Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan ajattele ettähänon kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.
Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn. Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.
Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa, ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa vain on kotihaltioita — ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa ole paljonkin — on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka tämä muuten onkin niiden lemmikki.
Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.
Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa. Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään, talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.
Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas — hän laulaa! Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa; hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva; sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea heijaillessaan.
Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni, vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo: "Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään, ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää mitään."
Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?" kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän, tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen, jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.
Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää ryhmää.
Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen tarvinnutkaan kysellä — kun hän katseli polvistuvan miehen rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin, veljen luo, hänen itsensä pariin.
"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa.
"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti. "Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille, mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa, niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."
Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.
Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää pitkin veljen työhuonetta kohti.
Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo, kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta vapisten talutat talon isännän luo.
Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen, ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli, ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on, hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"
Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti, kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra Wohlfart."
Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.
"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."
Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken, Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse todistajia."
Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti huoneesta.
Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä hänen tiellään?"
Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika, jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin, kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan loukkaavat sananne anteeksi."
"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä, ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana, ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"
"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin, "en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä, jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne, tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."
Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman; silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni, minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän, täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään. Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen, jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart, minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut: kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt. Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle tuskalliseksi."
Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään, ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette, koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni, niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt, enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."
Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä olkapäähän.
"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies, joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."
"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi, "se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen, että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta. Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä vanhastaan yhdistivät toisiimme."
"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."
Anton laski kätensä kauppiaan käteen ja sanoi: "Jääkää hyvästi."
Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. — Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään", hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.
"Minä jään täksi illaksi, herra Schröter", sanoi Anton ryhdikkäästi
Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä, jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat, vähäiset voitot ja suuret tappiot.
Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa, silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen. Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.
"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."
Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä, jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle mielelle.
"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille. Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana. Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se olisi minulle sangen tervetullut apu. — Mitä suhteeseenne minun perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."
Anton katseli vaieten lattiaan.
"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin. Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.
"Siinä tapauksessa minä jään", Anton vastasi.
Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on tul-lut, hän on tääl-lä!
Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on veljesi puheilla."
"Hän on tääl-lä", toisti Sabine kellontikitystä, katsellen syrjään.
"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan käsitä."
"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne vapisivat.
Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisäänAntonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"
Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä: "Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes löydän hänelle mieleiseni paikan."
Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta, jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia. Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä, kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina toteen."
Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo mieshän on tänään ihan pilalla!"
Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.
Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. — Se oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä nukkuville.
Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta. Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi ahkerasti läpi koko yön.
3.
Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle, että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden, joista Ehrenthal oli — olematta siihen oikeutettu — ruvennut käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä. Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun saamiseensa.
Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään liikeasian takia."
Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian jos mies näyttäytyisi.
Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista miestä.
Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan odottamattomasta tapaamisesta.
"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj' teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."
"Ja joskus käyneet sotaakin keskenämme, Tinkeles", huomautti Anton väliin.
"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen; "ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."
"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on vähän puhumista teille."
"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."
"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän vahingoksenne."
"No, puhukaa sitt'", sanoi Tinkeles, "mut avamas ensin ovi."
"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."
"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja katseli karsaasti ovelle päin.
"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."
"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin. "En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill' muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain kaupantekoa."
"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa minulle tarvitsemani tiedon."
Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj', mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä. — Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist' kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull' mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät harmit ja murehet."
Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."
Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen. Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.
"Ensin puhutaan", sanoi Anton ja peitti rahat kädellään.
"Miks' te olette niin kova minua kohtaan!" valitti Tinkeles.
"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille hyödyttäisi pitää."
"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin. "Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto tietää?"
"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin, Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."
"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen on?"
Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi rahakääröihin.
"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."
"Onko hänkin liikemies?" kysyi Anton.
"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja ollut ennen asianajaja."
"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseliAnton edelleen.
"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin, hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat. Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'. Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"
"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa. Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta, tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"
Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."
"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."
"No, jos miun pittä puhua", sanoi reppuri, "niin puhumas pittä. Mie kuulin kerta kun se ihminen, jonka nimi on Hippus, kovasti juovuksiss' huusi ja mekasti, ja silloin se sanoi: 'nyt meill' on se punahäntä kiikiss', hän on hukass', paperitten takia hän on hukass'".
"Ja muuta ette tiedä?" kysyi Anton tuskallisen jännityksen valtaamana
"Ei sitt' niin yhtä mittä muuta", vakuutti galizialainen innokkaasti. "Siit' on jo pitkä aika sitt', ja mie voin silloin vain perin vähän ymmärtää, mitä ne haasteli keskenäns'."
"Te ette ole kyennyt ansaitsemaan rahoja, jotka ovat tässä pöydällä", Anton virkkoi hetken vaiti oltuaan; "mitä te tiesitte minulle kertoa, oli tuiki vähän. Mutta jotta näette, kuinka tärkeätä minun on saada teidän kauttanne tietoja, annan nyt teille nämä sata taaleria; toiset sata saatte kohta kuin voitte johdattaa minut varastetun lippaan jäljille tahi hankkia takaisin siinä olleet paperit. Ehkä se ei ole teille aivan mahdotonta."
"Ei se ole mahdollist'", sanoi galizialainen jyrkästi, punniten saamaansa rahakääröä kädessään ja vilkuillen toiseen pöydälle jääneeseen. "Mihin Itzig ryhtyy, sen hän tekee niin, ettei kukaan pääse hänen jäljillens'; ja miehän oon tääll' vain muukalainen enkä tee koskaan asjoit' veijaritten kanss'."
"Koettakaa kuitenkin päästä edes joillekin jäljille", pyysi Anton. "Kohta kuin saatte jotain vainuunne, niin tulkaa kertomaan minulle; minä säilytän nämä rahat teitä varten. Eikä minun tarvinne kehoittaa teitä olemaan hyvin varovainen ja kaikin mokomin välttämään, ettei Itzig eikä hänen apurinsa saa aihetta epäluuloihin. Älkää edes kertoko kellekään että tunnette minut."
"En mie ole mikä pikku laps'", vastasi Tinkeles päätään nyykäyttäen; "mut mie pelkään vain, etten mie voi enää auttaa teitä täss' asjass'."
Galizialainen lähti tiehensä, työnnettyään rahakäärön kauhtanansa takataskuun.
Anton oli kuitenkin saanut kuulla sen miehen nimen, joka kenties oli syyllinen itse varkauteen. Hänelle kävi mahdolliseksi jatkaa tutkisteluja tähän nimeen nojautuen. Mutta yhä vaikeammaksi kävi samalla saada puuttuvat asiakirjat takaisin ilman viranomaisten apua. Tässä pulassa hän teki päätöksen, joka ennemminkin pisti kauppiaan päähän kuin virkamiehen. Se oli rohkea askel, mutta suotuisessa tapauksessa sen kautta kukaties voi mahdollisimman pian ja huomiota herättämättä palauttaa paperit paroonin käsiin.
Hän tahtoi päästä tekemisiin Itzigin itsensä kanssa, ja käyttäen hyväkseen sitä vähää tietoa, jonka hän juuri oli saanut galizialaiselta reppurilta, koettaa pakottaa tuon kavalan ja tunnottoman miehen antamaan perään. Tosin hän hyvin tiesi, kuinka epävarma se askel oli, ja että häntä perillä odotti kova ottelu Itzigin kanssa. Jos hän olisi arvannut, mitä kaikkea tuolla yritteliäällä liikemiehellä juuri nykyisin oli mielessä, niin olisi hän arvellut vielä kauemmin, ennenkuin lähti ottamaan sen askeleen.
* * * * *
Itzigin luihunaamainen konttorinulikka avasi oven. Anton seisoi vastatusten muinaisen koulutoverinsa kanssa. Itzigillä oli jo tiedossa että Anton oli palannut kaupunkiin Rosminin läheiseltä tilalta, ja hän oli varustautunut tähän vieraskäyntiin.
