"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. — "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."
Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.
Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.
Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.
* * * * *
Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän katseen tämän kanssa.
Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän; mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi, etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille, ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.
Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin että muuhun jäämistööni nähdenperilliseksi." — Viimeinen sana oli alleviivattu. — "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.
Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta, että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.
1.
Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat, jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan, satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi. Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta, tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.
Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.
Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä. Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa. Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä. Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi; isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat tehneet julmalle Napoleonille.
Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä; ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.
Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana, perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä. Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen. Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista. Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita, joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin, että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.
Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta. Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se on jokaisen tiellä. — Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi, meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa, husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus! Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"
"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia; tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan, aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.
Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta onnettomuudesta.
Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi." Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna tiedämme jo lähemmin asioista."
Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan. Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"
Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman; tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.
Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät, että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään, pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista. Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin, niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.
Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna, joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä ollut käynyt levolle."
Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.
Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus tulee vuosien myötä. — Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."
Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.
Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi, aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman kapinallisten kanssa.
"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja, "mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista, että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan mennessä."
Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."
Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan. "Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin tekisin kaiken voitavani."
"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.
Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia; minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"
Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen, ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"
"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan lukuun."
Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!" Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan. Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.
Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä, joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita, kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää, vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen, silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin. Ovatko ne ladatut?"
Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."
"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja, joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille. Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään. Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa. Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."
"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.
"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias. "On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."
"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa, ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa", Anton huomautti.
"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."
"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.
"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen; vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."
Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä, huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.
Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.
"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta", hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."
Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.
"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä herrat sillalle."
Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli. Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle. Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.
"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."
"Ei näy kuitenkaan vielä pahasti viedyn", vastasi kauppias.
"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.
"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta rauhallisin keinoin."
Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen tällekin puolelle."
"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä." Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.
Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen arvokkuutensa salli.
Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä; valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."
"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle, ettemme turvaudu sota-aseihin."
Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle, jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me." Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne." Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!" jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu, että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.
Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä, Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle." Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas. Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa; hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin lähimpään kaupunkiin.
Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita, raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon armollinen herra vaununsa pois.
Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta, joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.
"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten naurun ja tervehdykset.
Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa, ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata pistoolejanne."
"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin ankkurillisen rommia."
Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt; ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.
"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"
"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti. Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti, että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei kannata antaa suurtakaan merkitystä."
"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne ovat muuten aika hyviä."
Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta. Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.
Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi: "Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"
"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti; "nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."
Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.
"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta, herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja apulaisteni ponnistusten kautta."
"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika, että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.
"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan keskustelun.
Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa. Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen: "Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."
"Tekö tahdotte…" huusivat kaikki upseerit ympäri pöytää.
"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti, minkävuoksi hänen täytyi.
Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on kuitenkin saartaa kapinallinen alue."
"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."
"Ja tuon luvanko te aiotte saada?" kysyi ratsumestari.
"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja tuhoamista."
Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus, jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"
"En", vastasi kauppias; "ainoastaan lain edessä peräydyn."
"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti tyytymättömänä.
"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."
"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta, joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."
"Siitä annan kunniasanani", sanoi kauppias.
"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."
"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn. "Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi, tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset oikeiksi."
Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin. "Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"
"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme, ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka pahemminkin herättäisi epäluuloa."
"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan; jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."
Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen. Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.
Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä matkalla."
"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua. Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko, niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin pulaan."
"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin vahvimman todistuskappaleensa.
"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni. Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."
2.
Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä; taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein, kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia, niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."
"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoiAnton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"
"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti. "Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat vaihteeksi vähän palellakin."
"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?" kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.
"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä jätä kunnon sotilastakaan ilman."
"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset sotilaalliseen sääliinsä.
Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen kimppuunsa takaapäin."
Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin, puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä ohjaksiin.
Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake, millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero, ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita, joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille, toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui. Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään. Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia, lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.
Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan pidettiin suurimpana arvohenkilönä.
Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi, vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle. Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi hevosille heinätukon.
Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä, ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.
Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti: "Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta. Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi pienimmästäkin viivytyksestä."
Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin, kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa, ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."
"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia. Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."
Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos. Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista ei voinut saada yhtään selvää.
Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen, nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä. Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut, joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys; ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."
Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne siviilipukuiselta upseerilta."
"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen, "läpeensä siviilihenkilö."
"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.
Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle: "Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen ylevyyttä."
"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne kokoutuvat."
"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton. "Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."
"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.
Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies, kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa seuralaisenne kanssa astua perässäni."
"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta jalokivestä kaiverrettu sinetti.
Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus hänen sanojensa todenperäisyydestä.
"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle ilmoitettavana?"
Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla: "Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme, ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."
Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on mahdoton."
Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi joutua kärsimään. — Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä; kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille tavaranne."