."
"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen, jonka hän vei huulillensa.
Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni. Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.
Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä suorittamaan tämän velvollisuuteni.
Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut minut ymmälle — minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa. Hän eli mitä välinpitämättömimmässä — vieläpä muutamissa tapauksissa vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla. Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa näille molemmille kirjeet — tai sitten saattaa Laura ja itseni huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä — minä istuuduin siis ja kirjoitin ne.
En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska — kuten jo olin Lauralle lausunut — tämä seikka vielä oli siksi hämärä, ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja tähän viimemainittuun kysymykseen nähden — minä vakuutin hänelle kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin pian kuin mahdollista.
Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä, joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että hänen setäänsä onnettomuuksiin.
Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne nyt olivat valmiit.
"Onko joku häirinnyt sinua?" kysyin minä hänen avatessaan ovea minulle.
"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut jonkun käyvän eteishuoneessa."
"Miehenkö vai naisen?"
"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan."
Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut syrjäytettävä.
"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"
"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen askeleensa."
"Mihinkä hän meni?"
"Sinun huoneesi eteen."
Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä eteisessä olevaan postilaukkuun.
Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia", sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"
"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"
"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän, ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."
"Ei, ei — älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on."
Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta poistua huomaamatta talosta.
"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni. Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että minä olen mennyt kävelemään."
"Milloin tulet takaisin?"
"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla meidän parhain ystävämme."
Jäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin siihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä kävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui alakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai ulkona.
Kanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka tunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä kreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä suurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan näytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa. Epäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä näytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän mennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä teoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi tälläkin tarkoittaa?
Nyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon — hän oli tavallisuuden mukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa perään.
Minä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen mustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin aiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan kuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua tavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli haluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin hetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.
"Mikä hevonen hänellä on?" kysyin minä huolimattomasti.
"Ei mikään", vastasi hän. "Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos minä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia tutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick. Hän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen hänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna Catherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?" "En, kreivitär, sitä en tiedä." "Aijotteko mennä sisään?"
"Kyllä luullakseni. Uskoakseni on aika pian pukeutua päivälliselle."
Me menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven jälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka silmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin ennen päivällistä.
Palattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja linnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä tehdäkseni joitakin uusia huomioita — minä voin vain saada varmuuden siitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat kirjeet taskussani.
Matkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir Percivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä vastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen, joka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka ei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista pelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että olisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian, jonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä ahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme Laura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen meitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin Annan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick pelastuisi sir Percivalin käsistä.
Minä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin tienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni ollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.
Mutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut, kuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi minua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään päin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni kuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin luulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat — ajomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä, jonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka tulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja minun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin minä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin kuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä ollut tiellä.
Minä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta mihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn vastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä vieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli saanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän taaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä tavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun anteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu lukea hänen syykseen, — niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka oli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.
"Älä sitä nyt muistele, Fanny", sanoin minä. "Emäntäsi ja minä olemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule kärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy niin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren luottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta kirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, — tulee sinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka on osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen tultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä kellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi onnelle."
Fanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. "Siellä säilytän minä ne, neiti", sanoi hän, "kunnes minä voin täyttää Teidän määräyksenne."
"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna rautatieasemalla", jatkoin minä. "Ja kun sinä tapaat Limmeridgen taloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano hänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde voi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas pikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota junaa, joka lähtee kello 7."
"Tuhansia kiitoksia, neiti — kiitän sydämellisesti. Se palauttaa rohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja viekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin kaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana. Ah, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni tahtoo pakahtua ajatellessani sitä."
Palattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni päivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin alakertaan.
"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä", kuiskasin minä ovella. "Aiotko tulla päivällisille?"
"En, en — en mistään hinnasta maailmassa!"
"Onko jotakin tapahtunut? Onko joku pelottanut sinua?"
"On — juuri nyt — mieheni —"
"Tuliko hän huoneeseen?"
"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?' — 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki? Sinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut tekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' — 'En, en', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. — 'Sinä tiedät sen', huusi hän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi — muista, mitä sanon sinulle! — Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle kaikki!' Näin sanottuaan meni hän — meni pois tuskin 5 minuuttia sitten, Marian."
Hän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana — sirPercival ei ollut saanut selvää hänestä.
"Menetkö alas, Marian? Tule tänne jälleen illalla."
"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen jotenkin myöhään — minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä poistumalla heidän luotaan liian nopeasti."