Kotvan aikaa molemmat miehet katselivat toisiaan, kumpikin koettaen lukea vastustajansa kasvonilmeistä ja ryhdistä toisen ajatukset ja varustautua alkavaan kamppailuun. Molemmille oli monivuotinen varovainen seurustelu ihmisten kanssa ja liikeasiain varteenottaminen antanut hiukan samanlaista ryhtiä. Molemmat olivat tottuneet säilyttämään näennäisen kylmäverisen levollisuutensa kiusallisissakin tilanteissa ja salaamaan päämäärän, johon pyrkivät; molemmat olivat tottuneet punnitsemaan nopeasti, puhumaan varoen ja päättämään ripeästi; molemmilla oli yksin puheessaan ja eleissäänkin sitä sävyä, jonka kauppiasmainen seurustelu kauppiaitten kanssa lyö jokaiseen liikemieheen; ja molemmat olivat tänään ankaran sisällisen jännityksen vallassa, joka nosti veret Antonin poskille ja antoi hiukan väriä Veitelinkin kelmeille poskipäille.
Mutta Antonin kirkkaan katseen kohtasi vastustajan silmä levottomana ja luimistellen, hänen karskia vakavuuttaan vastasi toisen ryhdissä merkillinen sekoitus uhkamielisyyttä ja nöyristeleväisyyttä; molemmat tajusivat jo ensi silmäyksellä, että edessä oli vaarallinen vastustaja, jota oli vaikea voittaa, ja siksi kumpikin kokosi kaiken voimansa.
Taistelu alkoi. Itzig aloitti sen hänelle ominaisella tavalla. "Onpa oikein hupaista nähdä teidät kerran luonani, herra Wohlfart", hän sanoi väkinäisen ystävällisesti; "siitä onkin jo sangen kauan sitten kuin minulla viimeksi oli ilo tavata teidät. Minä olen kumminkin aina suurella mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheitanne. Yhdessähän me kävimme kouluakin, samana päivänä saavuimme tänne, ja molemmat olemme päässeet eteenpäin maailmassa. Olin jo kuullut että te olitte lähtenyt Amerikkaan. Ihmiset lörpöttelevät niin paljon perätöntä. Toivon että nyt jäätte pysyväisesti tänne pääkaupunkiin. Ehkä te jälleen liitytte herra Schröterin liikkeeseen; hänen sanotaan kovasti pahoitelleen teidän poislähtöänne." — Sanat juoksivat virtanaan hänen huuliltaan, mutta hänen katseensa koetti joka taholta puhkaista Antonin jäykkää ulkokuorta päästäkseen näkemään, missä asioissa hänen vieraansa oli tullut.
Hän oli kuitenkin paljastanut erään heikon kohdan omassa panssarissaan, kun hän teeskenteli tietämättömyyttä siitä, missä Anton oli viime aikoina oleskellut. Se seikka, että hän tyystin vältti mainitsemasta Rothsattelin nimeä, vahvisti Antonin vakaumusta siitä, että tuolla miehellä oli jotain aihetta sellaiseen tavattomaan varovaisuuteen juuri tämän nimen mainintaan nähden.
Käyttäen tätä Veitelin erehdystä hyväkseen Anton aloitti puhua niin kylmästi, kuin olisi toinen äsken haastellut pelkille seinille: "Minä tulin, herra Itzig, puhumaan kanssanne eräästä liikeasiasta. Teillä on tiedossanne parooni von Rothsattelin sukutilaa koskevat asiat, joka tila kohdakkoin pitäisi myytämän julkisella pakkohuutokaupalla."
"Tunnen vain ylimalkaisesti noita asioita", vastasi Itzig ja painautui päättäväisesti sohvan nurkkaan, "kuten yleensä tunnen senlaisia asioita. Olen kuullut niistä tosiaan yhtä toista."
"Te olette Ehrenthalin konttorissa vuosikausia johtanut hänen liikeasioitaan paroonin kanssa, jotka kaikki koskivat tilan velkarasituksia, joten teillä täytyy olettaa olevan niistä tarkat tiedot. Kun Ehrenthalin sairaus tätänykyä tekee mahdottomaksi asettua mihinkään liikeyhteyteen hänen kanssaan, niin pyydän teiltä joitakin tarvitsemiani tietoja."
