Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.
"Pyydän anteeksi, sir Percival —" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.
"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."
Mies vetäytyi heti takaisin.
"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.
"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"
"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."
Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.
"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain avaimista?"
"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy ennen kaikkea mennä sakariston luo."
Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme — ja tunsi heti lukkarin.
"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun sulkevan oven perästään — minä kuulin jonkun raapasevan tulta tulitikulla."
Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa. Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."
Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten. Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle. "Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin edelleen.
Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.
Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.
Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin rätisevää ääntä sisältä — näin valon vahvenevan vahvenemistaan — ruutu meni rikki. — Tuli oli valloillaan sakaristossa!
Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti kierrettävän lukossa — ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon voimalla apua.
Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"
Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme — ja juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja käännettävän lukossa.
"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on kuolemaan tuomittu — hän on vääntänyt oven umpilukkoon."
Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni, määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies oli rikoksellaan aikaansaanut, — kaikki se rakkaus, viattomuus ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut — se vala, jonka minä olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille — kaikki katosi mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet kamalasta kuolemasta.
"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"
Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa kilahtelemista.
Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen — hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.
Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."
Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle — milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!
Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.
"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä — kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."
"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa — hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"
"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."
Minä huusin luokseni tätä miestä — hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli — kuinka vahva raudoitettu tammiovi — minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" — Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" — Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji — rahan nälän — sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari — vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein — toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli — mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään — se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat — miehet huusivat — pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! — Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. — Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle — reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! — takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! — takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku — viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään — ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"
"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.
"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka — ja, oi! kirkko on pian myöskin."
Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.
Kuulkaa!
Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä — hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä — niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.
Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"
Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"
Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut — voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa — silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.
Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät — savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys — sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui — sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.
Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.
Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:
"Ovatko he löytäneet hänet?" — "Ovat." — "Mistä?" — "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." — "Mitä ovea vasten?" — "Kirkkoon johtavaa." — "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" — "Ei." — "Ovatpahan." — "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." — "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." — "Kuka hän oli?" — "Eräs lordi, sanotaan." — "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir — jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." — "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." — "Eipähän." — "Merkitseepä." — "Miksi hän meni sakaristoon?" — "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." — "Tekikö hän sen tarkoituksella?" — "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" — "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" —. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." — "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" — "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." — "Kuka?" — "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." — "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" — "Hiljaa! —" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.
"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.
"Tässä, herra — tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.
"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.
Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa — ett'ei ollut mahdollista niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.
"Tunnetteko häntä, herra?"
Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa — minä tiesin, miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.
"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"
Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan yläkulmaan, ja siinä — siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.
Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että hänen ja minun piti kohdata toisemme.
Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä. Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.
Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat, olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.
Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut tapahtunut — kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni. Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut. Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin, että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.
Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.
Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin, sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi olivat kaiverretut siihen.
Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.
Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai poistua.
Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan, että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan, kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa mitään tietoja kummastakaan seikasta.
Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet, ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra Kyrlekään.
Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen, joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista. Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir Percivalin kuolemasta.
Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys maantiellä ja sitten — tärkein — hänen rikoksensa näkyvän todistuksen — kirkonkirjan lehden — hävitys. Jollen minä voisi näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.
Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin läheisyydessä.
En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi. Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun muistan sen joukon helposti syttyviä aineita — olkia, paperia, sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja — niin oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen pitelemisessä.
Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut. Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat. Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile — eikä kukaan voi epäillä — että hän jo oli kuollut, ennenkun me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin kiskoneet parrun irti.
Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt, löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.
Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.
Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen isäntänsä.
Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään päivänä ole parantunut.
Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.
Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan, uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se epävarma tulevaisuus — nyt epävarmempi kuin koskaan — sallinut minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes vähäpätöisimmälläkään summalla.
Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin, kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.
Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!
Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle, oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen jälkeen kohonneita matoja — ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle. Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui — into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa! Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.
Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin, kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa. Sir Percival oli poissa — ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.
Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta näkökannalta?
Jos sir Percival olisi elänyt — olisikohan tämä johtanut toiseen tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan, kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty — minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu, täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!
Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.
Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi. Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen, joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan". Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti minussa kammoa tavata uudelleen häntä — ja minä käännyin pois ja menin suoraan ravintolaan.
Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa, jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois, ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka hän oli.
Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka kirjeenkirjoittajatar oli: — rouva Catherick.
Kirje kuului seuraavasti — kirjoitan sen sana sanaltaan.
Rouva Catherickin jatkama kertomus.
Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se — ja Te olette saavuttanut sen.
Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon. Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.
Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon, lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te olisitte tehnyt sen, — Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista, hakiessanne minua — yksityisistä asioista, joita Te kaikella terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani — salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava, nuori ystäväni!
Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen. En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.
Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen — hän ihaili minua ja antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja — varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo. Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen — sellaisia ovat useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa — sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni, miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan — en uskonut sanaakaan siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi — aina neljä kertaa vakoilin minä häntä — viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.
Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten asioihin nähden — mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden vihkimätodistuksen rekisteriin?
Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se ei minusta tuntunut — olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen — mikä oli toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle vieläkin kellon Lontoosta — kolmas ja paras syy kaikista. Jos minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet pulaan. Mutta minä en tietänyt — ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto, jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini — miksi, saatte pian kuulla.
Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille. Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta — luulen sen onnistuneen.
Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään — edes testamenttiakaan. Poika päätti silloin — ja kuka voi syyttää häntä siitä? — älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät, ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen — jos totuus olisi tullut tunnetuksi — oli eräs kaukainen sukulainen, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus oli helppo saada — hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi — se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.
Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen sijaan Knowlesburyyn.
Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli tuttavaksi hänen isänsä kanssa — hän eli silloin siellä isän nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa — hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi, että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa, ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.
Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin. Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan, eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut Vanhan Welminghamin kirkossa?
Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman johdosta — eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.
Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty — joka lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen lainata hänelle rahoja tai ei — hän uskoi lainattavan — oli hänellä kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.
Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka itse tiedätte.
Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan — seikka, jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä, ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa — tuskin oli heidän oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä — nainen, joka ei niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin häntä salaa puuhissaan.
Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin — hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka olivat minun. — Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se, ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä — kello käy erinomaisesti.
Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta minä sain kärsiä — ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi minua kohtaan.
Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys — vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni — sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne." Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua — niin kauan kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi mennyt mies.
Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa — kaikki tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen, kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin. Tunnustan, että hän pelotti minua — tuo halpamielinen petturi, pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä? Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan — miksi teen sen kiitollisuudesta — tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?
No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon — hän tiesi sen ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen nähden.
Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä, mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa — se jalomielinen roisto! — antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta — yhtä hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia — täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat kovia ehtoja — mutta minä hyväksyin ne.
Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana, huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan armolahjoja mieheltäni — tuolta puolihullulta karkulaiselta — joka ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla. Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut. Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin silkkiä, minä!
Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla maallansa ja voitin aikojen kuluttua — kuten Teidän itsenne olisi pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan — joka oli minunkin — kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni — on kaksi kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada vastauksen.
No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää Teiltä mitään — käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi — minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright, siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te pidätte suoruutta arvossa — toivon tämän tyydyttävän Teitä.
Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.
Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin, että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia. Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei mitään jäänyt häneltä perittäväksi.
Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa. Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja päättämiskykyä — hän oli tuollainen siivo raukka — ja minua huvitti joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun. Herrastalon rouva — kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa — tuli kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia. Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.
Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa. Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä, tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti. Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita vaaralliseen salaisuuteen nähden.
Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.
No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä — nykyisin kuolleelta — herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.
Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.
En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.
Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni — suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.
Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.
Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin — niin äreä kuin se olikin — vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.
"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." — "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! — toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä — toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. —
Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisinminä, joka olen kouluneuvoston jäsen — keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja — alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia — ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.
Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut, että hän — oman turvallisuutensa vuoksi — vaati, että Anna oli suljettava mielisairaalaan.
Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat, kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään, koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle, että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia mielikuvitelmia kuin tämä — mutta ei mikään auttanut — hän ei tahtonut uskoa valaanikaan — hän oli aivan vakuutettu, että minä olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: — hän ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan. Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa. Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani. Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki — kiitos olkoon päättäväisyyteni — ole koskaan tarttunut lapseeni.
Sittenkun olin saanut tahtoni läpi — mikä oli sitä helpompaa, kuin joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana — en voinut kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä — asia, jota minä en suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja toistamalla varomattomia sanojani.
Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty. Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan, kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun sopiva hetki olisi käsillä.
Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan, nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni — jos te olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi joutunut tolkultaan — kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi, levottomaksi ja hajanaiseksi — olisitte huomanneet, ett'en minä kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt — kuinka törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin oudoille.
Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.
Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia vakavain nuhteiden rivejä Teille.
Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia voisi joutua epäilyksen alaiseksi. — Tässä menettelitte varsin sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" — käyttääkseni ystäväni kirkkoherran lempilausetta — ei saa saastuttaa sellaisilla taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia, heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.
Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne, mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan. Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani, askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä — älkää kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle — kuten Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.
Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä kirjettä, ei hyödytä mitään — minä olen lujasti päättänyt olla tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus on parempi kuin liian pieni.
Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu, ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille antamien tietojen täydellisyyttä — tietojen, jotka olette ansainnut minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 — ei koskaan myöhemmin.
Valkopukuinen nainen.
Walter Hartrightin jatkama kertomus.
Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun — se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.
Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.
Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa — Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.
Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.
Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.
Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:
"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. — Marian."
Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta — monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan — eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä — estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!
En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni — minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.
Vainajan lontoolainen asianajaja — herra Merriman — oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.
Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.
Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.
Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä — kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa — oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.
Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.