Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta. Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut, varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.
Me menimme kaikki sairashuoneeseen.
Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä, asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin. Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä neiti Halcombea, joka vielä nukkui — paitsi tohtori, joka kuiskaten kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee, olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa. Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani sairasvuoteen ääressä.
Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla, joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois; en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! — olkootpa englantilaisia tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.
Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.
"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan. Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti — minä annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."
Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson, minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna, ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella kenenkään lääkärin kanssa."
"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan", vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin neuvoa."
Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti, minkä syytä minä en voi ymmärtää.
"Hänenneuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä —hänenneuvoaan!"
Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.
Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut olla huomaamatta sitä — hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä neiti Halcombesta ja rouvastaan — jonka heikontunut terveys näytti häntä kovin huolettavan — todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi ollut joku pappi-ystävä, joka — kuten esimerkiksi minun autuas mieheni — olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa. Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani kaikissa sellaisissa kysymyksissä.
Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten minusta näytti — tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin, että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen. Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen nyt uudistetuksi paheksumiseksi.
Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.
Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.
Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle, joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.
Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?" kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."
Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti, tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä. Lady Glyde koetti vastustaa — oli surullista nähdä häntä — mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa noudatetuksi.
Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.
Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa. Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen, mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.
Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä. Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan, että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken kalpeana harmista ja kauhusta — niin, todellakin, kalpeana ja aivan neuvotonna.
Herra kreivi katsoi minuun.
"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.
Minä sanoin hänelle, ajan.
"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"
Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän kieltonsa.
"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden koko laajuudessaan?" — oli hänen seuraava kysymyksensä.
"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän tarttuvana" — hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.
"Se on lavantautia", sanoi hän.
Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella pelottomuudellaan.
"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni parhaan ymmärrykseni mukaan —"
Kreivi keskeytti hänet — ei sanoin, vaan viittaamalla vain sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja suuttui nähtävästi yhä enemmän.
"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin, että Te poistutte tästä huoneesta."
"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan", sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."
Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä, avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan kynnyksellä.
"Minuntäytyy, minätahdontulla sisään", sanoi hän tavattoman varmasti.
Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.
Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia. Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin kovin ikävissäni", sanoi hän — "mutta minä pelkään, että tauti on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."
Lady Glyde horjui hetkisen — äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas, ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen tajuihinsa.
Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta, että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit, jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.
Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma. Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi, tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.
"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.
"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."
Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän lausuntonsa vahvistuksen.
Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.
Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.
Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi. Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen levottomuuttaan — koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut mieheni viime sairauden aikana — että minä rukoilen, ett'en kauempaa tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa, ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.
Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa. Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin — lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen ja palasi takaisin samana iltana.
Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä enää — hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa. Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan"Palautuneesta terveydestä"lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.
Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi, sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava, että herra Dawson poistui talosta.
Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson, joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi — minä en ymmärrä miksi — kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten, että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja — sittenkun hän ilman erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben — uhkasi lopettaa tyyten käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.
Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.
Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se ei juuri ollut tarpeenkaan — koska neiti Halcombe tarvitsi vain huolellista hoitoa — olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.
Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa. Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta. Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.
Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä, lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt painoi mieltäni.
Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja puhutteli minua sitten seuraavasti:
"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa koko talouteni täällä — vaikka minä luonnollisesti toivon, että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa. Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."
Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.
"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden irtisanomista?" kysyn minä.
"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."
"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä ollessanne?"
"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa — pitäkää hänet. Mitäpä tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään päivällisiä?"
"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sirPercival —."
"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita — ja jonka ei tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menonitäytyyjatulevatheti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret Porcher. Hän on vahva kuin hevonen — me annammekin hänen tehdä työtä kuin hevonen."
"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."
"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."
Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun jatkua kauemmin.
"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.
Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen. Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.
Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa — emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin lapsi ja ilman lääkärinhoitoa — ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.
Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen, että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi vähemmin huomattava.
Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:
Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua — minä sanon sen mielihyvällä — palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta. Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.
Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä. Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.
Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta; mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon. Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin järjestämään asiaa.
Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.
Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen, voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita, jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä minulle tämän tehtävän.
Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisinpari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sirPercivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.
Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta, mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei mitään voinut toivoa.
Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila edelleen parani.
Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär, joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa kuin Margaret Porcher.
Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut, että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia — ne olivat epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin menettelin.
Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.
Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteenSt Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.
Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää — en muuta kuin sen, että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle. Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.
Tämä vastaus oikein pelotti minua — olihan sopimatonta antaa keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu, koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan lady Glyden luo.
Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni. Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.
Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin. Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä tarkoituksessa tavata meitä.
"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.
"Marianin huoneeseen", vastasi hän.
"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."
"Eikö hän ole siellä?"
"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."
Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.
Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli lähtenyt pois Blackwater-Parkista?
"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.
"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"
Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.
"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"
"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan, mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien muidenkin, jos sinua huvittaa."
Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan. Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher, joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson! Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: —
"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin — minä rukoilen, että sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"
"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."
"Lontooseen!"
"Niin — jatkaakseen Limmeridgeen."
Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.