"Mitä minä ehkä olen kirjanpitäjänä Ehrenthalin konttorissa saanut tietooni", sanoi Itzig venytellen, "niin se on uskottu minulle luottamuksessa, joten en voi siitä kertoa syrjäisille. Ihmeekseni käy, että te sellaista minulta vaadittekaan", hän lisäsi, muljauttaen ilkeästi vastustajaansa. Anton vastasi kylmäverisesti: "Minä en vaadi teiltä mitään, mikä voisi loukata velvollisuudentuntoanne, josta mainitsitte. Minun on vain tärkeää tietää, kenen käsissä ne kiinnitykset nykyään ovat, jotka tilaa rasittavat."
"Sen te olisitte voinut saada helposti tietoonne pyytämällä otteen hypoteekkiluettelosta", sanoi Veitel, teeskennellen mainiosti välinpitämätöntä sävyä.
"Olette ehkä kuullut", jatkoi Anton järkkymättä, "että jotkut noista kiinnityksistä ovat viime kuukausien kuluessa kierrelleet tässä kaupungissa kädestä käteen; joka tapauksessa ei niiden nykyisiä haltijoita ole merkitty hypoteekkiluetteloon. Voi olettaa, että kiinnekirjat on ostettu siinä mielessä, että sen kautta joko helpotetaan tai ehkä myöskin vaikeutetaan ostonhaluisia tekemästä tarjouksiaan pakkomyyntitilaisuudessa."
Tähän saakka oli keskustelu ollut jokapäiväistä varustautumista vakavaan kamppailuun, jokseenkin samantapaista kuin ensimmäiset shakkisiirrot tai kilpa-ajojen alkuvauhti. Itzigin kärsimättömyys joudutti sitten asiainmenoa hyvän askeleen eteenpäin.
"Oletteko te saanut asiaksenne ostaa tuon tilan?" hän kysyi äkkiä.
"Otaksukaa että olisin saanut sen tehtävän", Anton vastasi, "ja että haluaisin sitä varten teidän myötävaikutustanne. Voitteko te mahdollisimman pian hankkia minulle tuon tarvitsemani tiedon? Ja tahdotteko ryhtyä tarvittaviin neuvotteluihin lunastamista varten?"
Itzig punnitsi tilannetta. Voihan olla mahdollista, että Anton tuli vain senvuoksi, että saisi pakkohuutokaupassa varatuksi tilan joko paroonille tai ystävälleen Finkille. Siinä tapauksessa uhkasi häntä itseään se vaara, että hänen pitkän salaisen työnsä ja hirveän uhkayrityksensä kallis hedelmä yht'äkkiä riistettäisiin hänen käsistään. Jos Fink kattoi omaisuudellaan vapaaherran velat, niin Itzig menetti tilan. Silloin hänen täytyi ryhtyä toisiin keinoihin kiristääkseen paroonilta rahoja. Pohtiessaan tätä pulmaa kovan sisällisen kiihotuksen vallassa hän huomasi Antonin katselevan häntä hyvin tutkivasti. Siitä hänen pahan omantuntonsa terävänäköisyys teki nopeasti sen johtopäätöksen, että Anton oli päässyt jonkin verran hänen juoniensa perille ja että tämä vielä tahtoi jotain muutakin häneltä. Todennäköisesti koko tarjous oli tehty vain silmäinlumoksi. Hän kiiruhti senvuoksi mitä alttiimmin lupaamaan myötävaikutustaan ja lausui toivovansa, että hänen ehkä hyvinkin onnistuisi saada oikeaan aikaan selville kiinnitysten nykyiset haltijat.
Anton ymmärsi, että tuo konna oli arvannut hänen aikeensa ja oli nyt varuillaan. Hän vaihtoi hyökkäysmenetelmäänsä.
"Tunnetteko te erään Hippuksen?" hän kysyi yht'äkkiä ja katsoi terävästi vastustajaa silmiin.
