"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."
Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.
"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan rakennukset ja irtaimiston."
Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmattalypsäväälehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua. Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu. Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään, kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."
"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa, kuski, nyt viinapolttimolle. — Olen huolellisesti tarkastanut vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista selville."
Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa puuta.
Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus, jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että miesrukalla istuu rahat tiukalla."
Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa, mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella. Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta, niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."
"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä minulle tuo paperi."
"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.
Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan; sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi: "Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa, niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.
Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon, mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita, lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus. Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta, niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."
Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte — enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi. N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi anteeksipyytelyjäkin.
Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle: "Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot. Sitten käyn täällä uudestaan." — Ja kääseistä huusi Karl tökerölle isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. — Kas noin, kyllä te sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! — Kun te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut liiaksi täällä ulkokartanolla."
"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt uuteen ulkokartanoon".
* * * * *
Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.
"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."
"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.
Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.
"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.
"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."
"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.
"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa — hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta — ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten — siitä on nyt kaksi viikkoa — ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."
"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."
"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja — ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" — hän vei esiliinan silmilleen — "sitten vielä lehmä ja vasikka."
"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.
"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."
"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."
"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.
Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.
"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."
"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."
Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."
Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.
"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.
Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.
"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.
"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."
Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."
"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi
"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."
"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."
"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."
"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."
"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa, niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua, niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole luottamista."
"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.
"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin, johon kaikkien tulee luottaa" — hän nyökkäsi päällään korkeutta kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin luo?"
"Niin luulen", Anton vastasi.
"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä? Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis, saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"
"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka kirjanpitäjäksi."
"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai puhua teille sanasen muonani johdosta?"
"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."
"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra kirjanpitäjää muistamaan minuakin."
Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!" huusi Karl ajurille.
"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen näköisenä.
"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.
"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.
"Eipä muuta kuin" — vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa; "metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."
"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.
"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen", vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."
"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.
"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.
"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.
"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.
"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."
"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.
"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."
"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne — minuun hän luottaa hyvästi."
"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"
* * * * *
Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä — eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.
Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.
"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."
"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.
"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.
Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"
"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."
"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."
Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."
"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.
"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."
"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"
"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan porttinne."
"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."
"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"
"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no, se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat. Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se teistä äsken haukkui minua?"
"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."
"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä tarkkaavaisesti.
"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle korvalliselleen.
"Husaari?" kysyi vanhus.
"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.
Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.
Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen."Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."
"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko", sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?" hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.
"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne turmioon."
"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi, "kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita, joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat. Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat, sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa, siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni. Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa, on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.
"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne, vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."
Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen ja avasi asuntonsa oven.
Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi. Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon käteen."
Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."
"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä teidät hänen palvelukseensa."
Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti: "Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen sanan."
"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."
Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo, ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa. Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä, mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen linnoituksen.
"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.
"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."
"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille seuralaisilleen.
Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.
"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."
Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."
Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"
"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."
Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.
"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?
"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina. Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi. Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."
* * * * *
Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."
"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.
"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä. Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä. Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."
Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.
"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja tarttui hattuunsa.
"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin. Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."
"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.
Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.
"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."
"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti. "Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät, kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.
"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi mieheen.
"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart, sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee kaikkein viisaimmin."
Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään auta."
Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.
3.
Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.
Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan, ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla päivätöitä.
Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi, ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt, eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"
"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. — Kuinka monta uunia siis tarvitsemme?"
Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita kuin Rosminin muurari."
"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin väriä."
"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"
"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta, harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."
"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."
"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."
"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin, että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää se kellastuneelta pesuvaatteelta."
"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa, löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa = 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin." Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain on maalattu koreaksi."
* * * * *
Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia, se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin ympäristön häikäisevästä valkeudesta.
Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi, kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta linnan tiiliseinille.
Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt. Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään, seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi näihin.
Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän. Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle, vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään; sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin, aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla, että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei isännän silmä seurannut talon toimia.
Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä. Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle, etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan muodostua.
Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan, ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."
Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan, jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.
Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.
"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoiLenore huomenissa äidilleen.
"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."
"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore hätäisesti.
"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."
"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.
"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."
Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin tuskalliseksi."
"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"
"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."
"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore katkerasti.
"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä, niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."
Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan. Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne. Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle mielenrauhankin takaisin."
Anton lupasi olla mitä varovaisin.
"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. — Suvaitkaa vartoa täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."
Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne, te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"
"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla, ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille aivan mahdoton."
"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa. Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka minun käy äiti säälikseni!"
Anton koetti lohdutella häntä.
"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä, teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän jatkoi kiihtyneenä. — "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä. Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset täällä näyttävät."
Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi, ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän asti tehnyt.
Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista, mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken lopettaa esityksensä.
Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti paroonitar häntä rauhoittaa.
Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.
Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta; ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan. Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan ja sen irtaimiston kauppahintaa.
* * * * *
Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu, ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.
Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa. Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa, ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen perhe-elämään.
Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn pingotettu ja romaanit mauttomia.
Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän. Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa, se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä, joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti, jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.
Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.
Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.
Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului: