The Project Gutenberg eBook ofValkopukuinen nainen 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkopukuinen nainen 1Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti AiranneRelease date: January 8, 2017 [eBook #53922]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOPUKUINEN NAINEN 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkopukuinen nainen 1Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti AiranneRelease date: January 8, 2017 [eBook #53922]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkopukuinen nainen 1
Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti Airanne
Author: Wilkie Collins
Translator: Aukusti Airanne
Release date: January 8, 2017 [eBook #53922]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOPUKUINEN NAINEN 1 ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomentanut Aukusti Airanne
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.
Wilkie Collins, elämäkerrallinen esitys.
Piirustuksen opettajaWalter HartrightinClements-Innistä, alkama kertomus. Luvut I-XV.
Kertomusta jatkaaWincent Gilmore, asianajaja Chancery-Lanesta.Luvut I-IV.
Maria Halcombenjatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.
Wilkie Collins.
Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.
Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.
Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.
Wilkie Collinsinesittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajinluoja. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.
Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.
Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.
Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloinLytton-Bulwerparhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan jaCharles Dickensalotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka — - omituista kyllä — olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788—1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.
Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.
Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.
Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa"Valkopukuinen nainen"v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.
Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa — ajatustensiirtoa — harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.
V. 1873—4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.
Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin — todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.
Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.
Piirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama kertomus.
Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä miehen kestävyys voi voittaa.
Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat, jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta tuomioistuimen edessä.
Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja — Walter Hartright on hänen nimensä — itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä kohdasta, johon hän on päättänyt.
Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää useampi kuin yksi todistaja — samassa tarkoituksessa molemmissa tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.
Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta piirustuksenopettajaa.
Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.
Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja — suoraan sanoen — kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.
Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.
Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani alussa.
Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni, professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.
Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä — minunkin vuokseni ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.
Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä kieltenopettajana.
Olematta oikeastaan kääpiö — sillä hän oli kiireestä kantapäähän varsin täydellisesti kehittynyt — oli Pesca luullakseni pienin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia, joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja valkosen hattumme.
Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä Brightonin luona.
Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni. Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani. Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.
Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan — huudahti ihastuneena liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien saisin määrätä hänen elämästään — ja selitti, ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.
Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta minuun. Vähän uskoin minä silloin — vähän voin minä ajatella sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa — että se tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.
Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, — minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.
Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.
Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.
Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat. Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?
Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia, jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle minua vastaanottamaan.
"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta. Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää ystävänsä Walterin tuloa."
"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.
Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.
"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat" tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on tullut. Minä kerron hyvät uutiseni — minä puhun nyt."
"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.
"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti", kuiskasi Sarah.
"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja saatuani vaatteet päälleni?"
"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki puhkeamaan kyyneleihin.
"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni — ja niin teenkin. Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen — enkä minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan, "nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä sieluni, uskon, kunniani kautta — tämä palvelus on nyt tehty, ja kaikki, mitä minun enää on sanottava, — hyvin — varsin hyvin tehty!"
Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan, esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan tavuun.
"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä", sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis, suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän kaikki, missä se on? Niin, niin — luonnollisesti, luonnollisesti. Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti, vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä, vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on kultaa korvia myöten — kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen kanssa ja ah! — Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa, kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta vähätpä siitä — kaikki hyvin — kuta useampia lukutunteja, sitä edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se: kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta neitosesta — seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani, ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta, silloin — kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen. — Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään, hänhän on niin pitkäveteinen?"
Me vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori jatkoi:
"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla, maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla. 'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä' — nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen kyllä muistamme, niin, niin — no niin! Pappa sanoo siis: 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä — ja hän pyytää minua hankkimaan piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa. Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli, liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?' Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa! Mutta tässä on herra Pesca.' — Kun minun nimeni siten mainittiin, en minä voinut enempää pidättäytyä — ajatus teistä, hyvät parhaani, kohosi päähäni — minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen — minä käännyn mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa! Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen kaluineen (englantilainen sananparsi — eikö niin?), lähettäkää hän kiluineen kaluineen huomisella junalla!' — 'No, no', sanoi pappa, 'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' — 'Englantilainen kiireestä kantapäähän', vastasin minä. — 'Arvossa pidettävä mies?' kysyy pappa. — 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!' — 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen — mutta silloin olemme me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia joitakin todistuksia — joitakin suosituskirjeitä?' — 'Todistuksia?' sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos Teitä miellyttää.' — 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle sekä nimensä ja osoitteensa. Ja — odottakaa, odottakaa, herra Pesca — ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä annan Teille pienen lipun.' — 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena. 'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava englantilaiseni on ansainnut ne.' — 'Pankkilippuja!' sanoo pappa suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan. Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen otteen ystäväni kirjeestä.' — Sitten tarttuu kauppias kynäänsä, musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta. Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen päivälliseni liukui alas kurkustani — tästä kaikesta en tiedä enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä, vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas, mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä — hyvä — hyvä — aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.
Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin käsiin.
"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan — nyt olen minä kumminkin enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".
"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?" Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.
Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta, kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.
Pesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.