Haihtuvan hetkisen värähtivät Itzigin silmänluomet, ja valju puna kohosi jälleen hänen poskipäilleen. Vitkastellen, kuin koettaisi etsiä muististaan tuota nimeä, hän viimein vastasi: "Kyllä minä tunnen hänet. Hän on rappiolle joutunut ja aivan mitätön mies."
Anton huomasi satuttaneensa oikeaan kohtaan. "Ehkä muistanette, että puolitoista vuotta sitten Ehrenthalin konttorista varastettiin vapaaherralle kuuluva asiakirjalipas, jonka sisällys oli sangen tärkeäarvoinen lippaan omistajalle?"
Itzig istui levollisena; ainoastaan hänen silmänsä pälyilivät hermostuneesti ympäri huonetta. Kukaan häntä tuntematon ei olisi tuota katsetta arvannut pahan omantunnon merkiksi, mutta Anton näki muuttuneessa ilmeessä ilmi elävästi vanhan ostraulaisen koulutoverin kierot kasvot — saman naaman, jota Veitel nulikka oli näyttänyt joutuessaan pinteeseen kynän tai paperiarkin näpistyksestä. Itzig siis tiesi kadonneista asiakirjoista; hän tiesi niiden varkaudestakin.
Vihdoin liikemies vastasi välinpitämättömästi: "Kuulinhan minä tuosta lippaasta, se tapahtui vähän ennen kuin erosin Ehrenthalin liikkeestä."
"No niin", jatkoi Anton, "varastetuilla papereilla ei voinut olla varkaalle itselleen minkäänlaista arvoa. Mutta on syytä otaksua, että ne ovat jollain tavalla joutuneet jonkin kolmannen tällä paikkakunnalla asuvan henkilön käsiin."
"Sekään ei ole mahdotonta", sanoi Itzig; "mutta en pidä todennäköisenä, että kukaan säilyttää arvottomia papereita niin kauan hallussaan."
"Mutta minä tiedän", lausui Anton painokkaasti, "että paperit ovat edelleen vielä olemassa, ja tiedänpä senkin, että niitä aiotaan käyttää kiristääkseen paroonilta jollain tapaa rahallista etua."
Itzig liikehti levottomasti sohvassaan; hän katseli jäykästi eteensä, ja punainen pilkku hänen poskipäillään kävi yhä tummemmaksi; mutta hän vaikeni itsepäisesti, eikä Antonkaan hiiskunut sanaakaan. Viimein kävi vaikeneminen kumminkin Itzigille sietämättömäksi; hän teki ripeän päätöksen, oikaisi selkänsä ja pakottautuen katselemaan vastustajaansa kasvoihin hän kysyi käheällä äänellä: "Miksi tuota asiaa minulle mainitsette?"
"Teidän ei pidä jäädä epätietoisuuteen minun tarkoituksestani", Anton vastasi. "Minä tiedän että paperit ovat täällä, ja minulla on syytä otaksua, että teidän taitavuutenne onnistuu saada selvää niiden säilyttäjästä; voittehan juuri tuon Hippuksen kautta hankkia itsellenne kaikki tarvitsemanne tiedot, jotka teiltä vielä puuttuvat."
"Miksi juuri hänen kauttaan?" kysyi Veitel nopeasti.
"Hän on todistajain läsnäollessa lausunut sanoja, joiden perusteella voi varmasti otaksua, että hän tarkoin tuntee noiden paperien sisällyksen."
Itzig puri hampaansa yhteen, ja niiden välistä kuului käheä murahdus, joka sanoiksi vahvennettuna olisi kuulunut likipitäen: "Se juoppo sika!"
Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta. Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra, jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."
Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa; olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään ole mitään tutkisteluja toimitettu."
Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."
Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."
Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea, muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan muitakin, syitä jättää asia lepäämään."
Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.
Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa. Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"
Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin määrättyyn tarkoitukseen."
"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on oikein sanonut?"
Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan: "Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän puheillenne."
