"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.
Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.
"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.
"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä mitään, ei edes ystävän mainetta."
Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."
"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon, että olisit oikeassa."
Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin, noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi. Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä: "Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla. Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt niiden vaimentamiseksi."
Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."
"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias ankarasti.
"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.
"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua; mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa, johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."
Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.
Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."
"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."
"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."
"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."
Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", — tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti — "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."
"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."
"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."
"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.
Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"
"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.
Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"
"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te olette hänet johdattanut."
"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."
"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan. Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."
"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan, etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."
"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.
"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on", huudahti Anton.
"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."
Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet. Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut koko juonen alkuun."
"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa ompelukseensa. — "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott, niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen ajattelemattomuuteen."
"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."
* * * * *
Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.
Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.
Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"
"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon — miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."
"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.
"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."
"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."
"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."
"Mitä sitten aiot tehdä?"
"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on tehtävä. Lähtekäämme nyt."
"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi; "mutta älä vain unhota, että jos aiot esittäänoidenihmisten edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."
"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."
Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää, mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin. Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään, tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä esitän teidät hänelle. — Mutta mikä teillä on mielessä? — Tehän näytätte niin juhlalliselta!"
"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän kanssanne enkä muitakaan."
"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.
"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa, saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion kohta jälleen poistua."
"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.
"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."
"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.
Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti, "isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain joutavaa hölynpölyä." — Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. — "Ja nyt, kun olette kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä tanssitunneilla, niinkö?"
"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä petturinakin."
Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No, lähtekää sitten, herrani!"
Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.
"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.
Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."
"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja kääntyi poispäin.
Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä; vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä, joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran. Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken, muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen hiljaisuus.
"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan, että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut, minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."
Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin. Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus; kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään syliinsä.
Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.
Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.
Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella, kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä, liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"
* * * * *
Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa. "Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"
"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän ansaitsee meidän kunnioituksemme."
Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille sanoikaan…"
"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan…" säesti herra von Tönnchen.
Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.
"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink…" aloitti rouva vonBaldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.
"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo juttu, Fink."
"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon emäntä ärtyneesti.
"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta? Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."
"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte kuitenkin huomata…"
"Tehän sanoitte kuitenkin…" yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.
"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink kylmäverisesti.
"… että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä… tekemisissä… keisarin kanssa!"
"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat; mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta yhdennäköisyydestä."
"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä todistajia pitämään asian visusti salassa."
"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen, jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue, hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein; mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden, joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha." Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi: "Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni loukkauksena. — Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."
Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa: "Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" — Mutta Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei neiti Eugenien tanssimaan.
Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille: "Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."
"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme toisemme maalitauluksi."
Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. — Kuitenkin kylmeni Finkin osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään, sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.
Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin, käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat, ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon… hm, ikävän seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. — Samoin ajattelivat myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon mahtavammankin salonkileijonan — poissa olevana hän pian joutui unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät enää tunteneet häntä.
Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan, ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan huolellisempi."
"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa, herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."
"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.
Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut, eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa, kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"
"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä asiassa noudattanut neuvoasi."
"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."
Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki, hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä alituisesti ajattelevan — siitä nuoresta neitosesta, joka viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja urhokkaaksi.
4.
Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita. Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa. Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen käsiinsä.
Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana esitettäisiin elävinä kuvina. —
Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin; kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan torua.
Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen hilpeyden — kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien "savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita; ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden takia suremaan.
Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona, vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.
"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy. "Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."
"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.
"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. — "Arvoasteissa kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan. Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen tuhannen taalerin vuosituloista."
"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi meidän tilaamme."
"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme", sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean hopeaesineen. — Mitäs pidät ruskostani, isä?"
He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät. "Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.
Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa tätä hyväilevästi olalle. — Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi. — Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.
* * * * *
Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut, Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot ja kuoletuskin — kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas, jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden, korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.
Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli, hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."
Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.
Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä vastaan.
Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"
Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse tietää paremmin kuin minä."
"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal", huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon teidän kanssanne."
Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa viideltäviidettä tuhatta taalerilta."
Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea sellaisiin kauppoihin."
Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä, se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita; ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."
"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. —
"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada muutamaa tuhatta huokeammalla."
Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta, mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui: "Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain sopivata, niin ilmoittakaa minulle."
"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi; "mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."
Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi takaistuimella.
Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"
Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen edullisilla ehdoilla.
Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.
Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso, punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme, neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli, kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin vapaaherralla tiettävästi oli.
Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat tiedot olivat oikeat.
Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja. Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi lakeeratulle valtaovelle.
Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle. Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään; hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä, sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen. Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan; hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen, rakas Ehrenthal?"
Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."
"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.
"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen, "niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja tärkeänä hän paroonia piti.
Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia ja varallisuussuhteita.
Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään hänet herra paroonin puheille.
Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä, mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."
Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi. Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan. Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia, sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.
* * * * *
Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin. Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."
"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.
"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut, niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."
Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."
"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa keskiyönkin aikaan."
Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.
Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua päätään paikoillaan.
Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle plyshisohvalle. — Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee, on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy asian olla suuri ja hieno."
Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita. — Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia. Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja siten säästän kolme taaleria itselleni."
Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita; vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi: "Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" — "Olen", vastasi kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.
"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."
"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"
"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti, "mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."
"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen hätäisesti kirjeläjää.
Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä: "Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"
"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.
Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi; herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.
"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?" huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä luotettavana miehenä."'
"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."
"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"
"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus kimakalla äänellä.
"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te, ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."
"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.
Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden pimentoon.
"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.
"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja viskasi hattunsa pöydälle.
"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal kiukkuisesti.
"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut, mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään summaan."
Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".
"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."
"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.
"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte minulle luottamuksenne."
Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa sata taaleria."
"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."
"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."
"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.
"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään. "Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä kutsumaan Pinkusta."
Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.
Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."
Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti, "eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."
"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."
Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.
Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo. Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.
Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen: "Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"
"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."
"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."
Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen: "Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin huolta."
"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen. "Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia; kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."
"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa; "uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä, Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun täytyy ajatella liikeasioita'."
Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti. Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen, ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan kuin lähistössä otaksuttiin.
Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä. Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille, oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.
Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen, sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.
Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa, joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön, joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. — Hän ei enää silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.