"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"
"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka voitte jotakin tietää tyttärestäni?"
"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."
"Siinä teitte varsin pahoin."
"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."
"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"
"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen — mutta minätiedänsen."
"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"
"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."
"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan tänne?"
"Sitä hän ei tehnyt."
"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"
Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.
"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."
"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"
Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata vastausta tähän kysymykseen.
"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon, "niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse huomaatte."
Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski kätensä sitten ristiin polvellensa.
"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.
Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.
"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.
"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.
"Teidän tyttärenne kuolema —."
"Mihin hän kuoli?"
"Sydäntautiin."
"Vai niin. No, enemmän."
"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän ilkityön."
"Todellako?"
Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen. Mutta ei lihaskaan värähtänyt — kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.
"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön vahingoittamiseen."
"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini. Minä en sotkeudu Teidän."
"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sirPercivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."
"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"
"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä täysin tuntea. Te tunnette ne — ja tämän vuoksi olen minä tullut Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassaWelminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkunTeidän tyttärenne syntyi."
Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme. Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen hänen silmistään — yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä hänen silkkihameensa poimua.
"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.
Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa — kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei — hän hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa, laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.
"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa — ja minun pitäisi nyt olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja toista sir Percival Glydestä ja itsestäni — eikö niin? Te olette yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"
Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja nauroi itsekseen — kovaa, ilkeätä naurua.
"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani — mikä olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen takia — ja minäolenvoittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun.Kirkkoherra kumartaa minulle. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta — ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä, hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat, luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi meidän tapamme, niin,meidäntapamme. Minä kirjoitin nimeni alle tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi. Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla kolehdissa köyhille shillingin — minä panin puoli kruunua. Kirkon isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille, että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla? Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän koskaan elänyt yli tulojensa?Minäen ole. Ahaa, kas tuossa tulee kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra — mikä Teidän nimenne onkaan? — katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."
Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo, viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä ivalla kuin koskaan ennen.
"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?"
Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään, hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua, että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista, että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:
"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä kerran.
"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte; Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa — on kumminkin totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te — jos Teillä on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta — se, joka auttaa minua musertamaan tämän miehen."
"Musertakaa hänet itse", sanoi hän — "tulkaa sitten takaisin kuulemaan, mitä minä silloin sanon."
Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan — nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen, vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään — mutta vain minuutiksi. Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan — hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin. — Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni — kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana tuolillaan.
"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.
"En."
"Pelkäättekö?"
"Näytänkö minä pelkurilta?"
"Te pelkäätte sir Percivalia."
"Pelkäänkö?"
Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.
"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä; "ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir Percival on mahtava mies — hän on vapaaherra, suuren maatilan omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen —"
Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti hillittömään nauruun.
"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra — suuren maatilan omistaja — ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin, todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."
Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi miettiä poistuttuani tästä talosta.
"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä", sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä —."
"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän puheeni kiivaasti.
"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä — ja minä epäilen vielä enemmän."
"Mitä Te epäilette?"
"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntäAnnan isäksi."
Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.
"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te sanoa, kenen tytär hän oli — kenen häneiollut!" huudahti hän, samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.
"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."
Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen uhkaavasti ovelle.
"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. — Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa kirkkomaalla sakariston vieressä."
Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa. Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata — kun minä lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."
Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen toisiamme. Minä puhuin ensiksi.
"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.
Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma hänen vastatessaan minulle.
"Kieltäydyn", sanoi hän.
"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"
"Kehotan. Menkää — älkääkä tulko koskaan takaisin."
Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin vieläkin kerran katsellakseni häntä.
"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä, joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä tapauksessa tulen minä takaisin."
"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta —."
Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin, varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.
"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.
Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään — hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä; koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä huoneesta.
Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.
Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella, yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain, aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!
Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla, joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa. Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut haastaa riitaa kanssani.
Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun. Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut, että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.
Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.
Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville, enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona. Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen, jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin uskottavasti toisemme.
Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta muuta. — Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua — edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi Lauran pakopaikan löytämiseen — ei ahdistanut minua ollenkaan Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.
Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua, en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla, läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna, Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada sen kirjoittamalla postinhoitajalle.
Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.
Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.
Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana, pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla sakariston vieressä" — asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja — hän oli epäilemättä ollut osallinen rikokseen.
Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen — muutoin ei olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan nähden niin selvällä halveksumisella — siis törkeä ja vaarallinen rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon sakariston kanssa.
Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.
Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui — "ainakin äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä: Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo, jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat. Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.
Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja, joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima, joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin sakaristossa.
Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona — nämä ne kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle, ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.
Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata, joka koko ajan hitaasti kohosi.
Korkeimmalla paikalla oli kirkko — vanha, ajan pahoin pitelemä rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi. Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu — eikä kumminkaan synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin, suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita, jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.
Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies, metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.
He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin — sir Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.
Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla. Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen. Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin epäedullinen ajatus — mikäli minä pian huomasin — siitä paikasta missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut Lontoossa.
"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin ajattele, herra?"
Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa kaikista perhehuolista.
"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani. Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri — kuka tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin kuningatarkin — Jumala varjelkoon kuningatarta! — ja se on jo enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"
Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he vapaasti voivat valvoa toimiani.
Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän, että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei ollut varma.
"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan uutta. — Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' — ja siihen asia jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme seuraa ollenkaan aikaamme."
Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa kääröissä — olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla, messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.
"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin, herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin valmiina Lontooseen vietäviksi — niin tässä ovat ne rojuina ja tässä tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"
"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.
"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista apostolia puuhun leikattuna — mutta ei yhdelläkään ole nenää jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään vahingoittunutta — kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa kuin kirkko, jollei vanhempaakin."
"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"
"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista, paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat loppuivat — ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa — kaikki on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa — mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin, kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen — eikä sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä, kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme — ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä — me olemme täällä nurkassamme aivan unhotettuina. — Sakaristo tulee rojuhuoneeksi — kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin tietää."
Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä, ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti siivottomalta — ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme asiaamme käsiksi.
"Niin, niin, aivan oikein — kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä, herra?"
Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni tämän vuoden lopusta.
"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.
"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin siitä vuodesta?"
"Taaksepäin, menneeseen aikaan."
Hän avasi erään kaapin oven — sen, jonka vieressä messupaidat riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki kävelykepilläni.
"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä tulenkestävässä kaapissa."
"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari, sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' — hän tarkotti juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra — ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että hänellä oli määrätyt päivänsä — yksi tai kaksi joka vuosineljännes, jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä tietää', oli hänen tapansa lausua — 'miten voin minä tietää, ett'ei kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää. Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin päivänä onnettomuus tapahtua — kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"
"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut vihkimätodistukset läpi.
Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte nähdä."
"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.
"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko — ei, ei koko syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!
"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'
"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.
"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen ratkaisemista.
"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä suljin kirkonkirjan.
"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli seurakunnan pastorina, ei elä enään?"
"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun tänne tulemistani — ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen vaimonsa ajoi hänet pois kotoa — vaimo elää vielä ja asuu uudessa kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen — sen vanhan herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri, aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."
"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?" kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut, ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.
"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."
"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä tarkoitetaan."
"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän tietoja kuin useimmilla heistä — vaikka minä en tosiaankaan tahdo kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."
"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"
"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella Knowlesburyssa — samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"
"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"
"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"
Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä siis sakaristosta.
"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet jalat — se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin Teilläkin — on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra — vielä kerran suuri kiitos!"
Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa, katsoin minä taakseni — siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.
He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen — sitten erosivat he. Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun minä alkaisin kulkea edelleen.
Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä — päinvastoin voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni. Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät, muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani rouva Catherickin kanssa — muutoin ei hän olisi asettanut vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. — Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.
Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn johtavaa tietä.
Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua. Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä olisi aikomus saavuttaa minut — mutta pysähtyivät sitten heti — neuvottelivat keskenään — ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.
Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain miesten askeleet aivan takanani.
Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä — se, joka oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua. Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua. Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi esiin oikealta puoleltani — ja tuossa tuokiossa pitivät roistot minua välissään kiinni keskellä maantietä.
Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä, että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden miehen kanssa — joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.
Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä. Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä, että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia. Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän välissään käsivarteni vapaina.
Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle. Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.
Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari — juro ja töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa harjoittamisesta — kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.
Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun vankeudessa — ensi oikeuden istuntoon saakka — voisi sir Percival päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun vastaisia yrityksiäni — laittautuakseen kenties täysin turvaan kaikilta enemmiltä huomioilta — ilman että minä vähintäkään voisin ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.
Suuttumukseni — minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin lamauttava ja onneton seurauksiltaan — saattoi minut aluksi aivan kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani — en ennenkun minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon, mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua. Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän aseman, johon minä olin joutunut.
Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa, ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä olen täysin vieras.
Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja, joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin, sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei hän olisi kotona — ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin kärsivällisesti, kuin voin.
Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus, jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana, liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä — vapaana miehenä — Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan, kunnon tohtorin kättä.
Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle, ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.
Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.
Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa — jolleivät ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä uhkasi — kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta, jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir Percivalin äitiä koskevia tietoja — nyt toivoin saavani tarkastaa Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.
Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen, punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää, että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä Teille."
Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen — minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin, mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin, että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä, kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni — mutta minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata kirjan.
Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat: "Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös. Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1 päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."
Minä avasin syyskuun 1803.
Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten välissä sivun alareunassa —?
Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sirFelix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!
Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani. Katsoin uudelleen siihen — peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity. Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli tyhjä paikka — nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir Percival tuli Vanhaan Welminghamiin.TäälläKnowlesburyssa oli minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta, joka minulla oli edessäni — ja Vanhassa Welminghamissa oli petos tehty kirkon asiakirjoihin.
Minua pyörrytti — minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana ajatuksistani.
Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä, että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut hänet hirsipuuhun — nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan — sanalla sanoen: koko sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nytminun! Jos lausun vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus — jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui yhdestä sanastani — ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan kuin minä itsekin!
Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta, jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta, jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin, epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää itseään, ei kammoisi mitään rikosta — pelastaakseen siten itsensä.
Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.
Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.
Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen rajusti.
Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.
Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.
Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin keskellä maantietä.
Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä. Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni. Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.
Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi, mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea, määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä, toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä juosten — ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.
Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.
Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en minä tulisi aivan väärälle taholle.
Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja, jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni suunnasta — kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin. Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.
Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.
"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"
"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkelläKnowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"
"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua — mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"
"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"
"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä — suljin oven ja ikkunan — se on auki nyt — ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.
"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon.Pian, pian!"
Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.