Itzigin täytyi jo välttää tätä vaarallista puheenaihetta. "Entä minkä summan parooni tahtoo uhrata saadakseen paperinsa takaisin? Tarkoitan kysyä", hän korjasi sanontansa, "että onko se sellainen liikeasia, johon toisen kannattaa tuhlata aikaa ja vaivaa? Minulla on tätänykyä paljon muutakin tekemistä. Ettehän voi vaatia, että minä parin kultarahan vuoksi kulutan aikaani nuuskimalla sellaista, millä itsessään on niin vähän arvoa, mutta jota on kuitenkin niin vaikea tavoittaa — tarkoitan jonkun tahallaan piilottamia papereita."
Monta vuotta takaperin, kun molemmat miehet, jotka nyt seisoivat vastatusten vihollisina, yhdessä matkasivat pääkaupunkiin, oli juutalaispojan sydämenaivoituksena ollut saada käsiinsä joitakin papereita, joiden hän lapsellisessa hupsuudessaan uskoi perustavan hänen tulevaisen onnensa. Silloin hän oli ollut halukas ostamaan Antonille vapaaherran tilan. Ja nyt oli toinen heistä vuorostaan lähtenyt etsimään salaperäisiä papereita, toinen riiteli nyt vapaaherran tilaa itselleen, ja hänestä itsestään oli jo tullut salatietoinen mies. Hän oli löytänyt tuon loihtuvoimaisen resehdin, hän piteli riidanalaista tilaa lujasti kädessään, ja hänen kohtalonsa läheni täyttymystään. Molemmat miehet ajattelivat tänä tuokiona muinaista yhteistä kaupunkimatkaansa.
"Minä olen valtuutettu sopimaan kanssanne tuon rahasumman suuruudesta", vastasi Anton; "mutta minun täytyy huomauttaa, että asialla on kiire. Senvuoksi pyydän teitä ennen kaikkea ilmoittamaan, oletteko halukas hankkimaan huostaamme parooni von Rothsattelin asiakirjat ja avustamaan meitä kiinnityskirjojen lunastamisessa."
"Minä hankin itselleni tarvittavia tietoja ja punnitsen niiden perusteella, voinko teitä palvella", vastasi Veitel kylmästi. "Paljonko aikaa tarvitsette ratkaisuanne varten?" kysyi Anton samaan sävyyn. "Kolme päivää."
"Minä voin myöntää teille ainoastaan neljäkolmatta tuntia", lausui Anton päättävästi, "Jollen niiden kuluessa saa teiltä suostumusta, niin tulen vapaaherran edun vuoksi käyttämään kaikkia keinoja, yksin äärimmäisiäkin, saadakseni paperit käsiini tahi vakuuttautuakseni siitä, että ne ovat täydellisesti hukassa. Ja kaikesta, mitä tiedän niiden nykyisestä kätköpaikasta ja niiden aiotusta käyttämisestä, otan mahdollisinta hyötyä saadakseni selville rikoksen tekijät." Hän otti kellonsa esiin ja näytti sen numerotaulua: "Huomenna tähän aikaan tulen saamaan vastauksenne."
Siten päättyi kohtalokas keskustelu. Kun Anton oli painanut oven kiinni jälestään, oli Itzigillä päätöksensä selvänä. Hän katsahti vielä kerran karsaasti poistuvan perään, mielessä kiehuvaa vihaa ja pelkoa. Hänen vanhasta koulutoveristaan oli tullut hänen vaarallisin vihollisensa. Nyt hän tiesi, kuinka pitkälle Anton aikoi mennä vapaaherran etuja puolustaessaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että Antonin suhde paroonin perheeseen oli alkanut tuona päivänä, jolloin aatelismiehen kaunoinen tytär oli soutanut hänet lammikon yli ja hän itse oli sitä maantieltä katsellut. Hän oli taipuvainen otaksumaan, että Anton pyrki saman tilan omistajaksi käyttämällä vallan toisia teitä kuin hän itse.
