The Project Gutenberg eBook ofValkopukuinen nainen 2This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valkopukuinen nainen 2Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti AiranneRelease date: January 8, 2017 [eBook #53923]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOPUKUINEN NAINEN 2 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valkopukuinen nainen 2Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti AiranneRelease date: January 8, 2017 [eBook #53923]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Valkopukuinen nainen 2
Author: Wilkie CollinsTranslator: Aukusti Airanne
Author: Wilkie Collins
Translator: Aukusti Airanne
Release date: January 8, 2017 [eBook #53923]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOPUKUINEN NAINEN 2 ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Wilkie Collins
Suomentanut Aukusti Airanne
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.
AatelismiesFredrik Fairlien, Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.Luku I.
Elisa Michelsonin, Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaan jatkama kertomus. Luvut I-II.
Useiden eri todistajain jatkama kertomus.
1.Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus. 2. Lääkärin todistus. 3. Jane Gouldin todistus. 4. Hautakiven todistus. 5. Walter Hartrightin todistus.
Walter Hartrightinjatkama kertomus. Luvut I-X.
Rouva Catherickinjatkama kertomus.
Walter Hartrightinjatkama kertomus. Luvut XI-XVII.
Kertomusta jatkaaIsidor Ottavio Baldassare Fosco.
Walter Hartrightinlopettama kertomus. Luvut I-II.
Aatelismies Fredrik Fairlien,
Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.
On elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla rauhassa. Miksi — sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä — miksi täytyy juuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun olla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat — kaikki vehkeilevät minun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni, minä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään — mitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!
Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan — jos minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä — seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua. Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen — ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas — on siis luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!
Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?
Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin parin päivän seuduille — ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli heinäkuun puolivälissä ja nimi — minun mielestäni sangen mauton ja yksinkertainen — Fanny.
Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä, joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa — valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua edes jonkunkaan ajatuksen — Carlislen akatemialle — ikävä paikka muutoin — tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.
Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.
Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin — se on säädytön tapa — mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!
Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut, saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi oli Fanny.
"Mikä Fanny?"
"Lady Glyden kamarineito, sir."
"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"
"Kirje, sir —"
"Mene hakemaan se."
"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille itsellenne, sir."
"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"
"Neiti Halcombe, sir."
Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minuntapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa.Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää.Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!
"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas!Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"
Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö, mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.
Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa. Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.
Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan — hänen kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?
"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"
"Kiitos, varsin hyvin, sir."
"Ja lady Glyde?"
Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin kosteaa, näkyi silmien ympärillä — kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis, jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.
Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä, kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin, että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja sanoin Louikselle:
"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."
Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!
Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!
Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?) Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En pidä majataloista — miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello 6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä — toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä en ole mikään lontoolainen herra — piru vieköön Lontoon herran!) Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan; hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua (minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne — tiuskasen hänelle periaatteesta) — juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin: hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen ällistyi. Varsin kummallista!
Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani, ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella, voin minä kenties jatkaa.
Hänen armonsa kreivitär —
Ei. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä. Minun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin epämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän soveltuu hyvin!
Hänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa majataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon neiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori nainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär ei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi juonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen armonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta huolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni esiintymistavalle!) ja sanoi: "Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että tarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule nyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan teen ja juon kupillisen kanssasi". Minä tahdon muistella, että nämä olivat hänen omat sanansa — hassua kyllä — jotka nuori nainen minun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi päätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa menemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen Fannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti juhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa ensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan. Louis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen silmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli tarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin silmäni.
Mihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! — hän pyörtyi juotuaan kupillisen teetä kreivittären kanssa — muutoin asia, joka oli herättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä; mutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan vain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia myöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär, joka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli mennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen merkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet makuuhuoneeseen.
Jäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä olla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja löytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet, vaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut huimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin ylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt postiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa minua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini, kuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei voinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin tunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes sanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että kyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon suuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa kohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:
"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?"
Veljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä vastannut sanaakaan.
"Koeta selvittää minulle tämä", sanoin minä palvelijalleni. "Käännä tuo laverrus minulle."
Louis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten ja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan. Minä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli jotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät oikealle tolalle jälleen.
Minun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi minut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen tarkoituksen.
Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä, jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle. Hassu erehdys, kunniani kautta!
"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.
"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan asian aina olla, niinkuin se on. — Onko vielä mitään?"
"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti, niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni —"
Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina, että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui kahdella hyvin sopivalla sanalla:
"Hyvää huomenta!"
Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä! Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!
Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen — minä tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön hermokipu koko päiväksi.
Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa — minä unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja uskoin olevani — uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu mies.
Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa — muutoin en olisi sallinut tulla sen tähän paikkaan.
Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat avioliiton huolista — vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? — Olin kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä tyttö — vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni on suvainnut asettaa minulle — sanomattomain rettelöimisten ja vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa, ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava ihmiskunta!
Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.
Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni? Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä — hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä — saapumaan itse luokseni saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen Lauramme, vaan ei muutoin.
Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia katsoin minä edullisemmaksi Marianin — koska minä olin tottunut siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä ainakin aikaa — ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?
Kun minua hermokipu oikein ahdistaa — ja sitä se teki Marianin kirjeen johdosta — tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni. Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.
Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan, itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi — ja hän kertoi minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä — luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos tehty — että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan henkilön, herra Walter Hartrightin.
Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen jälkeen mitään.
Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne. Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa — kuten minä luonnollisesti toivoinkin — että naimisissa olevat sukulaiseni olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut entiselleen. Kuudentena päivänä — joko heinäkuun viidentenätoista tai kuudentenatoista — tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.
"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."
"Tällä kertaa on tulija herra, sir."
"Herra — no, se muuttaa asian." Minä katsoin korttia.
"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies — kreiviFosco."
Onko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin? Voin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain yhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta rahaa. "Louis", sanoin minä, "luuletko hänen menevän matkaansa, jos minä annan hänelle 5 shillingiä?"
Louis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti kuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti puettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla tämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt selvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli tullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun niskaani.
"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?" kysyin minä. "Kreivi Fosco sanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä Blackwater-Parkista."
Uusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut, vaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!
"Anna hänen tulla sisään," sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi näkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja lihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia notkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren osan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan. Hän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä oli varsin miellyttävää ja hiljaista — hänen hymynsä hurmaava. Ensi vaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole minun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä — kuten pian nähdään — mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi minä tunnustankin sen.
"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie", sanoi hän. "Minä tulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva Foscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran nauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa minua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne — että Te tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa."
"Olette varsin hyvä", vastasin minä. "Tahtoisin toivoa, että olisin kyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä Teidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!"
"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään", sanoi kreivi.
"Kuten tavallisesti," vastasin minä. "Ah, minä olen vain ihmismuodossa oleva hermojoukko."
"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana", sanoi tämä osaaottava mies. "Muun muassa ottanut selvää hermoista. Sallittaisiinko minun esittää eräs asia — kerrassaan mitä yksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta täällä huoneessanne?"
"Kyllä — jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa tulvaamaan päälleni."
Hän meni ikkunan luo… Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme!Niin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!
"Valo", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin sanomattoman mieluinen sairaasta, "on välttämättömin kaikista. Valo elvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla, herra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne, jossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille lievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän minä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse voisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri peruslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa valokin samoilla ehdoilla."
Minä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän oli voittanut suosioni — valoa koskevilla mietteillään oli hän todellakin voittanut suosioni.
"Te näette minut hämilläni", sanoi hän palatessaan paikallensa — "kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni Teidän luonanne."
"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?"
"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte kivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden taide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla on eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina lämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?"
Jos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin minä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin minä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki saman vaikutuksen — me ymmärsimme toisemme.
"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani", jatkoi kreivi. "Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä toista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän olevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita ilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen seuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen. Istun tässä aivan hämilläni."
Olikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä hänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.
"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?" kysyin minä. "Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi antaa niiden olla sinänsä?"
Mutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti kreivi päätänsä ja huokasi syvään.
"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?"
Hän kohotti, olkapäitänsä — se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen liikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen — ja katsoi minuun vastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä sanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.
"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti", pyysin minä. "Onko joku kuollut?"
"Kuollut!" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella kiivaudella. "Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa minua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä tehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?"
