N——n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi mentiin.
Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja — oli samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi toisessakin valehdella.»
Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. —
Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella kertonut.
Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta — niinkuin usein nähdään — pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.
Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen selittää. Ernst oli virkku — yhtä virkku kuin ukko jäykkä — elävä ja innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen — hän ei tiennyt mikä, joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli hän aivan toinen.
Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen isänsä luona.
Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.
Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä mitään maininnut.
N——n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se oli, kun merikulku syksyllä 18— loppui. Mutta nyt kuoli vanha Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»
Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »Vanhaksi virsikirjaksi» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla — tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.
Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N——n kaupungin katuja pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt — — kun palatessasi käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut — morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.
Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. — No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka maailmassa. —
Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli — mieleeni johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää.»
»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.
»Laajentaa kauppaani — yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.
»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt — jos pääset?»
»Sitten … en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»
»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»
»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.
Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja paperikääryillä — »tuliaisia pienille pastoreille» — ja käski minun viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.
Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti minusta.
Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.
Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, jotka N——ssä kävivät.
Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen olivat Sannan häät aivan epätietoiset.
Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.
Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli — niin luultiin — tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään oli hän kalpea kuin ruumis.»
Minä menin ukon kamariin.
Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.
Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, jollekin salakarille oli laiva törmännyt…
Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua — kuinka omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.
Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. — Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.
Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle viety.
»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuinAkseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.
»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla tänne tänään ennen aamiaista.»
Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. —
Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta…» Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.
»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle valehdellut,hän — minun poikani!»
Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan saanut — ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi hän.
Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja avasi kannen.
»Ja nyt — tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton.
Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon sana piirretty.
Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.
Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään raamatun, joka putosi lattialle.
Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. — Isä hylkäsi poikansa!
Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli piirretty sanat:minun toivoni! Mutta pois pyyhityt olivat ne sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. —
Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka — — — hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt ovat. Käske — lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa — käske … minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen … en tahdo kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä… Vie tämä sana hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on tapahtunut ei puolta sanaa enää — ei kenellekään — ymmärrätkös?» — lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.
»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.
»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.
»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän — hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin odottanut.
Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt… Eipä uskoisi, että sinun häitäsi huomenna vietetään, ei siltä näytä.»
Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut — varsinkin Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.
Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.
Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten tuomittu.
»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.
»Ei», vastasin minä.
»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä… Siinä ei vaaraa… Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto … minä en tahtonut isälle siitä mitään puhua … asia ei onnistunut… Vekseli oli maksettava… Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa… Nyt tiedät minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; tiedät minun rangaistukseni… Minä tahdon isää vielä kerran nähdä ja … huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» — Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja — oli valmis lähtemään.
Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.
Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä — jos jonkunlaisia — ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» — sanottiin. Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä virkumpi.
Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N——n katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen tervehdyksensä.
Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli iloinen, hänen sanansa leikilliset.
Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen — Rauhalassa. Mutta tästä kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton — halvattu.
Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»
Se oli kirje — kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä — kertoi koti-ikävästään ja kuinka raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.
Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin:minun toivonioli liitetty sanat jailonija jota eivät enää viivat mustanneet.
»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. — —»
Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan ilo.
»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle kaikki, kaikki anteeksi antanut… Minun pöytälaatikossani on kirje hänelle … kun hän tulee…» —
Kului sitten muutamia viikkoja.
Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani kirje — surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.
Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.
Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika oli» — lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. — Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat Ernstin viimeiset sanat.
Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan sanat: — — »oli kuollut virkosi jälleen … oli kadonnut ja on taas löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi oli irtaunut vasemmasta, ja — uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen kuoleman pitkään uneen. —
Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat saaneet ijankaikkisen tilivapauden.
Uhalla.
Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? Kaiketikin — niin arvelen — on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen perille päästä.
Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen — painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.
Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon kirkonväkeen.
Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta päivää ensimäisten jälkeen.
Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista — isä ja poika — ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta heillä arkuissansa syötävää oli.
Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: »Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut asukkaan.»
»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.
»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen taskuistansa, muuta ei mitään… Anna minulle paperia, niin kirjoitan paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»
»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni kertoi.
»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet sietäisi olla pappilassa.»
