"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä."
"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä kantapäähän asti?"
"Aivan valkopukuinen."
Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin, kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en löydä mitään nimeä — tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja suoneni rajummin sykkimään — hiipi vähitellen mieleeni.
"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti. Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."
Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi — en tiedä oikein mitä. Koko minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.
"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."
Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä, kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten vastapäätä meitä.
Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:
"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan. Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta, hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva…"
Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.
Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa — asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan, ainakin näin etäämpää katsoen — ilmeisenä kuvana valkopukuisesta naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua, selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui", oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan oppilaani välillä.
"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"
"Minä huomaan sen — vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta — minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"
"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."
"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"
"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."
Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.
Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick — me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina — ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.
Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä — tunnustus omasta mielettömyydestään.
Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä — mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.
Minä rakastin häntä.
Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua — minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.
Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.
Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä — yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.
Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon, jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli, palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa, niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa — kaikki nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan tulokseen.
Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla koskaan olisi sitä ollutkaan — niin tyyten hävinnyt, kuin se aina häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? — Miksi, minä aina huomasin ja muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt? Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!
Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus, kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa. Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin,hän.
Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään, joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä — muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.
Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi, kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani, että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä. Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.
Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla — pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt niin harvoin, niin pakotetusti — miksi nuo sinisilmät katsoivat minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin. Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni — tuota koskaan lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut. Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa meitä.
Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan, tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa — toisinaan taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi. Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa elin — mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.
Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.
Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli loppumaisillaan.
Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neitiHalcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.
Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa — ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.
"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."
Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.
"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"
Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!
Aamiaisemme — jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten — oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:
"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä — eikä tiistai."
Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.
Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni — tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.
Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.
"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"
"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."
"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."
Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä — nuori poika — asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.
"Onko kirje minulle?" kysyi hän.
"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.
Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.
"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.
"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."
"Millaiselta ihmiseltä."
"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."
"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"
"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."
"Mihin hän meni?"
"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.
"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."
Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.
"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."
Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa — ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon — että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."
Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan — eikä suinkaan seurauksitta.
"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan — vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä — sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä — minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkäTeitä. Ottakaa minua kädestä — minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole — ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."
Tämä aavistamaton sydämmellisyys — lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.
"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaaTeillejulmaa tuskaa, säästävätminultaalentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja…"
Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.
"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."
Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukanaminusta. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.
Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni — kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.
"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"
Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa — minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.
"Oletteko rauhoittunut?"
"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."
"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salataTeiltä, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissutminulle. Teidän täytyy poistua luotammehänentähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin — Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä — on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni — minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni — minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano — olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut — että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä — hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä — ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa — ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne — jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt — Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."
Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?
"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."
"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on…"
Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.
"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."
"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."
Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?
Oli lohduttavaa minusta — niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut — niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.
"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.
Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.
Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa — tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni — tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni — he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?
Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen — en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.
Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.
"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna — epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."
Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.
"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan minä kysyä" — minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna — "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"
Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:
"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."
Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen nainen. — Tässähän oli kohtalo kerrassaan!
"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi kuin voin.
"Sir Percival Glyde."
Sir — Sir Percival! Anna Catherickin kysymys — tämä epäluuloinen kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin häneen.
Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä kerran: "Sir Percival Glyde."
"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota en voinut salata.
Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:
"Vapaaherra luonnollisesti."
Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon. Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia, joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.
Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde, mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.
Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? — Neiti Fairlie oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle, oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani Cumberlandista voisi katkaista — epäilys, eiköhän joku meistä näkisi kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta, jota aika piteli päämme päällä.
Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui neiti Halcombe huoneeseen.
Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin, ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti Fairlielle."
"Kyllä."
"No niin, se oli nimetön kirje — halpamielinen yritys alentaa sir Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne. Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi olla mitään harrastusta…"
"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."
"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on, huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut. Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille, vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on suuriarvoinen — sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."
Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään valmisteluja ja puhutteluja näin:
"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä(I Moseksen kirja 37—40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteense varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.
"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta, että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen toisella puolella.
"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.
"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet, kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä, jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä suoraan hänen sydämensä syvyyteen.
"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään — mutta hieman keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies — noin 45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen, näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!
"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.' Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi. Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä, Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin sydämmin ja kyyneleisin silmin — sillä minä uskon uniin.
"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie — uskokaa, pyydän Teitä, itsenne vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen, jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."
Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.
Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.
"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää", sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"
"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan — näyttää olevan…"
"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."
Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni — sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni." Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen, jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon muodossa.
"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"
"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään ennen tämän vuoden loppua."
"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.
"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright, miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."
Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella — niin vaikeata, kuin se onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan — minä aloin vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella, että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.
"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja kylässä."
"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä", sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra Hartright."
Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven — mutta kumminkin hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen, ennenkun menimme huoneestani.
"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta soveltuuko kuvaus häneen?"
"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."
Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään! Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja, ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä kohtaan.
"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä tarkoin ulkonäöltään."
"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin."
"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana, mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."
"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen kunniaansa vastaan?"
"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne tuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!"
Minä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi minulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.
"Tahdon toivoa samaa", vastasin minä sekautuneena. "Kenties ei minulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä."
"Olen tyytymätön kysymykseenne", sanoi hän, "sillä siten on minulla syytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka voisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme korviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa, ilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies, joka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen maineestaan."
Minä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut vakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas taivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa huonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa minua.
Me tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään kysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli antanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan pojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään päin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.
Kylä oli talosta etelään. Ohjasimme siis kulkumme sitä kohden.
Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen. Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen, mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin, sokeat ja avuttomat naapurinsa.
Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta, jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan teräväpäisimmän miehen.
"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa".
Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle, joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja silmäsin läpi ikkunan.
Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin, ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana toisista nurkassa olevalla tuolilla — pieni haaksirikkoutunut Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.
Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.
"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa, tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä, ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia; kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen. Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."
"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.
Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan Jacob-raukan selkäsaunaa.
"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob", sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle päivällisen, jos voi."
Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään, kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä, samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden nenänpaukkeissa.
"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster", sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä oikeastaan on tapahtunut?"
"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe, vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja. "Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."
"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä haluan kysyä Teiltä."
Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin. Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta, jota me etsimme.
"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neitiHalcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."
Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään, kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen pari sanaa ennen oven avaamista.
"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet nähneesi?"
"Nii-i-in! — minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.
"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli…?"
"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan…"
"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.
"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä", vastasi Jacob.
"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"
"Niin, se oli aivan valkea — juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.
"Ja missä sinä näit sen?"
"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."
"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin — jossa kummituksen tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle,kukakummitteli."
"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen voitonriemuisesti.
Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen sanansa kuulluiksi.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä tälleen."
"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka se kummitteli?"
"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.
Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen, selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta — hän kääntyi pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen kyyneliin — avasi huulensa puhuakseen hänelle — hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan opettajaan.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster, jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden, minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen, niin saavat ne maksaa siitä."
"Minä toivon — ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte, neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä, jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi pahastuttaa Teitä."
Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu, huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.
Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani johdosta.
"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"
"Saatte nähdä haudan."
Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"
"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua suurempaan kestävyyteen."
"Kuinka se voi kehottaa?"
"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen luettavaksenne."
"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä epäilys minulta aina tähän asti".
"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä liian kiireisenä — epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."
Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.
"Mitä tarkoitatte?"
"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä 'valkopukuiseksi naiseksi'."
"Eihän vain Anna Catherick!"
"Niin, Anna Catherick".
Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja hermostuneeksi. Tunnen itseni…" Hän vaikeni ja koetti nauraa. "Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on, ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.
Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko, harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä vaatimattomista muistomerkeistä.
"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."
Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouvaFairlien haudalle.
Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.