"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle", vastasin minä. "Ettehän ole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä ikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos kohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole kuollut. — Kenties kuitenkin sairastunut?"
Avasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan huoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin kuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä Louikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.
"Onko kenties joku sairastunut?" toistin minä ja luulin yhäti huomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.
"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin, joku on todellakin sairas."
"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?"
"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut ottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä pelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän kehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään kirjettäkään?"
Minä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran olisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä ei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista. Luonnollisesti vastasin minä kumminkin "kyllä", enin sopivana. Tulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen määrään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian laskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään muuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma — hevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin sellaista.
"Onko hän pahasti sairaana?" kysyin minä.
"Pahasti — epäilemättä", vastasi hän. "Toivoakseni ei kumminkaan vaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen kastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen, ja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume."
Kuullessani sanan "kuume" ja muistaessani, että se tunnoton henkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut Blackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.
"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Onko se tarttuvaa?"
"Ei nykyisin", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. "Kenties voi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut vielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen seurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie — minä olen koettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa — minä vakuutan, ett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta."
Minäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole ollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt valan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea uskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta. Hän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja voidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla. Tapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä päättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.
"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi", sanoin minä, — "mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina vaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan käyntinne syyn?"
Toivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet tasapainostaan — nolostuttavan häntä — sitten pakottavan hänen pyytämään nöyrimmästi anteeksi — sanalla sanoen: ajamaan hänet ulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan. Hänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi ja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja katseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä pitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä vastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein lausua sitä? Tuskinpa.
"Käyntini syyt", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, "voidaan luetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun suureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin ja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen avioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin silmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden kolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja ikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady Glyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se keino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa, joka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet. Väliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti ratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun kaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt on kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival järkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä; mutta — olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! — hän on juuri tästä syystä — minä sanon sen häveten — tyytymättömyyden aiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu koti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä avaamaan sen!"
Varsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä, Etelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun raivokkaasti. — Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan myöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies, joka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin voimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen tehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen inhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle — kuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes kertaakaan "pois tieltä", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.
"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne", jatkoi hän. "Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni nyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus on estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä asioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin tässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne neiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti — sillä minun tunteeni ovat Teidänkin — miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun lupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti epäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette vakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin. Sen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei sovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani tänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä, on todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan tulee, vakuutan minä — Fosco — minä joka tunnen sir Percivalin paljon paremmin kuin neiti Halcombe — kunniani kautta, ett'ei hän tule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja perheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen asiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa poistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa vapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista. Huomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää minulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni niihin. Kysykää herra Fairlie — tehkää minulle todellinen palvelus kysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää."
Hän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa määrin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua, että minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni ainoastaan itseäni.
"Olen varsin kiitollinen", vastasin minä. "Tunnen itseni yhä heikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua paljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin tässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti? Kyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä osanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden uudistaa paremmin tuttavuuttamme —"
Hän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei — vieläkin lörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa — minun huoneeseeni; huomatkaa —huoneeseeni!
"Vielä yksi asia", sanoi hän, "vielä yksi asia, ennenkun menen. Minä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne erääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te ette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes neiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri, Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava sairaanhoitajatar — siis kolme henkilöä, joiden innosta ja kunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille. Samalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska, jota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt hänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet aivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa. Hänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja levottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa olla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen edisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän siinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen kunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta sydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä edesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne, kirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne. Tehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat Teiltä — mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää varjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia; tarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn — otetaanko se vastaan vai ei?"
Minä katsoin häneen — katsoin häneen vain — ja joka kasvojen piirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä lujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos. Ei kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun ulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli syntynyt hermotoinna — nähtävästi aivan hermotoinna!
"Epäröittekö Te?" kysyi hän. "Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera Fairlie! Te epäilette — kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen Teidän sisäisimmät ajatuksenne! — Te epäilette lady Glyden olevan kyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan Hampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu pois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi matkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa. Te teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä voi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi hänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin. Epäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne — epäilemättä tunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne, mitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni asettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä aikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut kalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi. Olkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa, jonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen — mikä on lyhyt matka — minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä samalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun hän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän jatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii talossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on hänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin. — Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja turvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan huomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä kehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani perheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun avullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen osanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille loukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt olen."
