Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea — mutta valkopukuinen nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä tulevaisuudessa?
Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.
Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi, vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle, joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.
Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä. Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.
Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir", katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen jälkeen aivan ääneti.
"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.
Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.
Taulu oli hämmästyttävä — se oli kerrassaan uutta minusta ikävien, lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset, jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja sisareni luona — niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla Hampsteadista — kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä muodottomammaksi.
Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.
Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa. Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin. Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen, enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä, ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä lausuin itsekseni: "Hän on tumma." — Hän kävi muutamia askelia eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää, mielin mielessäni: "Hän on ruma!"
Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu — ei koskaan voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat, kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään onnellisena — tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän muodostuksen ja ilmeen takia — sepä herätti tunteen, joka muistutti sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää haaveellista ja hajanaista unta.
"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä? Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei siis yhtä hyvin heti?"
Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla, miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.
"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista", jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme, tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey — tuo hurskas sielu! — touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä; hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan. Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana, jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa, sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä. Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä, ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina. Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä, herra Hartright — mitä haluatte, teetä vai kahvia? — ei kellään naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne? Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."
Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan, oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.
"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin, hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen. Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni — koetan tehdä jutun varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti naimisissa — ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä, että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei ole mitään,hänellämelkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma,hänvaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi ja omituiseksi, — täydellä syyllä! — ja hänet lempeäksi ja ihastuttavaksi — vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on enkeli, ja minä — ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi, että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta — tämä syynä siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä olen siitä aivan samaa mieltä kansanne — mutta niin on asianlaita kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia, herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa — Te ette saa odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä vähän tietävät lääkärit — niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan, niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on maalata mutta eiminun— olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät voi maalata — heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin hyvin — minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"
Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella, miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat, joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan, palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.
"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni, jollei kauemmaksikin."
"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?"
"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän, että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."
"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"
Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja Limmeridge-Housesta.
Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys, vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.
"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?"
"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."
"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä paikkakunnalta."
"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä."
"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?"
"Se on aivan mahdotonta!"
"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright, antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee, niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun, juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin kuolleet tai muuttaneet pois — en tiedä mihin — eikä mitään tietoa ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä voin ajatella…"
Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija, joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua aamiaisen päätyttyä.
"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä, jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta, jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja, kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."
Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta. Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.
Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun silmäämään tähän huoneeseen.
"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies, "ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."
Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis; pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä todellisella ihastuksella.
Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.
Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo, avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä, lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.
Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä, tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu: madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia, kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat. Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus, joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty. Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle, kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni pöytälevy.
Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä — mitä minä suuresti epäilen — niin voitaisiin siihen aikaan, kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat, punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi. Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet. Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä — jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.
Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa, jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä, oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi, jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt. Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen, minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja pysähtyessäni tervehtimään.
"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen, herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se mukiin?"
"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille…"
Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:
"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa? Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai niin, Te pidätte huoneesta?"
"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa", vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.
"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright. Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa. Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta — varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä. — He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright. Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä, jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin, juuri se! Kiitän Teitä."
Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.
"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin — minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin — olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"
"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."
"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja — mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja — mitäpäs minun vielä piti lausua? — Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"
Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen — ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka — kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.
"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright — pelkään väsyttäväni Teidät."
Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.
"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä — se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin — miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! — Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt — mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."
Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.
"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita…"
"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"
"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset…"
Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.
"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa — minun yksityisessä puutarhassani — tuolla alhaalla…"
"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."
"Tehkää minulle palvelus — Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt minun heikkoja hermojani — tehkää minulle palvelus ja nostakaa uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein selville?"
Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.
"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole, Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki, nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. — Hyi, sellaisia talonpoikaispenikoita! — Sanonko suoraan Teille, herra Hartright, erään asian? — Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa. Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."
Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.
"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita, pehmeitä siipiä — eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua. Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"
Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan osaa.
"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."
"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan — mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset, jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne, herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä? Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä — eikö niin? Minulla ei ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne — vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada järjestetyksi kaikki — niin ihanaa saada levätä sopimuksien tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista, että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"
"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."
"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä — sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"
Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.
Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.
Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.
Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.
Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän — toiset käyvät laiskasti — rouva Veseyistuikoko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen — aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen — niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemääneliköhän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.
"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"
Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"
"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."
Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"
"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"
Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."
"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."
Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".
Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen — uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.
Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.
"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."
Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.
Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.
"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."
Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.
"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."
Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.
Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut — kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuinsilloin, kun ensiksi silmäsin häneen? — silläsellaisenapitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä — — —
Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea — ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, — että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset — suuret, hellät ja tyynen miettivät — mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.
Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä — minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana — oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa — kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin — siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.
Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään — tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana — tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!
Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran — näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niinharvoissa— kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua — tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.
Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute olihänessä, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämänpuutteen, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.
Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.
"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"
Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.
"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."
Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.
"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi — sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin seei olehänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".
"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neitiFairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.
"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.
"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.
Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa — tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.
Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani. Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.
Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan, kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden. Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani, kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide — ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia, voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi, asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää — syy, joka kenties on löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa. Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi; pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on kuolemattomuuteen osallinen.
Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.
Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja tyytymätön itseeni — en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt minut — kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon naisten seuraan.
Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään. Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut (kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä), edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri, joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin, opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä, käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän, köyhäin henkilöiden.
Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen, mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.
Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää, oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen. Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey, aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä, lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.
Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin, voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon, kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme. Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa, näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta, jollaista ei koskaan voi unhottaa!
Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla — rouva Vesey uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi pianolla palavaa kynttilää.
Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa. Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä noustessamme.
Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, — kun minä kuulin neiti Halcomben äänen — hillityn innokkaasti ja tavallisesta varmuudestaan eroavasti — lausuvan nimeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?Minä haluaisin puhua kanssanne."
Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla, joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin. Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.
"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun", sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."
Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja, kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen, meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.
Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:
"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana sinulle eräästä uudesta oppilaasta.
"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin, useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan Hampshirestä saakka — hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin armaamme Laura…"
Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:
"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, — en voi selittää sitä — mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."
Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan, jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:
"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse huomata — minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä —, että hänen sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään, havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni, että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia — joista minä heti esitän näytteen — mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa. Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi, vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen kasvaessaan…"
Neiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.
"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä, nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai 23 vuotias?"