Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa. Kaatuneissa oli melkein viisisataadunniwassel'iaeli aatelismiestä kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin voi joutua.
Kauas, kulkein tuulta myöten,Miekkain melske häviää;Sota kauhuillensa poistuu,Haavat, surma yksin jää.
Penrose.
Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose, jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten, huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.
»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii—Ardenwohrin ritari, niin olen kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»
»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty, joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä suojaksi—kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»
»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut, suureksi suruksi sekä meille että teille?»
»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi huoaten. »Diem clausit supremum(hän päätti viimeisen päivänsä), niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi 'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»
»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden Palkinnon—senhän nimen sille panitte—olevan hyvin opetetun kaikkeen sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa, että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»
»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa seurassa.»
»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki, ritari Dugald!»
»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali, kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi, osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»
»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»
»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»
»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte», virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan sotakumppanini ruumista.»
»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi, joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa muuta kuin hätäiset hautajaiset.»
»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.—Voi kuitenkin, Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»
Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään: »Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti löydetty linnasta?»
»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle. Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.—Mutta», lisäsi hän, »koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella saanut ritari-sivalluksen».
»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti sammuttaneeni.—Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»
»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.—Ritari Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja hopealla.»
»Voto a Dios!sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä seison lörpöttelemässä!»
Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan tappelutannerta pitkin.
»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen—ja teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»
»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla—en voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»
»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»
»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa—ja niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.
Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan perästä—paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»
»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla—se olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla mielessä saattaa häntä onnettomuuteen—teilläei suinkaanvoi olla mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»
»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen. Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää—sodassa saatu vanki—luultavasti jonkun alhaisen metsäsissin tytär—Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»
»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.—
Movit Ajacem, Telamone natum,Forma captivae dominum Tecmessae.[37]
Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti, »sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»
»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet. Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään Allanilta ole salannut,—että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»
Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»
»Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi», vastasi Menteith. »Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt—eikä juuri ole mitään toivoa, että se muuttuisi—velvollisuuteni itseäni ja sukuani kohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai veli.—Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi», sanoi hän katsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, »pieni pyyhkäys hoidettavana.»
»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.—»Voi!» lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä säälin teitä—minunkin sydämessäni—mutta miksi herättäisin uudestaan kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»
Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.
Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta, hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin, olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa, valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin; hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse aloittaa puhetta.
»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo lähtenyt.»
»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»
Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut, sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen kätensä kouristi kuin kahleen rengas.
»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko—onko varjo peittänyt sielusi?»
Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.
»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.
»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.»Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»
»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu—pian saat samallaiselta tantereelta hakea veljeni ruumista—Menteithin ruumista—minun ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan liioin surua tulla—sinä et rakasta minua!»
»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut», itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni—pelastajani—suojelijani— voinko olla sinua rakastamatta?—Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna mun tuoda harppuni——»
»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni. »Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat—olkoot näkyni vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni perättömiä kuvitelmia—eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän silminnähtävän maailman kieltä.—Sinä et rakasta minua, Annikka—sinä rakastat Menteithiä—hän rakastaa sinua—ja Allanista sinä et huoli enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»
Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä. Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.
»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»
»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»
»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä sanojia.»
»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän välillämme—mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön este sinun ja Menteithin välillä.—Kuule, mitä sanon, rakas Annikkani!—lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta—tule kanssani Kintailiin—minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan kartanoon—taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»
»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena, niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä täällä, Allan—täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon poistaakseni tästä leiristä neidon, joka—vaikkei ymmärrä millä tavalla—on joutunut vihasi esineeksi.»
Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai suuttumukselle hänen vastarinnastaan.
»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä kymmenkertaisesti kostamatta?»
Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas silmille ja astui ulos kamarista.
———Kun läksit pois,Ma tunsin mielen' miettehet, ja näinMi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.Mut iloa ei siitä tullut, silläJos muualla en elää sais, kuin vaanSun silmäis edessä, jo kuollut oisin.
Philaster.
Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori aatelisherra oli,—kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia, vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:
Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.Mut meidät eroittaapi kova sallimus,Meit' ajain eri teitä,—ah jos sulleOis suotu onnen tie! Sun muistos, rukousSun puolestas se kylliks' oisi mulle.
Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,Ei huokaus saa tuskiani näyttää,Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.En tahdo mustin murhekasvoin astuaEloni tietä verkkaan vieriväistä,Ett'ei mun kyynelteni tulva haikeaHaavoittais armaan mieltä sääliväistä.
Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi. Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena, ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn astuessa sisään.
Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa, vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot, joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.
»Neiti Annikka Lyle», lausui hän tässä tilaisuudessa, »minä olen nyt Akilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää haavoitti, toinen haavat paransi,—jota avua ei huomata Espanjan peitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään nykyajan peitsiaseessa.»
Tämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi kerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt, täytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.
»Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä», sanoi hän, »että minä, koska eräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan tämänpäiväisessä tappelussa—totta sentään on, että hän, jotenkin sotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni, joka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima—nyt mielelläni tahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava neiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala Eskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen lisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa—opiferque per orbem dicor(ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).»
»Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla», vastasi Annikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen kohteliaisuus voinut häntä huvittaa. »Se, kunnioitettava neiti», virkkoi Dalgetty, »ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta on lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin—mutta koetellaan toki!Dicor—paneegolisää—minua mainitaan.—Opifer—opifer?—kyllä muistan, mitäsigniferjafurcifermerkitsee—mutta luultavastiopiferon tässä paikassa samaa kuin M.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.»
»Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin», sanoi Annikka; »jos te siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?»
»En mitään muuta», vastasi majuri, »paitsi että kävisitte katsomassa ritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne muutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla semmoiseksi, mitä oppineet nimittävätdamnum fatale(kuolettava haava).»
Annikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti hän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras auttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli Darlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut hänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään, voivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.
Dalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin, jossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän ei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta näki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka rupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi taitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä suureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun miehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.
»Vanha ystäväni», virkkoi ritari, »niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti vaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait ollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi mukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran haavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että hän niin tekee.—Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän välillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä virantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin vuorelaisten sukujohtoja.» Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin täyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä muistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä sotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa, joissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen kiinteä.
»Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen», lisäsi hän, »voitko sanoa mulle, mihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin nähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset päältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi selkäsaunan.»
»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.—»Mutta älkää lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»
»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon anteeksi annettu.»
»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'', virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni suostumalla.»
»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin, joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»
»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh, »vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä heille kumpaisellekin.»
»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo, tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut siteellä suojelluksi.
»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi, »oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»
»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka viimeiset tunnit ovat kulumassa?»
»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»
»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!—Sinä rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen viheliäisen vastustajansa puoleen.
»Niin», vastasi rosvo lujalla äänellä, »minun käteni isku on koskenut kipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja kuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät sinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä.—Minä olen Ranald Mac Eagh—minä olen Ranald Sumun Poika—se yö, jona minä sinun linnastasi laitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä päivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta.—Muista, mitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni—niin paljon pahaa, kuin sinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan, on sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen—senpä saamme pian nähdä!»
»Herra kreivi Menteith», sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan, »tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin, sekä Jumalan että ihmisten vihollinen—hän kuuluu Sumulais-joukkoon, joka on henkipattoiseksi tuomittu—hän on samoin teidän ja Mac Aulayn vihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen raakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat viimeiseni.»
»Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon», virkkoi Menteith; »viekää hänet paikalla pois.»
Dalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin opastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle luvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin sanat kuulumattomiksi.
»Ei», sanoi Ranald, »tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa minun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren haukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan riemuitsevathane(kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta, jonka saisivat kuulla ainoastaan minulta—sitä salaisuutta, joka säpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi kuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko avaran kreivikuntansa hinnan.—Tule tänne, Annikka Lyle», lisäsi hän, kohoten arvaamattoman voimakkaana, »älä pelkää sen miehen näköä, jonka kaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka halveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän vanhasta suvustamme—sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et olekaan mikään Sumun Tytär—vaan olet syntynyt niin komeassa salissa, tuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän parhaissa palatseissaan.»
»Herran Jumalan nimessä», virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, »jos tiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita omaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta eroat!»
»Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?» vastasi Mac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. »Tätä oppiahan teidän pappinne saarnailevat—mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia noudatatte?—Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani, ennenkuin rupean sitä ilmoittamaan.—Mitä te, Ardenvohrin ritari, antaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat olleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä elossa?—Minä odotan vastausta—ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan enempää.»
»Minä voisin», sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka hänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, »minä voisin—mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin Suuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä kaikkityyni—mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin melkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.»
