* * * * *
Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa. Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.
"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"
Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on; minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" — Äijä koetti viheltää säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti kasvojaan.
"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti. "Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut, huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika." Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.
Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt, kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini, kaiken onnen hän on vienyt minulta — alimmaiseen helvettiin hänen pitää joutua kärvennettäväksi!"
Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun. Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta; hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt se lopultakin tappaa minut!"
"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"
"Se tappaa minut", ähki vanha herra, "kun löysin peilini hänen huoneestaan."
"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt teille hyvän piilopaikan."
"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin minut hengiltä."
Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi täytyy minun nujertaa niskanne!"
Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."
"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä. Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."
"Sinne minun täytyy mennä", toisti vanhus hänen sanojaan.
"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.
Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta, kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.
Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"
"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten olette hukassa!"
"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"
Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"
"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa; sitten oli jälleen aivan hiljaista.
Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.
Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua, joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.
Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa. Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.
Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla; kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan. Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?
Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli, kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut — miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.
Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän, jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin sammui, johtui hänen mieleensä — sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen asia — että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän nukahti. Murhamies nukkui!
5.
Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna, ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi, niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta; niin — todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä — niin totta tosiaan sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti täti pääsikin.
Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan. Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut, seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.
Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin, kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.
Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua, joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.
"Minä aion kannattaa tuon kuvan alas omaan huoneeseeni", hän sanoi vienosti.
"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.
"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa myöten uusi elämä."
Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi:"Uusi elämä?"
"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!
Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.
Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta. Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui hurjasti.
"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura yhtähaavaa."
Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven, näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä. Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä ulos.
Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita, että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä. Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää hartautta.
Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi. Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua." Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.
Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä. Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun, maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin kokkapuheen.
Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.
Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa, jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia, toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia työntekijöitä.
Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä, Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin olivat aikeissa erota liikkeestä.
Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" — hän mainitsi muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä —"joita en pidä niinkään kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa. Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi näytteet istutusmailtamme."
Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan sisarentytär."
"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta neitiä?"
"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti. "Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi minulle sittekin mieleisempi."
"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä."
"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän Piximme alentuisi semmoiseen?"
"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.
"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan vasten hänen luontoaan. — Joukossa on meidän kesken sanoen aivan kauheatakin tavaraa, Wohlfart."
"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."
Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."
"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea yhtiötoveruutta kohtaan."
"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria, jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan, joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia. Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."
"Kuinka te juuri tuollaisen liikkeen valitsitte?" kysyi Anton.
"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."
"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoiAnton nauraen.
"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton, että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle. Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan. Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."
"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi harjaskauppiaan kättä.
* * * * *
Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.
Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.
Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi. Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen. Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle, sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua, harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi ollessaan sairaan luona.
"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on, ilmoittakoon itsensä!"
"Herra Sturm!" huusi Anton kynnykseltä.
Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät valolähteen.
"Kuulittekos?" huudahti äskeinen ääni, "täällä on ihminen kuin onkin!"
"On tosiaan", Anton vastasi, "ja lisäksi talon vanha ystävä."
"Tuon äänen minä tunnen!" kuului pöydän takaa pikainen karjahdus.
Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan ja ojensi Antonille molemmat kätensä.
"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa hapankaalitynnöriä."
Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana, turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni palaa?"
"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?" kysyi Anton.
"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne, vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."
"Hän tulee keväällä", sanoi Anton ja katseli tarkkaan isää.
Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne, mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa", hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."
Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.
"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja, joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää huikentelua hänen puoleltaan."
Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan väitteen todeksi.
"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään turvonneita jalkojaan.
"Käykö ylhäällä oleminen teille vaikeaksi?" kysyi Anton.
"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."
"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka huikentelevainen hän taasen on."
"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.
"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään, niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan tynnöriä!"
"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton, riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.
"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua, "tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla, ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."
"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken hänen kanssaan."
Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää, hänen pojastaan.
Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi, kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."
"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.
"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle suuri sydänsuru."
"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti; "hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."
"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."
"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."
"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei hänestäkään ole minulle apua."
Seuraavana aamuna lääkäri kävikin potilasta katsomassa.
"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen sairautensa vaaralliseen käänteeseen."
Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."
* * * * *
Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä, joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta, mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi heti saada tavata häntä.
"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden oitis hänen kotiinsa."
"Hän on itse täällä, istuu vaunuissaan portin edessä", sanoi palvelija.
Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite. Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se. Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä hänen luokseen. — Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki ällistyneenä seuraavaa:
"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo. Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta. Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt. Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi Karl."
Anton piteli kirjettä kädessään eikä aluksi tiennyt mitä uskoa.
"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen murheellisena.
"Joka tapauksessa teidän täytyy oitis lähteä poikanne luo", vakuuttiAnton.
"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät ne viisikymmentä ajast'aikaa."
Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"
"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."
Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille; niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin. Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon; pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen, ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. — "Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi. "Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."
"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."
"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." — Liikutetuin mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. — Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa, niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." — Hän risti nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart, antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter, Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi ja muistelkaa suopeasti minua." — Sabinen koira tuli häntäänsä viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi, Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! — Nyt Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa. Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin ja hän heilutti kättään portilla seisoville.
Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.
"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni. Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen. Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui seuraavasti.
"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.
"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain, sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään, kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä, että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat valmiiksi.
"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta. Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä, että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan, minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja metsänvartija vain seuran vuoksi.
"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu, Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana aamuna hän heräsi.
"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te olette saattanutkaan!' — 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?' kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä, ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan kuullut!' — kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena: 'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' — 'Mitäkö on tapahtunut!' huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja yhden päivän ja vielä yhden yön!' — 'Maltappa, maltappa, kuoma', sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.' — 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia', ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.
"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' — 'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa tämän tuolin suoralla kädellä.' — 'Älä nostele mitään raskasta', pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa', minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko — tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu joskus ihmisille.' — 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.
"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään, huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?' — 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.' Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.
"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon, herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' — 'Ohoo', sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' — 'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'
"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen, ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän veistelee ja paukuttaa.
"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee; siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen 'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita. Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita. — Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille, jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."
6.
Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.
Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.
"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke semmottinen säikähdys!"
"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa. "Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin katseli arastellen noita himmeitä laseja.
"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon, tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon' kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust' miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas, ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell' kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt' lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen: Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.
"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät", — hän viittasi silmälaseihin — "samat klasit, kuin se vainaa piti nokallans' niin kauan kuin eli."
"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyiAnton jännitettynä.
"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall' langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss', just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle, vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'. Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast' ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle: 'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo: 'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni seinäst'."
Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan, soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan kirjeen perille.
Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille, tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.
Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa. Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen, kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"
"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.
Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä. Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin viisikymment' taalerii?"
"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.
"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?" ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.
Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada käsiinne etsimänne asiakirjat."
"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.
* * * * *
Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut; alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille. Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla, koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin; permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.
Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie, minun ainokainen lapseni!"
Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.
"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."
"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."
"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi Rosalie äkäilemistään.
"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar; "tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."
"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie huolestuneena.
"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."
"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.
"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."
Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin, uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset. Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut kuuluakseen.
Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta — samaa, mitä hän nykyisin alituisesti ajatteli.
Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon, jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta, joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein kimaltelisivat kynttiläin valossa.
Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.
Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää, kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen, nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa, hyvää iltaa."
Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne ovat kaikki sukulaisia."
"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on illanvietto. — Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja jättäneet minut yksin kamariini. — Ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan isänsä tykö?"
Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille, peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on täällä."