Kapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta.
Vain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme laatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä puolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani. Me päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka lähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään vakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä laatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan aivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme korvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin avata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä horrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta kuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain kiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme sen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi ja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran vetkale sylissään — johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en ollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä aukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä. Kaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti kiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin, että minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi antaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain puhdasta ilmaa.
Kun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden paikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin täpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies tuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän aikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan. Vihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui pääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää ei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan aukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi tullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa hengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän tuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut painaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet oli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt heilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen jalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen silloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.
Muutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät kanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen, missä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin tuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa toisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä. Hän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että hän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut kokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun hänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä tuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa, että me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja mainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli mahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon sekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta oikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein viisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta päivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen suolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani omalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja yöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes päivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä kannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.
Kun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen toipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme sille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään se sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen ilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En saattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä laatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoistaGrampuksenpurjehdittua Nantucketista.
Heinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten ainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille, läimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän pääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni tietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi pakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti takintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta noin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että oli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja kokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa kanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti vettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan oli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.
Kapinoitsijat riitautuvat. — Hartman Rogers myrkytetään. — Me liittoudumme Dirk Petersin kanssa.
Heinäkuun 10 pv:nä:Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan lasin grogia.
Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut. Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan. Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta joukostaan — toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen, jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.
Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa, ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle — siihen seikkailuun tarvittiin miehistöä — ja hän luotti siihen, että hänet joko vapautetaan mielenvikaisuuden takia — jonka hän juhlallisesti vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia — tahi armahdetaan Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja Augustus juoksivat kannelle.
Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen. Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen — mutta mitään vahinkoa ei toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas neuvotteluamme.
Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä — kun esimerkiksi ei ollut yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan — rupesimme pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän täytyi menetellä hyvin varovasti.
Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin — Allenin — kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti, todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.
Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.
Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen, että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat, mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa mukaista.
Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan, rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki sen vilaukselta — näki sen nyt ensi kerran — käski hän, joko tuntien tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla. Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.
Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin, puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina. Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista Augustus otti toisen ja minä toisen.
Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin, niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä luultaisiin vahdiksi.
Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi. Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.
Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.
Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.
Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt, ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri joukko musketteja oli läheisessä kopissa.
Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he ensi aluksi yhtyisivätHornet-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.
Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.
Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia pelon vallata mieltäni.
Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä. Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset" kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. — Onneksi priki hytki tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus, jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut oikeinpäin.
Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki, sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita valmiiksi tarvittaessa.
Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella. Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle, jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni juuttuneina lattiaan — surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones, Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan, lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi pian päättänyt hänen päivänsä — kun emme Peters ja minä heti voineet suoriutua omista vastustajistamme — ellei apuun olisi aikanaan joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa. Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt. Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.
Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat olivat tehneet.
Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti. Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi. Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin — kovin moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan turvautuvat — niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden laivassa nousseen seitsemään jalkaan.
Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ, mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi hakkaamalla ison maston poikki.
Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme, ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä suojanpuolelle — muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan sikinsokin jonkun aikaa — ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.
Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.
Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.
Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa; ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa aamuun asti.
Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.
Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.
Myrskyä jatkuu. — Laivamme hylkynä. — Kärsimyksemme alkavat.
Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:
— Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.
Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana — näyttipä tuo sitten miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti murtuneina.
Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät. Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi, että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.
Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta kumpikaan ei vastannut mitään.
Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani, kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot, tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja, suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa jonossa.
Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja että Parker oli Tiikeri.
Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän, vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi minulle heikosti osottaen köyttä.
Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin. Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti samassa saaneen huojennusta — päästen paljo helpommin liikkumaan kuin Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.
Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman. Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle, pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan. Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen. Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet. Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.
Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä, oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.
Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan hengittämättä.
Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti nykäistävän — sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös. Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.
Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään, kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.
Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle. Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.
Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä, voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme tehdä pelastumiseksemme.
Nälänhätämme. — Kuolleiden kuljettama laiva.
Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen, kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki monta minuuttia kuin lapsi.
Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti. Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje — tietenkin se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.
Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme, jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.
Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä, jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti, nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne — se ymmärrettäköön — aivan niinkuinme ne näimme.
Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja — en voi puhua tyynesti tästä tapauksesta — meidän sydämemme sykki hurjasti ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta kantautui vieraasta laivasta — joka nyt oli ihan lähellämme — haju, löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy, helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä arvailuihin — priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä. Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen kannella.
Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina surkean pettymyksemme tuskissa.
Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä. Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti. Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.
Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.
Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin kammottavan kammottavaa!
Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen, mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen, ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme. Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain puolet sen rungosta!
Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin oli — enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt, ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut — mutta turhan turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden verhoon.
Nälänhätää, janoa ja epätoivoa.
Vietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa alusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun verran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen tieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan tehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni koetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin ja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän suosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme hankkia muonavaroja laivan ruumasta.
Nyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme vääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja kun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas pyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen auki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa tehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.
Hänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen kettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan turhaan hän ponnisti kaikki voimansa — oven kehykset olivat vahvemmat kuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin kauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen astuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta tehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt edes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli turha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan huoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt tuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli jättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten ollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin siis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin. Hapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen, johon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin pinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan täynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja ilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme kukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä lämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten tulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja panimme riippumaan, ettei se särkyisi.
Levättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas kajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten kiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin täysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi murtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.
Nyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni kasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini oli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka minä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti asioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters kyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan lähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan taskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi puhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman tolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja tuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi yrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen nahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen heikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa. Emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja kaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin toimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin heitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun. Toiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo näkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan pelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa vaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman päihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan pitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat kuorsaukset säestivät.
Se kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin voivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni pienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin aivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin saavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia ja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät sanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä haihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja huutelivat surkeasti vettä.
En ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta, mutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi kyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani. Parker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin kaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että sukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen ympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille — hänen pysyessään koko ajan ihan toimettomana — sysäsin hänet veteen ja vedin heti takaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi suuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan järkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti. Selitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen voivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme parannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen heti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.
Kun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen, sukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo aivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit hieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan kaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton, mutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat saatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta en löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat vuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet, luovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan kuluttavamme voimiamme.
Yhä nälänhätää. — Parker uhrataan. — Augustus kuolee. — Yhä sanomattomia kärsimyksiä. — Pelastus.
Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut, että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään, sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti, nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä kummallekaan toverillemme.
Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset. Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi liian myöhään ainakin hänelle itselleen.
Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet, muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan. Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan. Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.
Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.
Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.
Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi — sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.
Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun — olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.
Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa —hänentikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.
Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.
* * * * *
Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.
Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.
Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi — s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.
Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa, suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa, jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli ollut sietämättömän ankaraa.
Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet, yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen, aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta lähtiessämme ottanut useita kilpikonniaMary Pitts-kuunarista, joka juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.
Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.
Elokuun 1 p:nä. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä. Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan sekotettuamme siihen viiniä — mutta janomme ei paljoa lieventynyt. Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla. Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat. Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa, oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti, että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän äänen.
Elokuun 2 p:nä. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa. Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet. Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; — ne olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla. Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.
Elokuun 3 p:nä. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella. Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.