Mutta kaikki hänen itsekkäässä sydämessään asuva uhkamielisyys kohotti jälleen harjaansa ja teki hänen mielensä lujaksi. "Vielä on viikon päivät kihlaukseeni Rosalien kanssa", hän mutisi. "Ja seuraavana päivänä minä keksin kuin sattumoilta velkakirjat jostakin Ehrenthalin konttorin sopesta. Silloin saavat Rothsattel ja hänen ystävänsä tyytyä pakkosopimukseen, jonka ehdot minä heille sanelen. Pelkästään uhkaamalla, että jätän riidan tuomioistuimen ratkaistavaksi ja saatan paroonin menettelyn kaikkien liikemiesten tietoon, pakotan tuon pahuksen Wohlfartin alistumaan tahtooni. Vain viikon päivät enää! Niin kauan voin häntä kyllä pidätellä, ja sitten on voitto minun!"
* * * * *
Kun Anton neljäkolmatta tuntia myöhemmin saapui Itzigin asuntoon, tapasi hän oven lukittuna. Hän palasi sinne vielä kahdesti samana iltana, mutta ketään ei ollut kotona. Seuraavana aamuna hänet otti vastaan tuo luihunaamainen nulikka ja vastasi Antonin kysymykseen: Herra Itzig oli lähtenyt matkoille; mahdollista oli, että hän palaisi aivan pian, mutta yhtä mahdollisesti vasta moniaiden päiväin päästä.
Tuosta tarinasta Anton ymmärsi pojalle annetun sanat suuhun.
Itzigin ovelta Anton lähti erään virkamiehen luo, jota pidettiin etsivän poliisin kaikkein toimekkaimpana jäsenenä. Hän kertoi tälle varovaisin sanoin lippaan varkaudesta ja sen sisältämistä papereista ja pyysi virkamieheltä neuvoa. Hän sanoi epäilevänsä, että varkauden oli tehnyt entinen asianajaja Hippus raha-asioitsija Itzigin tieten, eikä hän salannut myöskään arvoisalta Tinkelekseltä saamiaan vajavaisia varoituksia.
Virkamies kuunteli tarkasti Antonin kertomusta ja lausui viimein: "Siitä riittämättömästä ainehistosta, jonka olette voinut minulle antaa, on Hippuksen nimi minulle mielenkiintoisin. Hän on perin vaarallinen olio, jota en kuitenkaan ole vielä tähän asti saanut oikein kiikkiin. Huijauksistaan ja pikku petoksistaan häntä on jo monesti rangaistu, ja edelleenkin hän on poliisivalvonnan alaisena. Toiseen mainitsemaanne henkilöön nähden ei minulla tosin ole samoja oikeuksia kuin tuohon vintiöön. Muuten ovat teidän antamanne viitteet niin mitättömät, että niiden perusteella tuskin voidaan ryhtyä viralliseen tutkimukseen. Eihän edes itse varkauttakaan ole vielä ilmoitettu viranomaisille, vaikka siitä on jo kulunut yli vuosikauden."
"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"
Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."
"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.
"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa keksi mitään."
"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?" kysyi Anton masentuneena.
"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy. Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto, jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."
Siihen tietoon ja lupaukseen sai Anton tyytyä.
4.
Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin, täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan. Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten holvien — oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen tuhovirta.
Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään. Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita, sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa, kerran, kahdesti, kolmasti.
Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta. Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin, mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.
"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"
"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin tiesi keitä hakijat olivat.
"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa minut."
"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat ovat kintereillänne?"
"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia. Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä, koeta toimittaa minut näkymättömiin!"
"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"
"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"
"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen uutterasti itsekseen.
"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."
"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin? Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku noista lakituvan herroista."
"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä, sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri; minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään, saat piilotella minua."
"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä minun luonani."
"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus; "mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä kiipelistä taikka…"
"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle: myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan takaisin."
Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua: "En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.
"Mutta alhaalta pihalta näkee, että kamarissa on valoa; siten joudumme ilmi."
"Mutta minä en tahdo istua pimeässä!" vaikeroi vanhus.
Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.
Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa. Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä. Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa. Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä, usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt, jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.
Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille. Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä; sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen, kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä, haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.