1.
Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen, jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. — Lenorea sai tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen. Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja. Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti. Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille. Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua. Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen suunnitelman mukaan.
Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja "herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin ystävät ihailivat.
Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta, kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa siitä mitään."
Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."
Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää välittäisin!" hän huudahti katkerasti.
"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt ainakin kirvoittaa sydämeltänne."
"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.
"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä. Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."
"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.
"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta; pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään. Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan. Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen sanojaan.
Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko talutettiin ulos.
"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä", Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe häntä päiväkausiin."
"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen talo ei ole hänelle sopiva paikka."
"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija. "Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."
"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. — "Olehan nyt kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean yli."
Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo alkanut käydä vähän ikäväksi."
"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja varokaa noita ilkeitä ihmisiä."
"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."
"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.
"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. — Hei, hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille päätään laski täyttä ravia tiehensä.
"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti vanhempainsa huoneeseen.
Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho, ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.
* * * * *
Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin, tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään, joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi. Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla, miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona hänen valtuutettuaan kohtaan.
Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."
Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen; sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.
"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi vapaaherra.
"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.
"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään menetyksestä."
"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."
"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen voudin poistuttua.
Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista. Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"
"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."
"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.
"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa, oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."
"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.
"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä, jottei se unohda juoksutaitoaan."
"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja välinpitämättömäksi."
"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovattäynnänaarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."
"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."
"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore arastellen.
"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun ette enää tahdo sillä ratsastaa?"
Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan päänkivistystä."
"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."
Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."
"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."
Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.
Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät silmää."
Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain häntä itseään."
"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan tuon neidin lapsenpiikakin."
"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä jokaisen puolelta."
"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.
"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi, sinähän olet törkeä ja häikäilemätön…"
"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.
"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan, niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi Lenorea kohtaan."
"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. — Minä lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"
Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin vierasta henkilöä.
* * * * *
Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin, joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta — luutnantti-vainajan tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia. Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki — joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja — oikeusneuvos Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta. Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.
Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille. Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille aina vapaaherra von Rothsattel."
Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen, vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran yli neljän tuhannen taalerin."
"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.
"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus, jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."
"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän kehuttu rehellisyytenne onkin?"
"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä, että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat, ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen, omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"
"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan, "jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"
"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata, ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."
Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle miehelle.
Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa; hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi, että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt, kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien, epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja heikoksi.
Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä, Wohlfart?"
"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi syyksi."
"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta; "kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"
Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla. "Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä, viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne. Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse tahtoisittekin unohtaa kaiken."
"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.
"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla, joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon, jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."
Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa; mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon. Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa, niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.
Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan. Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään, että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä käyttämään tätä vastaan.
Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä, rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi hänet vararikkoon."
"Ja luuletteko te, että kirje puhuu totta?" kysyi paroonitar.
"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."
"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa, että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen kalpeille poskilleen.
"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.
"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta itsestään."
"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar. "Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani. Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme, niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa, johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."
Anton nousi pystyyn.
"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart, viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."
Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti syvästi liikutettuna sairaan luota.
Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia ja hopeaisia polvisolkia.
* * * * *
Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.
"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen? Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin käsiään kun näki minut!"
"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta onnettomuudesta!"
Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä. Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan. Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"
"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty, pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."
"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten täällä pitää elettämän ja hallittaman?"
"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa: että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl ei voi hoitaa."
"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi. Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"
"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."
"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.
"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan menettämään ne."
"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien keskelle. — Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."
"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.
"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen keskusteluun seurusteluhuoneeseen.
Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme, että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart matkustaa täältä ylihuomenna."
Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."
Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän huudahti: "Jo toistamiseen!"
"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava. Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne. Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan rasitukseksi teille."
Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.
Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi: "Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne, ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa. Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua astumaan hänen tilalleen."
Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.
"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi tuon ehdotuksen."
Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä, jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille. Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä. Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin — kun noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin, tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli. Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme mitä itse tahdotte."
Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa. Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä. Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä, vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi pystyyn.
"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."
Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.
Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo, joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.
"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä haastelit isänmaanrakkaudestasi?"
"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton alakuloisesti.
"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen herruuden, jos vapaaherra suostuu."
Anton käännähti ällistyneenä ympäri. "Entä Lenore?" hän kysyi nopeaan.
"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.
"Nyt on toivoa, että kaikki tulee käymään hyvin", huudahti Anton.
"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."
* * * * *
Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.
"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain morkattavaa — ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. — Ja siksipä, poikaseni, pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi. — Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies] jää tänne ensi talven yli."
"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."
Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki; akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi. Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja uskollisesta työtoveristaan.
Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään,Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."
"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on räjähtänyt."
"Minä lähden täältä pois, rakas ystävä."
Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen totisiin kasvoihin.
"Fink ottaa tilan haltuunsa, hän on tänään ostanut sen itselleen."
"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka… no niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia… Mutta nyt on kaikki jälleen reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."
"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?" jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin ryppyihin.
"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi, ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."
"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden", virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja toinen saa korjata siitä sadon!"
"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."
"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.
"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."
Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton", hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta, mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi…?" hän epäröi jatkaa ja vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään… niin ottakaa se vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla… liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää… mutta ehkäpä minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä. Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä pahaksenne."
Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa — ja uskon että hän sen tekisikin — niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."
Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi: "Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."
"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.
"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.
"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.
"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."
"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.
"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."
"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.
"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta, niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." — Hän viittasi kädellään itää kohti.
Karl ojensi ystävälle kätensä ja sanoi: "Minä jään!"
Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.
"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"
"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."
"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma, mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä, mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on myyty, tänään hengitän taas keveästi. — Mikä hirvittävä elämä meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina, ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin rahaa, milloin kiitollisuutta — se oli kauheata! Ei kuitenkaan teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja Lenore! — En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti, sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart, tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös teki minulle hyvää."
Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, jaKarlin täytyi ratkaista se."
"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. — Katsokaappas vielä kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin, eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.
Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?" hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä teidän takananne."
Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen vuoroon Lenoreen päin.
"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?" kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella — nyt sen rohkenen jo kertoa teille — ja ajattelin silloin mielessäni: kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."
"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa; mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla käsivarrella kultainen rannerengas."
"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" — Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. — Minä en tule tekemään teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin; "koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta. Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.
"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin lähdemme metsään."
"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti; "mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."
Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.
"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä teistä irti."
"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"
"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."
Anton katseli häntä suurin silmin.
"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka te ahmitte niin kiiruusti — mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä lähetti?"
"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.
"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. — Nyt me olemme viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa — oi, te rakas ystävä!"
Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle: "Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani. Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä kartanossa ennen oli puutarhakukkia."
Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta kuin vuosi takaperin."
"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.
Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.
"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton sydämensä kyllyydestä.
"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi voudin emäntä.
"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."
"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.
Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."
Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."
"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa; mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja tahdon heikkoutta."
"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?" kysyi Lenore masentuneesti.
"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa. Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."
Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.
Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä; peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat, joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä. Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.
Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin. Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."
Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan olla sama, mitä sinä olit tähän asti."
Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän sillan, metsänreunan maantien varrella — kaikki ne Anton näki viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja — tilan alustalaisia, metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.
Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.
"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."
Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät ne saa koskaan unohtaa meitä."
Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut, vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet; hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita, mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi. Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa, ja minun tieni on nyt selvä."
2.
Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia, katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen. Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen. Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää; avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.