Hän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi kuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja kuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä epätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja poltattaa etikkaa huoneessa.
Tänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus — oiva suunnitelma, jonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä päätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta ja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä arvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut vähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei varmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista, kun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun mielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta terävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää — kumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen, jos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen määrään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin — niin, todellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni olevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin olisin ollut tavallinen konttoristi. "Paras Laura! Ole hyvä ja tule tänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen ja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin sairautta. Tosi hellyydellä j.n.e." Ojensin kirjeen käsivarren matkalta kreiville — vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: "Suokaa anteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko levätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa tervehdystä kaikille — ja niin edespäin. Hyvää huomenta!"
Hän piti vielä puheen — luulen, että mies oli aivan väsymätön. Minä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista, mutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon. Sisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme menosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun tunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui kirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi, mitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä huoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä aamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde kahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen saavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi pahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän rupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan kuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin minä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän — mutta kuinka hirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän voi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän avasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä avata silmäni — hän oli silloin poissa.
Minä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy tuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen olivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä minä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani sanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan päivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.
Kysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin — hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt aamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin — ainoastaan ja yksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä kauhea ruuansulatus!
Vaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen nyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle. Ne vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät onneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän, ett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista minun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole vastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton aavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella tavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan toivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa nenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää, ettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja murtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?
Elisa Michelsonin,
Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.
Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen.
Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.
En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään Blackwater-Parkissa — joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2 10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.
Lady Glyde — nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta, koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa — oli ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa, kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä — tohtori Dawsonia Oak-Lodgesta.
Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä, vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. — Ja saatuansa tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni, sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.
Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla, valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään. Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka, että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään — ja niin ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.
Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.
Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan. "Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista", sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi — ja minä omalleni. Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva Michelson".
Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias — kenties on oikeammin sanoa kyllin levollinen — osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja — minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa — jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta leskiaikani alussa — ja joka kerran tunsin minä suurempaa hengellistä lohdutusta ja virkistystä.
Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen luotaan".
Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin sanoin:
"Oletko saanut selvää hänestä?"
Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.
"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville. "Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat edestakaisin portaissa."
"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"
"Valitettavasti ei paremmin, mylord."
"Surullista — varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten. Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan. Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"
Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa lausumatapaa — että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä kauempaa.
Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä mistään sopimattomasta — sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa liian hyvin — mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän kysymyksenkenenoli hän löytänyt?
Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän, kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä, osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.
Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin hoidettavakseni.
Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.
Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.
"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä, että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette huomaa mitään parantumista tänään?"
"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.
"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi herra kreivi.
"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.
"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa ainetta — lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä en uskalla antaa mitään neuvoa enää — minä haluan vain tehdä Teille kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne — jaa vai ei?"
"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja minä pyydän päästä vastaamasta Teille."
Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."
Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!
Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi hänen olevan ulkolaisen.
Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan. Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö, noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta. Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli — ehkä ei vastenmielisen pidättyväistä — tavattoman hiljaista ja salaperäistä; että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän, mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi syömästä mitään tultuansa — kenties oli se varsin omituista, mutta ei ollenkaan epäilyttävää — vaikka minä itse kohteliaasti pyysin häntä aterioimaan huoneessani.
Kreivin erityisesti puollettua — hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta, jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa, ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme — varsinkin jos ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt sairaanhoitoa — ei, ei ollenkaan, valitettavasti.
Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään sairaan luo.
Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti, ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.
Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.
Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.
"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.
"Vai niin; mitä sitten, herra?"
"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson — tuo vanha paksu mies on puoskari."
Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin."Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"
"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä — koko kirottu joukkio!"
"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi korkeimman ylimystön jäsen — se tahtoo sanoa — ei aivan yhtä hyvän kuin englantilaisen ylimystön."
"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä vastaan."
"Edes näkemättäkään häntä, herra."
"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille, koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen; hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää. Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson, voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen puoskaroimisparannuskeinojansa — magnetismia muun muassa — minun sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan luo."