»Kuulkaa tuota!» virkkoi Ranald. »Se on suuri lupaus Diarmidin pojan lupaukseksi!—Ja te, jalothane—huhu leirissä hokee, että mielellänne antaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei Annikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän silmissänne on oman sukunne vertainen.—No, olkoon menneeksi!—En sitä ilmoita teille rakkaudesta—oli aika, jolloin olisin myönyt tämän salaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on vapautta ja henkeäkin kalliimpaa.—Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin nuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun kaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.»
»Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?» virkkoi Annikka Lyle, joka tuskin tajusi, mitä sanoi; »vai onko se jotakin outoa hourausta?»
»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois—minä rakastin lapsuuttasi, minä en vihaa nuorta ikääsi—ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se kasvaakin okaisessa pensaassa,—ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä surmansa».
»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois täältä, Jumalan nimeen.—Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin tähden paremmin valmistettava.»
»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoiAnnikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»
»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell hiljaa.
»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»
»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamallaconfessor'in(ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia. Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa—mutta tuommoisia teloituksia, kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.»
Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia käsittänyt.
Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,Kuin villit, jotka metsää samoella sai,Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.
Granadan valloitus.
Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta, jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.
Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat, tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä. Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita, tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran perillisenä.
Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.
»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin makasin.»
Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin vaarinsa eteen.
»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista—ui järvien poikki—kapua vuorien yli—samoa saloja myöten—älä levähdä, ennenkuin olet heidät saavuttanut.»—Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan nahkahihnan taakse.—»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia leiristä—sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.—Ja nyt lähde, rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä kuulla astuntasi kepeää sipsutusta—mutta viivy vielä hetkinen ja kuule viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.—Sumun poika, ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi—niin vuorilla kuin laaksoissa, niin yltäkylläisyydessä kuin nälässä—niin lehtisen suven kuin myös rautaisen talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi—älä tottele mitään lakia—älä ota äläkä maksa palkkaa—älä rakenna itsellesi tupaa—älä aitaa maata karjalaitumeksi—älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston metsävilja laumanasi, karjanasi—ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele sortajiemme tavaroita—sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten, jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin tekevät—sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet—kohdatkoon kiroukseni sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian, sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde—pudista jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka ikä on masentanut mielesi!—Mene—mene!—elä vapaana—palkitse hyviä tekoja—kosta suvullesi tehtyä pahaa!»
Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta, jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin piiristä.
Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni, Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt, verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko, koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen, koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt olevan paraissa aikeissa noudattaa.»
Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh, »sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota, silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.
»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»
»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi—minä kuolen tyytyväisenä.—Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei mikään ase pystynyt—jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»
»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty. »Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»
»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein kalliimpien verestä—tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu—silloin katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»
»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen hengenvetonsa.
Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä. Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset—mutta huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on uskonkiivailija—ainakin presbyteriläinen—ja kapinassa kuningasta vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»
Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin. Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa. Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin, kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan, sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi, kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan puolueesta luopumalla.
Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.
»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.— Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith—ja luullakseni olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen—ja teidän oma haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»
»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»
»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.
»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.
»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut. Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana, että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith, kenties katsotte mahdottomaksi?—No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]
He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.
Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen. Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen, voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle, kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut nykyisen korkean säätynsä arvoinen.
Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin, seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun perästä.
Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.
Popen Iliadista.
Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto, mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle. »Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa», lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies, joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän tämän maailman ihmiseksi?»
Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin, ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.
»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu ennakolta».
Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat; hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia, mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.
»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni, niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne, tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra—ja samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme—ja tuo nuori neito, joka kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja Allanin suvulle—että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»
Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose, »on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä toimesta.»
»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja; päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa ratkaisija—ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä aikaisemmin kuin odotitte.»
Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen, paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi aluksi.
Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa, että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä omaa tietänsä.
Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.—Suoraan sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle, sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta—yhtä hyvin olisi voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta. Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.». Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»
Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e. läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen säätynsä ja silloinen muoti vaati.
Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»
»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»
»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset—silmät tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan—vaahtoa oli suun edessä ja hänen liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.
»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe, niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko elämäsi on yhtä valhetta!»
»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»
»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka Lyleä!—Valhettelija ja petturi!—odottaahan hän sinua nyt alttarin edessä.»
»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.
»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut—ja mimmoiseksi arvelet itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»
»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme ymmärrämme.»
»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut hyvin, Allan—odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista tarpeeksesi.»
»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden—yhteisten tointemme ja taistelujemme tähden—paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»