Päivälliskello soi, ja minä kiiruhdin alakertaan.
Sir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle käsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä huolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen päivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman enemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.
Olkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin jokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella teeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan oli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä silmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan ollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota hän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin ainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee hän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön sir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat olleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen voittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui tähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan meidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti allekirjoitettaman kirjastossa, — nyt olen minä varma siitä.
Rouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös seuratakseen meitä salonkiin.
"Miksi menet tiehesi, Fosco?" kysyi sir Percival.
"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä", vastasi kreivi. "Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän kotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin kuin menen pöytäänkin heidän kanssaan."
"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen alas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli tuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä."
"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini, mutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua miellyttää — myöhemmin illalla."
"Varsin kohteliasta!" sanoi sir Percival suuttuneena. "Kautta sieluni todellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!"
Useamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen levottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut, että tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen takaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä puhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti mieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän pyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt tämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä — ja lykkäsi sen taaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän tulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir Percivalin mielestä tärkeä, ja kenties — päättäen kreivin selvästä vastenmielisyydestä kosketella sitä — hänen mielestään vaarallinen.
Nämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin. Sir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut jäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta. Kreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään — pysähtyi pariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli takaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 — aika, jolloin kirjeet aina lähetettiin Blackwater-Parkista.
"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?" kysyi hän ja lähestyi minua laukku kädessään.
Minä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun vastaustani.
"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään kirjeitä pantavana laukkuun."
Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa. Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään, laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.
Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä — osaksi sen takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.
Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä ulos. Hän esti minut taaskin — tällä kertaa menemällä pianon luo ja vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.
Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun puutetta musiikkiasioissa — se ei auttanut! Hän pyysi yhtä kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä, että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan, kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri 'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen? Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä — ja sitä — ja sitä —? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" — Ja odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" — "Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." — "Israelilaisten rukous mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.
Oli jotakin kauheata — jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi, en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah, kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta puutarhassa".
Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? — Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään, eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä — silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän eteishuoneessa kuin käytävässäkään.
Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan. Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.
Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.
Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä. Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.
"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!" sanoin minä.
"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne", vastasi hän. "Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni."
"Paras neiti!" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä tavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.
"Minua vaivaa kiusallinen päänkivistys", vastasin minä kylmästi.
"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely ennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää." Hän pani erikoisen painon sanalle "kävely". Olisiko hän nähnyt menevän minun ulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa tallessa Fannyllä.
"Tule polttamaan sikari, Fosco", sanoi sir Percival, nousten ylös ja silmäten taasen levottomasti ystäväänsä.
"Mielihyvällä, Percival, kun naiset ovat menneet levolle", vastasi kreivi.
"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?" kysyin minä."Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua."
Minä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä taaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun minkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen, joka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla kertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa kirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir Percivalin kanssa — tällä kertaa oli kreivitär tiellä.
Heinäkuun 5 päivänä. — Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista oli jäljellä.
Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.
Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen yöhön.
Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt. Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.
Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin, silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen, alakerrassa suljettavan oven äänen.
Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan. Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan pöydälle.
Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle, josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat nurmikolla — muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin minulta huomaamatta.
Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.
"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"
"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta", vastasi kreivi yhtä hiljaa.
"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?"
"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival — kärsivällisyyttä!"
"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä."
"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."
"Mitä pirua sinä tarkoitat?"
"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin huoneisiin sekä portaille."
He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä. Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään, olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä, heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija — ja tämä kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä, olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni — niin, hänen elämänsäkin — riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani tänä iltana.
Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki hänen varovaisuustoimenpiteensä — tai toisin sanoen kuunnella kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.
Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla, joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva rauta-aita.
Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla, kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan kuiskaileisi — ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään, ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan vaaraan mennä alakertaan.
Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti huomatuksi.
Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.
Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen. Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä saisin aikaan vähäisintäkään melua — kuka voisi silloin aavistaa seuraukset?
Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä ulko-oven minä suljin — laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja asetin jalkani varovasti verannan katolle.
Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa, jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa, ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.
Ei mitään ääntä kuulunut — yön synkkä pimeys ympäröi minut joka taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti mennä — näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä ollut mennyt levolle.
Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!" ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman päässä minusta toisella puolella.
Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä yönä!") — pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin suojassa.
Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata ikkuna ja silmätä ulos.
Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni. Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.
Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven avaaminen tai sulkeminen — luultavasti viimemainittu — kolmen oven, eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.
"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin minä sir Percivalin murisevan alhaalta.
"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä äänellä.