Kenellä mainett' taistelosta?Se jalon onpi ritarin,Vuos _puna_hurme hiirakosta,Sit' tiukkuisatulastakin[Rothsattel = punasatula].
Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.
Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.
Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.
Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.
Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä — Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."
* * * * *
Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."
Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."
Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"
"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."
Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.
Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."
"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."
"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.
"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."
Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."
Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"
"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.
"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."
"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."
"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.
"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."
"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.
Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."
"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." — "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.
Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.
Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.
Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.
Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."
"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.
Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.
Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. — Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.
4.
Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.
Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.
Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.
"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.
"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."
Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"
"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi —", hän jatkoi rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit tahansa, kyllin hyvät!"
"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."
"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa", hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri? Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä millä maksaisi viinilasin?"
"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata teidänmoiselle miehelle penniäkään."
"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja ne heti paikalla."
"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan mitään kunnollisesti."
"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi, joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille; enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."
Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi: "Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne. Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."
Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta", sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.
Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen: "Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se miehen- vai vaimonpuoli?"
"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.
"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!" Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.
"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel väkinäisesti hymyillen.
"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."
Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel, sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja odotti vierastaan.
Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen rahanlainaajan verta.
"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.
"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.
Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama, josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo häntä samaan verkkoon.
"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."
"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"
"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.
"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"
"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."
Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."
Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."
"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."
"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.
"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."
"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."
"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."
"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin teille itsellenne."
Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole lain mukaan siihen velvoitettu."
"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna tai ylihuomenna?"
"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä vieraalleen.
"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen…" hän pidätti viime sanan sanomatta.
"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette maksa."
Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.
Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua", hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan. Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä enää kannattelemaan. — Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta. Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."
Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni. Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."
Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä, hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa, rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti vastustajansa Ehrenthalin taloon.
Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen, sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla, oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista ja iäistä kehtoa.
Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä, joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti: "Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."
Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on minulle?"
"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoiItzig.
"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"
"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig kumartuen vanhuksen puoleen.
Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää matkoihinne, mies!"
Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen tulisi pysyä."
"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. — Mutta kuinka voin pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena, jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta. Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät nähdessäni."
"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt, niin kuunnelkaa mitä minä sanon."
"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat hänelle koirat. — En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."
Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan, samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."
"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.
"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."
"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."
"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal kävi uudelleen lapseksi."
Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen lumivalkealle tukalleen.
"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa, ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan teitä kuten vävypojan sopii."
Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"
"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.
"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti. "Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle, ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili itsekseen.
Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki oven perästään.
Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski hänet sisään.
* * * * *
Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta. Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan. Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies." Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne. Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.
Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä, ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.
"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"
"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu herra Wohlfartin kanssa."
"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti, "käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"
"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin tyytyväinen hänen toimiinsa."
"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena", ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla mahdollinen edes kapalolapsellekaan.
"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti; "tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"
Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä "Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."
"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.
"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme isän."
Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin, kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette? Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja, siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa ehkä? Rahat ovat valmiina."
"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus", sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."
"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan, "onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia, kuten ihmiset sanovat."
"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan millaista korkoa te vain haluatte."
"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä, joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne, jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis maksakaa pois."
"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte rahat?"
"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni on teidän voutinne."
Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta, herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.
"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä. Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko, että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?" hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon. "Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori parooni?"
Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan:"Tässä on upseerikirjani."
"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä", jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."
"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta tosiaan hänen omaa käsialaansa."
"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa, niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. — Kas niin, nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa, punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten Eugenille. "Siin' on tuhannen."
Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.
"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen vuoteen alle.
Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.
"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.
"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa. Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman kynän herra Schröterin konttorista."
Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."
* * * * *
Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje, "tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen tulemaan."
Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa. Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle, peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.
"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle, mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."
"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."
"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"
"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. — Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."
"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."
Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."
Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."
Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."
Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.
Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.
"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.
"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.
"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."
"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden puuskaa."
"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."
"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla siitä vain häneltä itseltään."
"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää ja te tiedätte siitä."
"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."
"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään väärin."
"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne sen mukaan kuin itse ymmärrän."
"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan, kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin hänelle sisällistä tuskaa."
"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.
"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton, ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi — itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. — Sairas isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava äitinikin sulkevat itsensä minulta — Wohlfart, minä olen niin yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.
"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin väkevästi."
"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."
"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä oli teille pelkkää leikkiä."
"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.
"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja ylimieliseksi."
"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.
"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo tapahtunut muutos."
"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo niin vallan pahastikaan ollut."
"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti."Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."
"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.
Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä, hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."
"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena — "älkää puhuko enää."
"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään, ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen teille, Wohlfart."
"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen, mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan vainioilla."
"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore, "ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla, niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti nuorta miestä vilpittömästi silmiin.
"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina, tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."
"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."
Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo koettaa pitää salassa.
5.
Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin, kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita, toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan. Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä, silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.
Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa, maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa, jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa. Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin, kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele. Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille; ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä. Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan, heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi, oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään, jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta, joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.