Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella, ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä kaupungista omia tavaroitamme."
"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville, missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."
Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään, ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän siron pistoolinsa liipasimella.
Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti, josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti seuraa.
"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.
"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla ranskankielellä.
"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita suoritettavana."
"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."
"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.
* * * * *
Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta. Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä: eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.
Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat, vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa, valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä, ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa. Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.
Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.
"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa; "aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa." Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.
Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut "kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:
"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."
"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.
"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan, joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle. Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää käy korjaaminenkaan."
Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan, jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että vierashuonetta hänellä ei ollut.
"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias; "me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."
Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin. Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien ajajia.
Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä, kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla, jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.
Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.
Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että "tässähän minä nyt olen".
"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.
"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.
Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan. Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä; miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella oli kyllin työtä varjella vain omaansa.
"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan tottelemaan."
Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle, ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte kuulla näiltä elukoilta?"
"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"
"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"
"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin pimeässä on mahdollista."
"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja muutaman tunnin levolla."
"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."
"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa. — Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.
"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.
"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien riveihin.
Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle: "Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.
Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin, ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen. Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia. Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi, ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty. Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille, että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä pelottelemalla mukaansa."
Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja talitynnörit.
"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan sinut omalla pihallasi."
Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia, hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää, toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta; piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä, hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa toimissaan.
Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa. "Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on saanut tahtonsa perille.
Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton, joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti isännälleen: "Nyt olemme valmiit."
"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen. Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä, joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan sortajaansa.
Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.
Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit; sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana." Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla asiakäynneillä."
"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.
Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?
Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran käteistä katettakin.
Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa: "Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin; otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme jälleen toisemme."
Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.
Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen, jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville, jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia; kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien puoliääneen kasvoilta.
Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.
Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan sallisi."
Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta", hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille kiitollisuuttani tositeossa."
"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen; "ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."
"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."
Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia. Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti. Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.
"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua käsiinsä! — Pelastu jonnekin! — Minä pidätän roskaväkeä niin kauan kuin voin."
Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta, nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa. Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan huutaen: "Nuo roistot!"
* * * * *
"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle. Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää; matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten majatalon edustalle.
Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö, seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi: "Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään, joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."
"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä, kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa, kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.
Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan. Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" — Alaspäin suhahtava sapeli muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma lasketan häneltä kallon puhki!"
Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki, jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi: "Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. — Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava. Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."
"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan. "Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! — Joku ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."
"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"
"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista", vastasi kauppias itsepintaisesti.
"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme paremmassa turvassa kuin täällä."
"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."
"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti. "Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden luona. — Nyt on portti auki, vaunut ulos!"
Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he maksaisivat kunnollisesti.
Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut, että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen tiensä pystyyn.
Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."
"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja tavoitteli povitaskuaan.
"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.
"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.
Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn ja hävityksen alaisiksi."
Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten, piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän laskumme."
"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen tukeakseen häntä.
"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä mitään velkaan."
Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi. Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja riensivät jälleen hevostensa luo.
Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä, sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.
Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.
Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.
Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."
"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta", vastasi kauppias kohottautuen pystympään.
Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.
Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille. Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä, hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.
Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä, ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan. "Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven — vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.
3.
"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi minut kesken kaikkea hämminkiä."
"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen siteissä olevaa käsivarttaan.
"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla." Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona. Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."
"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen. Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."
"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."
"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."
Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä unhota. — Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."
Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa, ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa. Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."
Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin — asemaan, jossa hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.
Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? — Maalaisparvet, katujen joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo, jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä, akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita, rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit. Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot. Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki nykyisessä kalmanrauhassaan.
Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.
"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.
"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"
"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"
"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla kaiken mitä haluatte tietää."
"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen makasiinissa."
"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.
"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa, "sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne, niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."
"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule mitä minulla on kerrottavaa."
Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi! Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme, panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon kalloonsa."
"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä sinäkään ole häntä julmempi. — Mutta kuulehan, sinusta on tullut sorja poika."
"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä! Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia [Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin neljännestuntiseksi."
"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä ovat sikarit."
Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille, joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.
Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa, loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin, ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.
* * * * *
Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista: kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle, eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle. Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja, joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina. Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran voitolle.
Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne. Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse huomenaamuna luokseni."
Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta; siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä, täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein; hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen, käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut, kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa; yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat, joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin ylpeän tulista kasvua.
"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista, neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille. "Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi. Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä, joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin. — Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen? Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei hän ikänä ollut.
Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi, herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti päätään ja heilautti torjuvasti kättään.
Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä, olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa. Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. — Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia. Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."
"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."
Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä häntä hoidetaan?" hän huudahti.
Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.
Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita, makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla. Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."
"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää sotamieheksi."
"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten toimeen."
"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että saan muuttaa sinut omaan asuntooni."
"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. — "Ole hiljaa", sanoi tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."
"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa, ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."
Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen ratsumestarin puheille.
"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt, nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."
"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen minulle."
"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole kirjoittanut minulle itselleni?"
"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." — Anton ojensi kirjeen toipilaalle.
"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."
Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan. Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?" sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä suvaitse." — "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun. Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi, "täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi, täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."
"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.
"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".
"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."
"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta keksintöä mitä lienee."
Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa, tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.
* * * * *
Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja Kidronin puron partaalla.
"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!" muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.
"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te olette joutunut juuri tähän taloon?"
"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett' teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa. Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen. Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo hänen edess' lakitta päin. — Lakitta päin", toisti Tinkeles vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin, kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess' pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko elämäns' ajan."
"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan. Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."
Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan. "Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."
"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä tunnustamist'."
"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton ankarasti.
"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten. "Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull' on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle isännälle eikä sotamiehille."
"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia, irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon jollekin syrjäkadulle.