Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, — ei ketään ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni. Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa, mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi, ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.
Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja saatuani selvän Gowers Walkista.
Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin, että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken levottomuuden poissa ollessani — huomasin samana hetkenä, kuin silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla, ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja asunnon muuttomme syy.
Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät tulevaisuuden suunnitelmat — hän puhui niistä piirustuksista, jotka hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin rakkautta.
Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa niin paljon ja vaatii niin vähän — jonka naiset omistavat — käänsi nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.
"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät väsyneeltä, Walter, — pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut kovin levottomaksi."
"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"
"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin pahempi, Walter — minä puhuin hänen kanssaan."
"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko hän luoksenne?"
"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut. Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa, mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä, toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen henkilön kanssa —"
"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"
"Ei — mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en oikein varmaan tiedä sitä."
"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"
"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella, tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."
"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"
"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt — olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä — mutta, Jumalan kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.
"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen nimikorttinsa kädessään — suuri kultareunainen kortti, jossa oli hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' — niin, tuo viheliäinen mies uskalsi minua kutsua siten — 'kallein neiti, rukoilen saada keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti. Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin kreiviä.
"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän, sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet toisistamme mitä ystävällisimmästi."
"Muistatko, mitä hän sanoi?"
"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausuisinusta— mitä hän sanoiminulle, sitä en voi toistaa. Se oli pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus. Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin, ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin, mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa: Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin, mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"
"Muistan varsin hyvin, Marian."
"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan, itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa, mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä —"
"No hyvä?"
"On kovaa tunnustaa se, Walter — ja kumminkin täytyy minun tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa sen — totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä, hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota Laurasta — hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin, jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan — ja toisen kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä, minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan yrityksestäsi — kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan — ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei — olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois — yksi asia on kumminkin varma: — minä näin miehen poistuvan hänen luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes taloa, jossa me asuimme".
"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä — miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella, jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"
"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi, esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina — sekaisin säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani — sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen voittoon, jonka hän on saanut — millä minä jätän häiritsemättömään rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi, kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat minuun — hän otti juhlallisesti hatun päästänsä — kumarsi ja läksi."
"Oliko tämä hänen viime sanansa?"
"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli — erittäinkin sinun poissaolossasi — vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin sinun tavarasi — ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa työhuoneessasi."
"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"
"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko ansainnut luottamuksesi?"
Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani, koski kreivi Foscoa.
Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen epäilyänsä — hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta, voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli. Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.
"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä, "keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme, lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.' Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."
"Toinen on jäljellä — ja minun päätökseni on myöskin jäljellä." Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko sielustaan otti osaa päätökseeni.
"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat, jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa — mutta taistella uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään; antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi — jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta, ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."
Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.
"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle", vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle — minun täytyy vaietasinullekin, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä kuolemasta —."
"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me ilmoitamme hänelle sen?"
"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä häntä kaikilta yksityiskohdilta — sano hänelle se varovasti — mutta sano hänelle että sir Percival on kuollut."
"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää miehensä kuoleman?"
"Kyllä, kyllä on."
"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"
Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.
Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."
Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.
Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.
Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.
Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.
Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.
Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.
Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa majuri Donthomelle Warneck-Halliin — jossa rouva Catherickillä oli ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa — tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin eläisi ja tahtoisi vastata minulle.
Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.
Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului seuraavasti:
Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei ollenkaan tuntenut tätä aatelista.
Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.
Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen — mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.
Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys — joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä — näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.
Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?
Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan — tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan — oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.
Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!
Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle, jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla. Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa saisin kuolla ja levätä haudassaluonasi!" Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla, toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet — tässä synkässä seurassa uinukoon hän levossa!
Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni, vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon yksinäiseen rauhaan.
Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli — kevään, vaihtelujen kuukausi.
Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme. Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.
Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt, kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, jaainoastaantässä olivat menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.
Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme Cumberlandissa — muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.
Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni. Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen — se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä, kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen, samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät vanhalle, hyvin tutulle rannalle!
Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat, joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa, tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään — kaikki nämä epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi. Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oliminunvelvollisuuteni huomata se.
Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena — minä tiedän vain, että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi viikoksi menisimme meren rannalle.
Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä — kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.
Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan hänen neuvoansa.
Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti ja puhui ensin.
"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin — yhtä selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen, kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."
"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".
Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa. Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.
"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä, "päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt — tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa — pakottaa kreivi Foscon tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan, jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"
"Joka ainoan sanan", vastasi hän.
"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset — minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta, jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani. Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon. Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä mielessäni — mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."
"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."
