Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi silmäilyllä miehen.
Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»
Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen aikaansaattamaksi luuli.
Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.
Kaksi valaa.
Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L——n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi häntä oli tavallisesti sanottu.
Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen häviän.»
Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vaan oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.
Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.
No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.
Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.
Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —
Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.
Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.
Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!»
* * * * *
Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L——n seurakuntaan.
Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!
Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.
Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.
Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme.» — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.
Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja vastasi: »Jumala tiennee!»
Ja Jumala sen kyllä tiesi.
Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.
Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.
»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.
»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»
Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.
Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.
Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.
Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.
Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. »Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»
»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. PidinJaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —
Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.
Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.
»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.
»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.
Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen, seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.
Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne.»
Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.
»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.
Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»
Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: »Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät … saadakseni itsekseni vielä kerta tuota asiaani miettiä.»
Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa.»
Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:
»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»
»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet.»
»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?» Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.
»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»
Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko … saanko…» änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»
Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.
»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»
Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu.»
Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!»
»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!» Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.
Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.
Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.
En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.
Vihdoin viimeinkin!
»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä salaisuuden.
Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää…
Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän.» — »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut. »Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää.»
»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»
»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta … oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»
»Oi Lassi…» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän, mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»
»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin … oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettetkenellekäänilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous … katumus … minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»
Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? —
Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»
Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.
Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?
Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.
Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.
»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.
En ollut hänen kysymystään kuulevinani.
* * * * *
Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään — niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, — mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.
Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.
»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa. »Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa… Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!… Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme — Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme — luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!… Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? — Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»
Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta … miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta … olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhottaa?
Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt… Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, … minä, vanha hupakko, kun en… No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä.»
Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.
Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.
»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein… Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty. Jumalan kiitos!… Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä… Se olisi ollut mahdotonta… Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut.»
En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään: muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»
Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. —
Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuultavalla äänellä:
»Oi, jos uskaltaisin… Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan…
Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä…
Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.
Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin.»
Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.
Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…
* * * * *
Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.
»Meidän pikku Jaakkomme.»
»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, — anna minulle anteeksi, — minä en saata sitä uskoa!»
»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse nähdä!» —
Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, — nimittäin jos paljaassa varallisuudessa on mitään onnea — sillä siihen aikaan oli harvassa miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.
Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän on onnettomuuteensa itse syypää, sillä — kuka käski hänen ottaa Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua »keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun huulillani. —
Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin sitä. — Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; — — mikä teki muutoksen? —
En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen sanovan.
»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» — kysyin minä tiellä.
»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» — vastasi hän iloisesti.
Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. — »Kuulkaa!» — sanoi hän. — »Ette tiedä, kuka veisaa!» — Ja iloisesti silmäsi Tiina minua. — »Enkö nyt ole onnellinen? Se on mieheni, joka veisaa.» —
Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti ylös ja … tosiaan, — toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, — toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.
Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.
»Mikä siinä on?» — kysyin lähestyen kääryä.
»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulosJumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»
»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» — kysyin kummastellen. »Sitä et ole minulle sanonut.»
»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» —
Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja »meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei saa mies usein.» —
Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. — »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää rupea.» — Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, minäkin!
Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä häneltä.
»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku Jaakkomme.»
Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.
»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria — mitä viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa — mitä sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.
Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja laski hänet minun syliini. — »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle … hänen isästään ja äidistään.»
Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on väkevä, voimakas.
»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.
* * * * *
Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.
Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit … oli, … kun niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.
Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa metsänrinteessä … sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. — »Kuka tuossa torpassa asuu?» — kysyin kyytipojalta.
»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» — vastasi poika. »Ja kuka olet sinä, kuka äitisi?» — »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»
»Tiina!… Mikä talo oli teillä ennen?»
»Selkämaa!» — vastasi poika.
»Mitä!» — huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»
»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi pitkään minua.
»Mitä!» — kerroin vieläkin — »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikkuJaakkomme!»
