Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen, mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.
Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö, jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella äänellä kysyi herra Schröteriä.
"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?" Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä. Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"
"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,
"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.
Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin häntä rangaistavaksi."
Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi — yhä edelleen Napoleonina — kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran nimen?"
"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on isokokoinen ja kiharatukkainen."
"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä, se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä takaan."
"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä…" alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.
"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen, tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."
Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle mahdikkaalle herralle.
"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne, suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle syntisäkille."
"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.
"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää; enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."
"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin, joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.
Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta vihreästä väristä.
"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka teitä täällä paraiten miellyttävät."
"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra…" vastusti rouva ryhdikkäästi.
"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse huolen siitä."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa kuin oli tullut.
Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista. "Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti. "Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti peräti paheksuvasti.
Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."
"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia — meidän kesken sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."
Specht väänteli käsiään.
"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."
"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te ette tiedä, mitä minä tunnen."
"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti, "mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle, niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.
Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä "esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.
Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."
"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."
"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään vaivaa."
"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähtiSpecht julmistuneena.
"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te ette saa jäädä pois."
"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.
"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend', jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."
Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava; ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi, ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta, eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille vävypojaksi.
* * * * *
Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä. Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut", hän sanoi.
Sabinelta putosi lankakerä lattialle. "Kadonnut? Amerikassako?"
"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."
Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta", hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä kuin hänellä on. — Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi. Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan korvaa häntä."
"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.
"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen, etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen. — Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi, jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon täyttymistä."
Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.
"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.
"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä tuota miestä."
"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä ääreen.
Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.
Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti, hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat. Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän — hiljaisia, aavemaisia askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä tippuvat kyyneleet.
Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi, yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.
Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi, yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän elämän sekä sinulta että minulta."
Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.
Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.
Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava; Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti. Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille, ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen häiriöön — johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti — ei siihen mieheen pystynyt mikään! —, ja Sabine oli kääntänyt puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi Sabinenkin mielentilaa.
Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.
"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa hänestä mitään."
"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.
"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."
"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.
"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista, sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa. Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä! — Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne kaikkea tehdä."
"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."
"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te toki tahdo erota täältä?"
"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt; mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike tarvitsee häntä kipeästi."
"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. — Eihän tosin meillä nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn; "ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."
"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät; mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."
"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni ihmisystävällinen tarinanpito.
"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja pahoja vuosia."
"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä oli jo tarpeeksi asti."
"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen siellä olla hyvin puutteellinen."
"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti kiihtyneenä.
"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti; alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja, joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme, mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa kahtakaan sataa taaleria."
"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; — se poloinen Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."
"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."
"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt, herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin puolelta.
"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.
"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet. Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on sen laskenut toisten hyväksi."
"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."
Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen, jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki etukonttorin läpi.
* * * * *
Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä lyijykynällä ison sahan purtavaksi.
"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan! Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt. Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä teidän turvissanne."
Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan. "Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne, minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. — Hurraa, kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön, jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan. Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan, joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."
Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.
Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.
6.
Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät. Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä, sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia, joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä. Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen tiettäväksi.
Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla, aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen, avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita, koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä, mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan, kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen, takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies. Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa, ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli, todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion olojen ja tapojen kanssa. —
Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää, jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään, että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla. Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa, entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.
Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen, että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.
"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"
"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.
Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana, ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas kaurankuormitus toimitetaan?"
"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille. Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen sitten omiin vaunuihimme."
Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin, ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan — kovaääninen kiljaus kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen. Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan. Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle. Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi, hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.
Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä, kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.
Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän päivänsä, huomenna on meidän!"
Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.
"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.
Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"
Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."
"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"
Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.
Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"
"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan…"
"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.
"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."
"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.
"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"
"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."
"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."
"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.
"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.
"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista, niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."
"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen lystin".
"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."
Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä vastaan.
"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä rintamaan meitä vastaan."
"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt eteenpäin, ulos kaupungista!"
Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan; Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden päivä."
Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan. Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla, työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen sulloutuneen joukon menemään rauhassa.
Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"
Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät, hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja, kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.
"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen häväistyksen."
* * * * *
Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista, ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään, ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle. Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja lähiympäristöään.
Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen, kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi kuumat kyyneleet poskille.
Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä neidille: "Tuohan oli laukaus!"
Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."
"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.
"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.
Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.
"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.
Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."
"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.
"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."
Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.
"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.
Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."
"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.
Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.
"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.
Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.
Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.
"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.
Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"
Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"
"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahtiKarl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.
Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."
Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.
Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.
* * * * *
Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.
Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"
"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."
"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasiAnton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."
"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."
"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."
"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."
Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.
"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."
Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."
"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"
Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.
"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.
Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" — ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.
Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"
Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."
"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.
"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.
"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.
Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"
Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."
Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!
Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.