The Project Gutenberg eBook ofVallankumouskertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VallankumouskertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: Meri SuljuRelease date: August 22, 2017 [eBook #55411]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VallankumouskertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: Meri SuljuRelease date: August 22, 2017 [eBook #55411]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Vallankumouskertomuksia
Author: Anatole FranceTranslator: Meri Sulju
Author: Anatole France
Translator: Meri Sulju
Release date: August 22, 2017 [eBook #55411]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALLANKUMOUSKERTOMUKSIA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Anatole France
Suom. Meri Sulju
Kirjallisia pikkuhelmiä XI.
Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Anatole France.Vuonna kaksi.Aamun sarastus.Madame de Luzy.Erään vapaaehtoisen muistelmia.Anomalla saatu kuolemanrangaistus.Pieni tinasotamies.
Anatole France.
Anatole France(äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä 1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa Parisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin. Alotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868), saavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja runopukuisen näytelmänsä "Korintilaiset häät" muodollisella täydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin kirjastonhoitajaksi ja "Temps"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän kokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla kulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan v:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on julaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että on työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain ihana "Kuningatar Hanhenjalka" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen mestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja skeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä kulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä pylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista apottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä julaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa käsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita sielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa ovat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän hienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa 4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi hän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin kulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko (= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä vähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. — Suuren menestyksen saavutti v. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin työväenelämästä "Crainquebille." — V. 1896 tuli France jäseneksi Ranskan akatemiaan.
Vuonna kaksi.
Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden", kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut taloonsa maanpakolaisia.
Hän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:
"Jumalani, miksi kaikki tämä — mitä tahdot minusta?"
Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.
Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.
Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa leikkitoverin.
"Sinä täällä, Autoinette?"
"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.Meillä on paljo kertomista toisillemme."
"Tosiaan, hyvin paljo. — Entä herra d'Auriac?"
"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan… Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."
"Mitä teet sillä, Autoinette?"
"Hiljaa — — Mitä kello on? — Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. — — Mutta tahdonpa nyt sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."
Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat jäädä yhteen.
He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian. Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac, olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle korkeamman viehätyksen.
Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi hänen kättänsä.
Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen. Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:
"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"
Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.
Kaksikymmentä päivää on kulunut — hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha, jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella lemulla.
Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin vankilassa:
Varjossa tämän puun sai koetuksenaikoina viattomat sydämetlemmessä huolihinsa lohdutuksenja unhottivat kopin murehet.
Ken kerran aikain iloisempain tullenahtauteen tämän pihan seisattuu, —oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:sä pidä kunniassa jalo puu.
Se onpi kaihot sielun kidutetun onnekkain tyydytyksin palkinnut, on juonut kyynelhelmet ahdistetun ja onni on sen alla asunut.
Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko elämänsä — rauhaisesti ja tasaisesti on se kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän, mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.
Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:
"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!"
Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä. Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen puhella hänen kanssaan salaisesti:
"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies, joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti, siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää ostoksilla ollessani.
"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:
"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi minua kohtaan.'
"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie meidät määrätylle paikalle."
Fannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.
Sanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.
Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.
Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."
"Koska", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, "koska teidän ystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska siten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen, teen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta mieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen."
"Kiitän teitä, lapseni, mutta tahtosin tietää, miksi?"
"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen, ollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?"
Fanny ojensi kätensä, ottaakseen paketin, jonka Rose kurotti hänelle.
Mutta äkkiä vetäytyi hän takaisin,
"Rose, tiedättekö, että se maksaa elämänne, jos meidät huomataan?"
"Elämäni", huudahti nuori tyttö, "ei, sitä en ole tiennyt. Te pelästytätte minut."
Sitte jatkoi hän hiukan rauhallisemmin:
"Mutta teidän ystävänne auttaa minua kätkeytymään."
"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä uhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan."
Rose oli aivan jähmettynyt.
"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennäFlorentin kanssa naimisiin."
"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias, tarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne."
"Oi ei, sehän olisi varastettua rahaa."
Tyttö pyysi, itki, vaati häntä — vihdoin lankesi hän polvilleen ja tarttui hänen hameensa helmaan.
Fanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen kauneille, rauhallisille kasvoilleen.
Kevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia, vangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.
Aamun sarastus.
Cours la Reine lepäsi hiljaisena ja autiona.
Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja vanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä kohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.
Solakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti Tuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään, mutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin tällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli kaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi seisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja kokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi — Rastille valloitettuna ja hävitettynä — kauppiaitten edusmies raivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna, kuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna — hurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena villistä veren ja maineen unelmista — matkalla Bastillesta Grèveen, ja ennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä seppelöidyt, kuten konsanaan voittajain — voittajat, joiden edellä kannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon huudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte taas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että kuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin — rosvoileva armeija, barrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä välin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten sotamiehet.
Kaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään surunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään englantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut hitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa kohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus vallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki kädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.
Ensimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka vahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu kivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut käsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään lainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen jättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen, joka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on liittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.
Mutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan parisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.
Noustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven eteen seisomaan.
Puutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät houkuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat lammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo hauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon edustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on hieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen varjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua, vyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan läheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen solakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen kätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka sinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään lapioineen hiekassa.
Nuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori mies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista lumousta.
Vihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat kasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän lapsekkuuden ja lempeyden leimaa.
Nuori mies kumarsi ja rouva ojensi hänelle kätensä vastaan.
"Hyvä päivä, herra Germain, mitä uutisia?"
"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."
"Yksin — yksin —" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän ainoan sanan — — Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?
Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, sanoi hän:
"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa — —Siis mitä uutisia?"
Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat — rynnäkönBastilleen, vapauden voiton — —
Vakavin kasvoin kuunteli Sophie.
Sitte sanoi hän:
"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."
Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan ja sanoi iloisesti:
"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!"
Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on parhainta, mitä löytyy maailmassa."
"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"
Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.
"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"
"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua lukemaancontrat socialiaja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia ennakkoluuloja. — Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään — jonka hän kirjoitti minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana hän sitte hukkui — viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään. — Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."
"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."
Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja siniset sukat ja kengät ilman solkia.
"Voitto, voitto!" huusi hän. — "Julmuri on käsissämme, ja minä olen ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"
"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la Cavamen, ystäväni ja naapurini, — ja suuren oppineen."
"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen."
"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut kirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska luulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis teitä kernaasti niin kutsua."
Vanhus ojensi Marcelille kätensä ja huudahti:
"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja älyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut kahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä vuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he minut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä suvaitsevaisuuteen. — Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja järki, me molemmat riemuitsemme tänään. — Tämän päivän muisto tulee säilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon todistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja Tarquinius'en paon."
Hänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo. Franchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi innostuneena:
"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet kasvamaan vapaudessa."
Mutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa kovasti.
"Hyvät herrat", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään."Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herraDuvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa."
Sitte kääntyi hän Marceliin:
"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. — — Hän olisi jo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin herra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on kerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen puhuvan."
"Nuori mies", puuttui Franchot puheeseen, "tunnen Jean Duvernayn ja olen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi vuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli hieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu noudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä takaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla kerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.
"Oletteko unohtaneet, että perintöprinssi on sairaana?" kysyi hän.
"Madame", vastasi kelpo mies, "Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin, mutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs talonpoikaisvaimo."
"Eikö se ole kaunista?" kysyi Sophie. "Eikö meillä ole kylliksi syytä olla ylpeitä ystävästämme?"
"Kyllä, se on hyvin kaunista", vastasi Germain.
"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa", sanoi äkkiä lempeä, vakava ääni heidän vieressään — "mutta näen teidät mielelläni tällä tuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!"
Mies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa rintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään vaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa Palais-Royalilla.
"Tulen Versaillesta", sanoi hän nyt, "olen kiitollinen Orleansin herttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät, Sophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan olen käynyt jalan."
Hänen solkikenkänsä ja mustat sukkansa olivat kokonaan pölyn peittämät.
Emile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja katsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie "Nanon." Kukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen käsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla suudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.
Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti sen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.
"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen tapaan", sanoi hän.
Paikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin. Vaijeten nauttivat he näköalasta, — kuin näkisivät he ensikerran kaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat yksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi. Duvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui lainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän varmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma kaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.
Nikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän julisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.
Turhaan väittivät lääkäri ja nuori rouva vastaan:
"Seisomme vasta taistelun alussa, — olemme vasta saavuttaneet tämän ainoan voiton — —"
"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan", vastasi hän. "Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi. Uskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha. Valistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä sanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset tulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi."
Päätä pudistaen kuunteli Sophie häntä:
"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin nuoruuden lähde", sanoi hän. "Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa minua kuolemattomuus, jota te ennustatte."
Vanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen ylösnousemusaate.
"Mitä minuun tulee", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, "niin pelkään, että pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien kustannuksella."
"Sitä en tiedä", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä. "Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja fysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä vallankumousta — vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas maanpäälle."
Sitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa kaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.
Marcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen puhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie sanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:
"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja", sanoi hän. "Se oli alkujaan suora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen ohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän varjossa."
He istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän kuuli selvästi lyönnit.
"Sophie, rakastan teitä", sopersi hän ja tarttui hänen käteensä.
Hän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat hiljaa tuulessa.
"Kuuletteko?"
"Kuulen ainoastaan tuulen lehdissä."
Hän ravisti päätänsä ja sanoi aivan hiljaa:
"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden salaperäisestä maailmasta?"
Ja Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:
"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"
Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.
Vihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.
"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin lukekaa."
Hän luki:
"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys silloin väräjöidä."
"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"
Molempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.
"Jumala merkitsee: Hyvyys", sanoi Duvernay.
"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta", sanoiFranchot.
Sitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.
"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. — "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja eläköön kuningas — ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä, kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."
Madame de Luzy.
(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)
Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.
Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi taivaan veripunaisella valolla.
"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? — Ette tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla puoleensa, pelkureita, jotka —"
Madame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.
Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat, kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:
"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!"
Kalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.
"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."
"Jääkää", sanoi madame.
Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo petturi!"
Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana vaara lähestyi.
"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä ulkona tapahtuu."
Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi hän:
"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua… He tulevat — — — He ovat lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani — He tulevat — —"
Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:
"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen."
"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!"
"Jumalan kiitos."
Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä. Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin, pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.
Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan — Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti puhetta entiseltä teuraspenkiltään.
Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.
Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.
Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen kotitarkastuksen.
"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he eivät tahdo uskoa minua."
"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta, "anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."
Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana. Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle hiljaa:
"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita."
Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista, jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.
Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla, raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään kerrokseen.
Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua, iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.
Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin AntonPlanchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.
Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä kuntoon, mutta onnistumatta.
"Minun täytyy laskeutua siihen", sanoi hän sitte.
Hän katsoi seinäkelloa — se oli seitsemän illalla — ja arveli sen pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut hänet.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä, laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja kravattini.
"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."
Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas portaita.
Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi kuulua melkein käytävään saakka.
"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."
Oveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.
"Kuka siellä?" kysyi Pauline.
"Ettekö voisi odottaa hetkisen?"
"Avatkaa, tahi lyömme oven sisään."
"Avaa ovi, ystäväni."
Oli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä vapisemasta ja rykimästä.
Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili vuorotellen madame de Luzytä ja minua.
"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"
Sitte kääntyi hän kaartilaisiin.
"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien joukossa."
Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus häntä miellyttävän.
Hän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.
"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. — Mutta tasavalta käy kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma, että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos voisin toimittaa hänet guillotinille."
"Etsikää toki häntä sitte!"
He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.
Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:
"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."
Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle, että olimme pelastetut.
Saatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:
"Herra Planchormet, herra Planchormet!"
Heikko huokaus oli vastaus.
"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."
Sitte kääntyi hän minuun:
"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]
Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa. Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla pitäen silmällä mehiläiskennojaan.
Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään pysyväistä onnea.
Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.
Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista puista, Rosea, sisariani, äitiäni, — itseäni, jonka täytyi nyt jättää kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin kyyneleeni.
Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla luin sanan "Lukio."
Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen hymyily minut taas rauhotti.
Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni minuun ja sanoi:
"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen. Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni, että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi. Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa. Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki, mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä, palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."
Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä, ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään minua, ankaran sysäyksen kylkeen.
Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi hän:
"O Sylvaï dulces umbras frondaïs!"
Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.
Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä tutkiakseen tietojani.
"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut opettajallesi ja tovereillesi."
Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo. Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin. Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta. Minua pyrki itkettämään.
Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani, jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.
Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian, kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman, kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää käytöstäni.
"Kunnianarvoisa isä", sanoin, "viimeiseen meteliin en ottanut osaa."
"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isäFéval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.
Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se, että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen ansio.
Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.
Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala tietää, että se oli hävytön kepponen."
"Oh, musteen tähden", vastasi isä Féval rauhallisesti.
Hän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa sanoa:
"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."
Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä. Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen, seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani hänet nyyhkien syliini.
Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa — niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo kädessään kirkkoon. — — Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki oli muuttunut.
"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin pikku pappi."
Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.
Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi. Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien tervehdyksiin.
Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.
Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:
"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."
Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä rakastin Didoa.
Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.
Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.
Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja kykenemättömämmäksi.
Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden saapumista.
Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia kyynelsilmin.
Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin tulopäivänäni keskenämme puhelleet.
Siellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:
"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä. Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."
Hänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet purppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En ole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin häntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään. Ja tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet, kuinka hän oli oikeassa.
Olin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea elää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten pienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat. Arenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua enää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.
Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset, noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla, leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.
"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."
Mutta nyt suuttui viinikauppias.
"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua liiketuttavuudellaan."
Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni, silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä, sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.
Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen, joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.
Luettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:
"Suositus on hyvä — mutta mitä osaatte sitte?"
Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.
"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia, taloustiedettä ja teollisuutta, — Solonin lait tunnette kyllä; voin lyödä siitä vetoa?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään tietoa. — Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori oppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan taalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä tahdon. Näkemiin, herra Aubier…"
Lakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa huoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän oli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä pyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja sellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma, orjuus, vapaus — — —
Pidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti minua ystävällisesti hymyillen.
"Hm", sanoi hän, "teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen kuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä, ei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka muistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata vapaan ihmisen arvoa. — Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun täytyy panna se pian muistiin. — Pidättekö runoista, herra Aubier?"
Vastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai tekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa kuin Virgiliusta.
"Virgilius on suuri runoilija", sanoi herra Mille. "Mutta mitä tuumitte Chenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX. Tahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken, kun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen hyvin tyytyväinen. — Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen, mutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus voi saada aikaan. — — Se on 'Lukretia'."
Samalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: "Lukretia, murhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle Louisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden."
Hän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja selitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!
"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani", sanoi hän huoaten. "Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan valistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on näiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää, mitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme kuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten kanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut parannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä Sveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme yleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta tiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan englantilaisen hallitusmuodon. — — Mutta nyt täytyy minun jättää teidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'."
Nukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin että äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von Puybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili yliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja tiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi minulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä avulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän minulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten lehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt lyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä sellaiselle. — Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko Puybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen teille:
Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi, oi, metsä ikivihreä, kuin siellä puroset lirinällään riemumieliä linnuille säestystä soinnuttaapi!
Tää ihantola rintaan nuoreentoi sulosoinnut eloon elvytellenja piirsin nymfin nimen hymyellenvarjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.
Puybonne siell' on herra nimeltänsä, laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää, niin moni häntä siunaapi ja kiittää, ja onni liikkuu hänen lähellänsä.
Olin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään tuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei muualla ollut aavistustakaan.
Syötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa ovat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen rannoille.
Millainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa teatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä ja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut Luxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän muinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa oppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!
Siten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni julistettiin kultaisen aikakauden koittoa.
Aamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli miellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.
Päivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua encyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.
Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat hekansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."
Punastuin enkä tiennyt mitä vastata.
Mutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:
"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle jokin kohteliaisuus."
Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta täytyi olla kaikille naisille kohtelias.
Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.
Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen iloonsa.
Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen vuoden ajan tämä innostus.
Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle. Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit, kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois. Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi: "Ah! ça ira! ça ira!"
Sitte näimme puutarhurinuorukaistenin corporekulkevan ohitse kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella: Kirjapaino — — ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla: "Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"