»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen hänen nuorempi veljensä.» —
Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut … en kysynyt pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie hevonen pappilaan ja sano nimeni» — minä mainitsin hänelle sen — »ja kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat — minun. Minä olin äitisi ystävä ennen.»
Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. — »Tekö se olette, herra, josta äitini aina puhuu?» — sanoi hän. Sitten hypähti hän rattaille ja ajoi pappilaan.
»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni torppaa.
Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko se on?»
»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»
»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» — huusi hän ja nousi kiireesti ylös.
»Vielä kerran!» — Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.
»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.
»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.
»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta … onneni oli lyhyt, oli kavala.»
»Tiina, Tiina parka!» — oli ainoa, jota osasin sanoa.
»Pikku Jaakko on kuollut» — jatkoi hän suruisesti. — »Hän oli enkeli taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui hänen hautaansa.»
»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»
»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli maan poveen laskettu … silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta kadonnut… Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»
Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni — kummityttärenne — oli lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» —
Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa päivinä.
»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen kättänsä.
»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni… Missä, oi missä on hän!»
Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. — »Ei», — sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»
»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» — oli vastaukseni.
»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikkuJaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin…»
»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» — sanoin minä vakavasti.
Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa näkyivät kääntyvän toisaalle.
»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»
Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.
En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni jo seuraavana syksynä.
Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» vieressä kirkkomaassa.
Viina!
Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta — tulinen. Pikku Aatto!…
On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt naapurien ilo kansan riemu? — kysynet.
Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.
Miksi tämä kyynele?
Voinko sitä sanoin lausuakaan!… Hänen pukunsa jo näyttää sen.
Puku on … rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä hänet toisen vanginvartian luo.
Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa näin… En tiennyt mitä ajatella… Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?
Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne olivat; mutta niiden kirkkaus … ikuiseen sumuun se oli sammunut.
»Aatto!» — huudahdin minä.
Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.
»Aatto! Jumalan tähden … mitä olet tehnyt?… Mikä on sinun tuohon asemaan saattanut?»
»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan sisästä tullut. — Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.
»Viina?» kerroin minä.
»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.
»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, joka oli hänet Koskelaan tuonut.
Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön tuska. —
Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki — —kaikki, mikä elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa… Ja nyt … kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!
Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli jäähyväissanaa sanomatta. —
»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» — laulaa runoilia. Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön — hänen väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!
Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.
Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! —
Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään kuullut. —
Kauneutensa tähden.
Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.
Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket… Suosalo on kolme virstaa kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja, sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkujakauneutensa tähden.
Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui omaan itseensä —kauneutensa tähden.
Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja talollisia; kaikki kosivat häntä hänenkauneutensa tähden.
Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!» — vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensakauneuden tähden.
Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta ja puristi hiljaa Annan kättä.
»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha rouva. — »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» —
Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin, tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan, unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K——n, pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi. Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.
Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi oli ajettu saunaan asumaan.
Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.
»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» — kysyin minä häneltä tiellä jotakin puhuakseni.
»Kuin Annako?» — kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. — »Olen, herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, — oli!»
Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; — »mutta kuka oli sinun morsiamesi?»
Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en silloin saanut tietää.
* * * * *
Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani lopettaa.
»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» — sanoin toverilleni, kun viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ——n kaupunkia.
»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja salon keijuista rakastanut» — nauroi ystäväni. — »Anna, Anna ja aina Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» —
Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.
»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.
»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole aikaa», vastasin minä. — »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»
»Kauniimpi, kauniimpi!» … vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen, mutta siistiin taloon.
»Mihin nyt?» — huusi ystäväni.
»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» — lausui kyytimiehemme.
»Mitä hullutusta tämä on!» — ärjäsi toverini.
»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»
Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. —
»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen astuimme.
Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.
»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäykselläAnna oli voittanut hänen sydämensä.