Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia hänen heikosta kohdastaan.
Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.
Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements. Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon — Todds Corneriin — ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti — Limmeridgen seudulta. Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.
Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä hänellä oli kerrottavana.
Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan — lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät surullisella tavalla.
Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen, että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa — niin, vieläpä tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti, ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.
Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin, pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta. Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä kasvatuksensakin yksityisopettajilta.
Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825 tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät, vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä perheessä oli Lauran isä.
Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa voisi olla jotain hyötyä minulle.
Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin. Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.
Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat poistuneet ystäväinsä luota — huomispäivänä minun kohtaukseni jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille. Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän asunnostamme.
Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.
Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun varrella olevaan taloon.
Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita, että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin — kuten tämä itse oli selittänyt — välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa. Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.
Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista. Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta. Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.
Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.
Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa, oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.
Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli seuraava:
Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja. Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä täydellä syyllä voitu kieltää.
Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa. Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.
Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.
Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden, kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.
Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi. Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa — ja tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven läheisyydessä.
Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen, vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti lady Glydelle.
Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.
Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun hän meni järvelle — uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin surulliset aavistukset toteutuivat — vanha sydäntauti uusiutui, ja Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.
Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä — joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä venehuoneelle — ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan, kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran, jolla oli kirja kädessä — sanalla sanoen: kreivi Foscon.
Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö, jolle se olisi esitettävä.
Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän, oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen, koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä. Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen, ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.
Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena, ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä, kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän, otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen heidän asuntoonsa.
Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen pitkän aikaa — luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa. Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan, että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla. Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.
Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.
Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi, ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen hänelle osoitteensa.
Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään vastausta saapunut.
Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen — sama, jonka he olivat nähneet rautatieasemalla — eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti olevansa halukas seuraamaan häntä — mihin häntä kehotti saapuvilla oleva Annakin — sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja tuntematon nainen — luonnollisesti kreivitär Fosco — olivat sen jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.
Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne, hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!
Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta, joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle nuorelle naiselle" — siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta. Jotain erinomaista sen täytyi olla — sillä hän ei koskaan tahtonut yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä, ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes puoleksi tunniksi.
Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan, jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.
Huomispäivänä meni hän siis sinne — Anna itse oli näet ilmoittanut hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää — varmaankin siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna Catherick oli sinne tuotu — ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.
Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä hänen vaiheittensa loppua.
Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain valmistavaa laatua.
Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois. Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni, ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne, joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.
"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää hänen hyväkseen."
"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni. Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.
"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en voi olla itkemättä häntä — ei, sitä en todellakaan voi, herra!"
Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan olin etsinyt, alkaisi nyt — joskin heikosti ja kaukaa — loistaa minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta elämästä.
"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.
"En paljoa ennemmin, herra — ei enempää kuin noin neljä kuukautta. Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme me juuri olleet."
Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin, huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.
"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.
"Kyllä, herra — me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."
"VanhaWelmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia Hampshiressa?"
"Niin, herra, ennen oli niin — siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi, mukavammin joen varrelle — ja vanha Welmingham, joka ei koskaan ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi — mutta vanha kirkko on vielä edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."
"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"
"En, herra. — Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä, mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen. Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan, jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta elimme onnellisesti toistemme kanssa — onnellisemmin kuin meidän naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta myöhemmin tulivat paikkakunnalle."
"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"
"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon, oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä, herra — mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."
"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"
"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita — hän oli vain onneton — minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä —."
"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"
"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä, herra, — ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian hyvin."
"Sir Percival Glydenkö?"
"Niin. Sir Percival Glyden."
Sydämmeni sykki kovasti — uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!
"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.
"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen — olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."
"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"
"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 — ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."
"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"
"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti — pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin — kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata — eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' — 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. — 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi — hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie — hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon — ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran — sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta — minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' — 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' — 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa — ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' — ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."
Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen — liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.
"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä — siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan — ikävä kyllä — ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut — ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä — sanoivat muutamat — hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan — hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista — koskaan saane nähdä häntä."
"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"
"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa — ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."
"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"
"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."
"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä."Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"
"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."
"Ottiko hän vastaan tämän avun?"
"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa sehänellekin, jos hän joskus vielä kirjoittaa."
"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"
"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin — ja täydellä syyllä, pelkään minä — että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."
Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin, kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää, että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan myttyyn.
Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.
Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla, joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua. Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu — mistäpä hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu mainitsi — sir Percival Glydeltä?
Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa, että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin, että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken arvonannon — senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär — sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat tehneet — niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty kaikkien näiden vuosien kuluessa?
Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan" välillä todistuksen sen totuudesta.
Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle, kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä kääntääkseen itsestään poistoisenja raskaamman? Tässä oli, jos minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon, jonka minä juuri nyt olin kuullut.
Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus, oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär, joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.
Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin henkilöllisen yhdennäköisyyden.
"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeliWelminghamissa?" sanoin minä.
"Kyllä, herra — varsin usein", vastasi rouva Clements.
"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"
"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."
"Oliko hän äitinsä näköinen?"
"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on pyöreät kasvot."
Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa tein minä seuraavat kysymykseni.
"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin saapui kaupunkiimme?"
"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja toiset sanoivat Skottlannista — mutta ei kukaan tiennyt oikein."
"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän joutui naimisiin?"
"Kyllä, herra."
"Oliko hän ollut kauan siellä?"
"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."
"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"
"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."
"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."
"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."
Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle — minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.
"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."
"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."
"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"
"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan — vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset — mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen — sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua — kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."
"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"
"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja — mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen. Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi luonteeltaan — hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan, ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."
"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"
"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra. Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä olin poistunut Hampshirestä — ja kun sir Percival sai tietää, että hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi, voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon, mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt niin paljon, kuin uskotteli — tai oikeammin sanoen, kuin uskoi tietävänsä, lapsi-raukka!"
Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni. Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa. Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella, epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään, samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.
Aika kului — puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.
Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.
"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."
"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis — tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet luokseen?"
En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.
"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."
Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"
"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta — syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin — Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla — joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."
"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena — ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään.Minullelausui hän ensi kerran sanan'äiti'— Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun — "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"
Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani — lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu — mutta kuinka tiedätte sen? — Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua — kenties parin päivän perästä."
"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."
"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"
Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun — hämmästyksen perikuvana.
"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouvaCatherickiltä?"
"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne — ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."
"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on kamala nainen — Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa tarkoin."
"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa mitä tahansa."
Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.
"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on hänen osoitteensa."
Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä jäähyväisiksi.
"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki, mitä minä olen luvannut sanoa Teille".
Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.
"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän."Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."
Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minäLaurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.
Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten minulle: — "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.
Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen molempiin käsiinsä.
"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani — koeta sanoa minulle, mitä se on."
Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta —." Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se koski minun sisimpään sydämmeeni.
"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."
"Minä olen niin avuton — minä olen vain taakkana teille molemmille", vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa, Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta — sinä pidät varmaan, sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"
Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja suutelin hänen otsaansa — kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä päivänä."
Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin ne hänelle taas.
"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä. "Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset, omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta iltaan."
Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän, jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen Laura.
Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa, joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä — hänkö vai minä — oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita — kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan — ystäviä menneeltä koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei koskaan voi unhottaa.
Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin! Takaisin siis — takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat myöskin pysähtyneet ja levänneet.
Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.
"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen — tarkoitan rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän tunnustamaan kuin sir Percival?"
"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä, tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi. Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival kumminkin lopuksi voittaa minut?"
"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."
"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.
"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa joutuvat silloin vaaranalaisiksi — eikä hän kammo kauheimpia juonia sinua vastaan pelastaakseen itsensä."
"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet", sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa, jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian, poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat, mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä mielisuosiolla antamasta."
"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt matkustaa Welminghamiin?"
"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."
Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.
Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.
Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani, että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä! Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.
"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt", kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte yhteen…"
"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.
"En tiedä — minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää. Naura sille, Walter, jos tahdot — mutta Jumalan tähden hillitse kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"
"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."
Näin puhuttua erosimme.
Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.
Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain niin vastenmielistä — koko järjestelmässä käyttää valepukua oli mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän asti toiminut — omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun asti.
Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.
Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden, sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen, jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!
Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui, ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot. Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta, joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla, lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla tullessani ensin torille.
Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick. Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja helpoimman tavan esittää käyntini syy.
Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että minä ilmoittaisin käyntini syyn.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi, minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi minua menemään sisään.
Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa, istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena. Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä, neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.
"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän, ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä on kerrottavana."
Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.
Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.
"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.
"Tiedän täysin hyvin."
"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen — hänen kuolemansa?"
"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"
"Olen."
"Miksi?"
Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui. Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.