"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa, ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen. Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi. Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheenalkaaoikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseenvastoinhänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa epäileminen — epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa. Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa oikeudenkäynti — joita meillä ei suinkaan ole — ja että herra Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi, että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi petokseksi — mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan ottako niitä laskuun — vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä, jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me tiedämme liian hyvin — sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja koettakaamme."
"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea. Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"
"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä on salahankkeen heikko kohta. — Ja jos minun onnistuu temmaista kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa hyvitystä."
"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"
"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä, Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta vakuutuksestani voin sanoa sinulle: — Lauran tulevaisuuden toiveet ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä — miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle, uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa. Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka johti hänen kättänsä. — Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"
Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti — minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.
"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni, kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"
Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.
Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä korviini.
Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hänsilläkertaa.Nytsiivitti onni hänen askeleensa,nyttuli hän ilosta loistavin kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä vihdoinkin tullut!"
Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät vihittiin.
Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.
Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.
Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran — seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen — olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta — ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.
Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava — kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille — sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se — lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä — yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.
Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö — nuo salaperäiset sanansaattajat — palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran — se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen — kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen — sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.
Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.
Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja — ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.
Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan — josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" — ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen — kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.
Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella — että kreivi oli vakooja!
Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Jaminäsiinä täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus voitettu.
Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä oleskeli tähän aikaan keskuudessamme — täälläkin palkattujen poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa — yhdeksi heistä.
Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?
Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät, oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa — nimittäin hyvää tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.
Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.
On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten jatko sitä vaatii — he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan, vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys — erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan vaimolleni hänen oikeutensa — kaikki nämä pienet perhetapahtumat ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa, joita vastaan minun oli taisteltava.
Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta, jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen, pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset, joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan — niin, yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen elämämme vaiheissa.
Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt kreivi Foscoa.
Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis — ja minä otaksuin, että kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen. Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut, oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.
Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä, joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua — sitten sen syvän ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta. "Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme — ylös! Kolme, kaks', yks' — alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.
Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja liritys ikäänkuin vastaukseksi — sitten pidätetty, tyytyväinen nauru — sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi oli tullut ulos.
Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.Seurasin häntä.
Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa, tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston länsipengermillä olevain puotien luo.
Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle, meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin — ja tuli heti takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina. Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla. Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin, mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle", sanoi ajurille ja meni siten pois.
Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky — kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina. Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.
Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.
"Oletko valmis?" kysyin minä.
"Olen — olen kyllä", sanoi Pesca.
Menimme katsomaan näytelmää.
Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.
Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä. Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille — hän oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka — kahdestoista tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan, kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet lähemmäksi näyttämöä.
Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.
Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan, jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana, hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä hänen ympärillään erään aarian lopussa — kuten englantilainen yleisö aina tekee — huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä. Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa, jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta, taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen molemmilla puolillaan olevat naapurinsa — reippaita yksinkertaisia maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, — alkoivat nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä, suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin, niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppiaminulta. Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.
Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat ylös silmätäkseen ympärilleen.
Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni Pescan huomiota häneen.
"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.
"Kenen, ystäväni?"
"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin kääntyneenä."
Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.
"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"
"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä. Hän on maamiehesi — eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen nimistä?"
"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."
"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."
Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka istuivat puolellamme.
Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.
"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."
Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.
Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!
Niin, tunsi hänet — ja mikä oli kummallisempaa — pelkäsi häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen. Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän jäi seisoessaan — kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa — ja Pesca oli herättänyt hänessä tämän kauhun!
Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.
Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä, jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni sanoessaan.
"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän tuntea minut, kun minä en tunnehäntä?"
Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.
Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut — ja arpinen vieraskin oli poissa.
"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua kanssasi salaa."
"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"
Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta, jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan yhteistoiminnassa hänen kanssaan.
Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.
"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista — sano sitten! — mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en tunne miestä?"
"Hän tuntee sinut — hän pelkää sinua — hän poistui teatterista välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"
Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotkaminustanäyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan, kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi hän hitaasti taaksepäin.
"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."
Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä — hän katsoi minua, ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa, puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.
"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."
Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.
"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin isänmaastani — et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua — anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."
Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.
"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma keino, jolla minä voin auttaa sinua?"
"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.
Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.
"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni, sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt! Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."
Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.
"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan muistiini. Jossinähuomaat tämän johtolangan, niin pidä se hyvänäsi — älä sano mitään — polvillani pyydän minä, rukoilen minä: jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"
Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi — sitten vaikeni hän.
Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt, että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään — jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä, mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa — kuulin minä nyt sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä kertomuksessa.
[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se, jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni osassa.]