"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan, rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan matkustaakseen?"
"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."
Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:
"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon vahvemmalta ja paremmalta?"
"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."
Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.
"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä huolta hänestä — Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta, että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."
"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?" lausui mylady nopeasti.
"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi muistaa se."
"Minä en ole unhottanut sitä."
"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella, että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."
Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.
"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän, "lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."
"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään. Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten. Tarvitsen lasin viiniä."
Hän meni nopeasti tiehensä.
Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin. Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.
Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa, mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.
"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.
"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä — minä olen vakuutettu siitä."
"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, — minun täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa, tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"
Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.
Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni anteeksi, että tulin huoneeseen.
"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?" huudahti hän äkkiä; "ei — täällä ei punota mitään juonia; minulla ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan." Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.
"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä nyt heti iltapäivän junalla."
"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan minä Foscolle tämän illan postissa."
Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.
"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde kummastuneena.
"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa sinä voit olla yötä."
Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista kovin — miksi, sitä en voi ymmärtää.
"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän."Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."
"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi — eikä minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna, mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie kirjoittaa sinulle."
Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.
"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on laitani — minä en voi lukea sitä."
Kirjeessä oli vain neljä riviä — se oli niin lyhyt, niin välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan oikein, niin oli sen sisällys seuraava: —
Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme sairastavan. Sinua rakastava
Fredrik Fairlie.
"Minä en tahtoisi mennä sinne — minä haluaisin mieluummin olla pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän, älä kirjoita hänelle!"
Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.
"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä kerran entistä vakavammalla äänellä.
"Miks'en — senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona — kun se on setäsi tahto? Kysy rouva Michelsonilta."
Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa, niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen; hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.
"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua —"
"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; — "onkoMarian maannut kreivi Foscon talossa?"
"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"
Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien kautta.
"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."
Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.
Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet, vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen, joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan — mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.
"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden", sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."
"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.
Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson oli poistunut toimestaan — minä tein sen sitä mieluummin, kun minä en hyväksynyt, että sir Percival — kuten minä äsken olin kuullut vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.
Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.
"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt — hän loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."
"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.
"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä mihin tahansa — niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."
Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.
"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, — jos hän todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen — en tiedä, kuinka minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän Teiltä."
Minä epäröin — minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä — minä pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey, niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa, ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, — niin, minä kiitän Jumalaa, ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.
Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.
Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.
Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä, niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa, aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan — niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä en tiedä, millaiset hänen unensa olivat — itse ei hän katsonut sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista. Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani hänen takiansa.
Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa, että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä, että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan katsonut myladyyn.
Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle kätensä.
"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä on meidän jäähyväisemme — kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksisinulle?"
Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat ajaneet hänet ulos huoneesta.
Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista — mutta tapa, jolla hän jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.
Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa — sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen saakka — ja odotin turhaan.
Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"
"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."
Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. — "Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat kamalat unet." — "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: — "Veittehän itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" — "Kyllä, mylady."
"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon asemalla?"
"Sanoi, mylady."
Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko matkan.
Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä. Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.
"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni lippua hänelle.
Jos minulla olisi ollut aikaa siihen — jos minä olisin eilispäivänä tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää, eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän astui vaunuun.
"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa. Hyvästi — Jumala siunatkoon Teitä."
Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun silmäni kyyneltyivät — hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut jäähyväiset iäksi.
"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa; koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi jälleen!"
Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin. "Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni." Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun. Hän viittasi kädellään — en nähnyt häntä enää.
Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin. Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä kävellä siellä.
Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun ja poimivan kukkia.
Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras nainen oli rouva Rubelle.
Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.
"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.
"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan matkustanut Lontooseen — Cumberlandiin?"
Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja säälivästi hymyillen.
"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."
Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.
"Missä on neiti Halcombe?"
Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja vastasi:
"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista, rouvaseni."
Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että se tapahtui itsenuhtelun tunteella — mutta kyllä tuntui minusta tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt, mitä minä nyt tiesin.
Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.
Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."
Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni, pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.
"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta nyt — eikö niin?"
Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.
"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"
"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."
"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään — kysyin vain Teiltä kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."
Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan, pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen keskiosaa.
"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä. Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje kysymyksessä."
Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli — sen kasvatuksen, niiden periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä. Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.
"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."
Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella, haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea kohden.
"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan, olisi toivomus päästä hänen talostaan.
Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.
"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."
"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."
"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaistaminuakohtaan seisoa tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, — minä voin helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla vain sanan. Menkää, milloin haluttaa — mutta kavahtakaa levittämästä mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä. Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu — ja sen saakoon kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä muussa talon osassa tahansa.
"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki tarkoin mieleenne — ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun teoistani, jos Te uskallatte!"
Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan ratsupiiskallaan.
Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen, jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen vastaus poistaa vihan — ja minä hillitsin sentähden tunteeni vastatessani:
"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."
"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät — älkää luulko, että minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun. Koska haluatte mennä?"
"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen sallii, sir Percival."
"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."
Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin, kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä, ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä neiti Halcomben luo.
Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.
"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.
Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä minä vastaisin.