»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on sinne toista neljännestä.» — Kun nimismies viimein oli saanut ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen »paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.
Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan… Kaikissa turvautuu maalainen pappiinsa. —
»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.
Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista tuumailtu suntion mökissä.
* * * * *
Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.
Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat varastaneet — ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia juttuja kuulla.
Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. »Huolimatta tästä» — kertoi viipurilainen — »kummitteli hukkunut yhä, kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian uhkauksiansa täyttää.»
»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se kuollut mitänä voi!»
»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai rauhan.»
»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»
Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa makaavasta!» rukoili hän.
»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä nauraen.
Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.
Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.
Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. »Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, joka oli pöydältä pudota kolahtanut.
Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut keskellä pöytää.
»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»
»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat — tupa kun oli kuuma — yhä enemmän nousta.
Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.
Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»
Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.
Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä enemmän aihetta ylvästelemiseen.
»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.
Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut kaikki, mitä tuvassa puhuttiin — sen verran kuin hän huoli sitä kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä ja toista kertoa.
Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa etemmäksi ulottunut.
»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. »Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.
Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi tapulilaisen?» kysyi hän.
»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.
Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.
»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.
»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen puolen tapulin lattiaan.»
Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.
»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.
»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.»Kun palaat, on tämä sinun.»
Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä — muuta ei mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. »Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan tupaan.
Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut. Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja, sanokaamme se suoraan, pelko — sillä hänen urhoutensa, josta hän kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.
»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle ryyppy, niin saat partasi!»
Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.
Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen: »Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.
Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin kankea — niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.
»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä, missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven vasemmalla puolella olevassa kommakossa — sieltä tapaat tavattavasi…»
»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.
Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.
»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken? Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse käydä perimässä.»
»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari kolme kolmituumaista naulaa.
Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.
»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.
»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»
Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen… Miten olikaan, kun suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset, säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»
»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa», lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.
»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei suuret sanat suuta halkaise.»
Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma kompia käsitä.»
Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat nähtävinä.
Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.
Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa jätti.
»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio MännistönSakaria.
Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle. »Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on tapulin ovi auki.»
Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan vaikutusta.
»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.
»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat seuranneet.
Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, etteiSaralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.
Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta tähtilennon he näkivät.
»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät ole oikealla kannalla.»
Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä — ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä liikkuvan.
Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät ketään nähneet.
Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky ei myöskään väkeä rauhoittanut.
»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»
Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.
Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä. Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa yli.
»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa, missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.
»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? — Ei sitä kukaan tiennyt.
»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»
Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.
»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.
»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois kaikki pahat.»
Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli »pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan pantu.
Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään toteen näyttää.
Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä hypähdin kiireesti reestä.
»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.
»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän vielä.»
»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.
»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle tapahtunut?»
Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.
»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»
Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan lyhtyä hakemaan.
Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani — sen verran kuin hämärässä voin esineitä erottaa — että sen ovi oli auki. Sakari ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja palannut — —? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.
Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.
Lähdimme matkalle tapuliin.
Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.
En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei ollut, ja kumminkin… Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.
Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.
Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka kulmassa oli — ja on vielä nytkin — kamari, kammio, mikä mitäkin tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. — Päresoihtuni kirkkaassa valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, käänsin nyt askeleeni.
Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin päresoihdun. — —
Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.
Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen vieressä.
»Vilppu!» huudahdin minä.
Ei vastausta, ei liikahdusta.
Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, mutta käsivarsi ei ollut kylmä.
Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta asemastaan, saatava lämpimään suojaan.
»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille muuttanut.
»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»
Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, jotka jäivät kynnykselle seisomaan.
Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.
Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista muuanne kuin — hautaan.
»Tapulilainen on kostanut — — on kostanut», mumisi vanhempi viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.
»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» — Olin, näet, nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.
* * * * *
Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin hän oven avasi. — Mitä varten? — Tietysti, jottei kammarissa makaava ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa — jos siinä mitään järkeä oli!
* * * * *
Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari sitä taskustansa tavoitteli! — Mutta vieras ei ollutkaan oikea ihminen, ja seteli — niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»
Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori mitä tahansa» — sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! — Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» — Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!
Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. — Hän siis oli tuo »vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.