"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."
Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne kuuluivat seuraavasti:
Ensiksi:että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan neljän kuukauden ajaksi.
Toiseksi:että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.
Kolmanneksi:että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.
Neljänneksi ja viimeiseksi:ettei kenenkään henkilön pitäisi ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite — ja siihen päättyi muistilippu.
Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle, näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos minä saisin tarjotun paikan — enkä kumminkaan ollut vielä lukenut läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni — olevan niin kiusallisen selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.
"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!" sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.
"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."
"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat", vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa…"
"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"
"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa olosuhteessa!"
"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana. Eikö niin? Häh? Ja toisekseen — sinä tarvitset rahaa. Hyvä! Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen! — Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen seurassa ja mikä parempi: — hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi — kaikki ilmaiseksi — kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni — mitä tuhat turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"
Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen, mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona, voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.
Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla: suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"
Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi, että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.
Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.
"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta, että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa, niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa, tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi; ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"
Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään näin ilosesti.
Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.
Kuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin yö.
Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa. Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.
Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli, kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta, tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta, olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä, jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa; minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa — Regents-Parkin länsipuolelta.
Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi, ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta — niin, totta tosiaan voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.
Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.
Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä yhtyy — Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä, West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä, jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret naiset näyttäisivät — kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden, nopeasti, kevyesti.
Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini kädensijaa.
Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi — ikäänkuin hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta — yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun, hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua, hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen puhui ensin.
"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.
Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea, kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää — hieman surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli — sikäli kuin olen vielä kuullut sitä — jotenkin kummallisen hiljaista ja yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni matkareppu kädessä ja hänen pukunsa — hattunsa, kaulahuivinsa ja hameensa, kaikki tyyni valkosia — ei mielestäni näyttänyt hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."
"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi, ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä — nytkään en voi ymmärtää Teitä."
"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt. Minulle on tapahtunut onnettomuus — tunnen itseni kovin onnettomaksi ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"
Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.
"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."
Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa Teitä".
Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.
"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti syvästi.
Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja maailman kokemuksen — nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa kuin tämä.
"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."
"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan — annatte minun mennä seurastanne, milloin minua miellyttää — minulla on Lontoossa ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut — mitään muuta en minä tarvitse — tahdotteko luvata minulle tämän?"
Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.
Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt apuani, — ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin, kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit, puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille — ja kumminkin sanon minä: — mitä pitäisi minun tehdä?
Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.
"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan näin myöhään?" kysyin minä.
"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään, milloin vain tahdon — sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"
Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten — käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin. Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että tämä käsi oli naisen.
"Tahdotteko luvata sen?"
"Kyllä."
Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen kirjoittaessani sitä.
Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän ensimmäisenä, hiljaisena tuntina — minä ja tämä nainen, jonka nimeä, jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta, kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi — liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.
"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko paljon ihmisiä Lontoossa?"
"Kyllä, varsin paljon".
"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.
"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.
"Montako" — hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua tutkivasti suoraan silmiin — "montako vapaaherran arvoista?"
Liiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani häneltä:
"Miksi kysytte sitä?"
"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette tunne".
"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?"
"Minä en voi — en uskalla — tulen aivan suunniltani, jos mainitsen sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden nimet, jotka Te tunnette."
Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.
"Ahaa! Te ette tunnehäntä", sanoi hän hengittäessään jälleen vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"
"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja."
Kun tämä vastaus pääsi suustani — kenties jollakin katkeruuden tunteella — tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.
"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos!Häneenvoin minä luottaa."
Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.
"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden? Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen vuorokauden aikaan?"
"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani — minä haluan niin paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."
Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului, ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän leiman, ja hän puhui taas.
"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.
"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis: "Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on maalle."
"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"
"Pohjoiseen — Cumberlandiin".
"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen Cumberlandissa."
Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja minun välillä.
"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.
"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."
Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa määrässä hämmästyttää minua.
"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.
"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun huomiotani. — Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."
"Ah! ne eivät olleetminunystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut; hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."
Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.
"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.
Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.
"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua vaunuihin ajaakseni matkoihini."
Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa. Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet. Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.
Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua, kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että hän melkein pakotti minun juoksemaan.
"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on niin myöhäistä."
"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää muualle kuin talliin."
"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin — minä aion juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja tunkeutui ohitseni vaunuihin.
Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias, ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.
"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen pysäyttämään. Kiitän Teitä — ah! kuinka kiitän Teitä!"
Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään, suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle — minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi — epäröin pelottavani ja murehduttavani naista — huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa — vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla — valkopukuinen nainen oli poissa!
Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä. Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden, kun minä pian sain käsitykseni — heräsin, voisin melkein sanoa — kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.
Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella, lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin Regents-Parkia.
Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä istui niissä.
"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme häneltä."
Hevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.
"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"
"Minkälaisen naisen, sir?"
"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen."
"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."
"En ole nähnyt häntä, sir."
"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän palkkion päälle päätteeksi."
Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.
"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"
"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"
"Hän on karannut minun mielisairaalastani."
Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus, jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta. Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.
Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.